Mykistävän kaunis teos ihmisen syvimmistä tarpeista ja sovituksen mahdollisuudesta.
On vuosi 1348, Pohjois-Italian talvessa tuoksuu salvia ja palava lanta. Freskomaalari saa toimeksiannon ruhtinaalta, joka on rakennuttanut kappelin hyvittääkseen syntinsä. Pyhäkön seinille alkaa hahmottua Kristuksen viimeiset päivät, kärsimys ja ylösnousemus.
Eräänä iltapäivänä kappelin varjoihin ilmestyy talon emäntä, ruhtinatar Marghareta. Päivästä toiseen nainen seuraa freskojen syntyä vaiti. Mitä hänen hiljaisuutensa merkitsee, entä lopulta lausutut sanat? Onko hän kappelin todellinen tilaaja? Jotta työ voi tulla valmiiksi ja hyvyys vallata alaa, maalarin itsensä on kohdattava kipeimmät muistonsa.
Kun nyt on oppinut että Haahtela kirjoittaa jatkuvasti samaa kirjaa, en anna tämän toisteisuuden häiritä lukukokemustani. Talvikappelin parissa on helppo viihtyä, kieli on miellyttävän pohdiskelevaa ja havainnoivaa. Mutta eihän tämä uutta tuo. En saa otetta Haahtelan uskonnollisuudesta, onko se kirjallista vai jotain muutakin. En ymmärrä niitä syviä merkityksiä, joita Haahtela sijoittaa tässäkin maalauksiin. Maalauksiin tarttuu hänen mielestä jotakin enemmän kuin tämä meidän eletty arkinen elämä.
Sillä ei ole merkitystä että kirjassa ollaan melkein tuhannen vuoden takana ruton riehuessa Euroopassa. Haahtelan havainnot elämästä ja olemisesta ovat ajattomia. Nautin joka tapauksessa tästä tekstistä ja siitä että Haahtela pitää elossa pienoisromaania.
Olen pitänyt Haahtelan pienoisromaaneista, paljonkin. Tätä lukiessani minusta alkoi kuitenkin tuntua häiritsevästi siltä, että hän toistaa itseään. Hän on epäilemättä löytänyt reseptin, jolla hän voi kirjoittaa hyvin myyvän kirjan toisensa jälkeen. Jos olisin Haahtela, pyrkisin uudistamaan ilmaisuani sen sijaan, että jatkan samoilla maneereilla: lyhyehköjä toteavia virkkeitä, enimmäkseen 2-3 virkkeen kappaleita, vaimennettua ilmaisua.
Talvikappeli muistuttaa hyvin paljon edellistä Sielunpiirtäjän iltaa, mutta tämän loppuun luettuani olo oli jotenkin tyhjä, teos ei koskettanut, vaikka kieli toki on kaunista. Lisäksi teoksessa on lievää tendenssimäisyyttä. Tulee aiempia teoksia selvemmin tunne, että hän julistaa uskonnollista näkemystään, vaikka hän pysyy kaunokirjallisessa ilmaisussa.
I'm not sure if I did a karhunpalvelus for myself by reading another Haahtela so close to the previous one. I absolutely adored Jaakobin portaat, but this in turn felt lame, predictable, obvious, written and religious. You can in a way see through it, it reveals its magic. That's because I've had a few too many, now. Yes, that woman in the fresco might be smiling and Jesus is great. And Haahtela is great, too, almost too great and sometimes you just need something that isn't that great and a bit rough around the edges. Haahtela is still the master and this time it's clearly my fault that this didn't land, but please read it as it's as good as anything Haahtela has written before. Don't think too much, just feel it, take it in and preferably in a nice place. Such as the monastery in Palermo with the garden in the middle and the nuns making cannolis. I Segreti del Chiostro is the name and this book is so short that you can read it there, even with sticky fingers. Karhunpalvelus means disservice, but sounds way better in Finnish, translating to a "a bear's favor" and it's very funny to me.
Niin upeaa suomenkieltä jälleen kerran Haahtelalta! Huomasin usein miettiväni, että olispa mulla tää kirja omana, niin voisin tehdä merkintöjä kaikkien kauniiden lauseiden ja ajatusten kohdalle. Rakastan kuinka rauhallinen tunnelma, ja jotenkin ilmavaa ja hengittävää tekstiä Haahtelan kirjoissa on.
Jostain syystä pidin kuitenkin vähän enemmän Hengittämisen taidosta ja Sielunpiirtäjän illasta, kuin tästä. Ehkä nää vahvat uskontoteemat ei kuitenkaan oo ihan se mun juttu. Mutta todella kaunis teos tämäkin silti!
Freskomaalari suunnittelee ja maalaa freskoa erään ruhtinaan toimeksiannosta vuonna 1348 Pohjois-Italiassa. Kirjassa maalarin pohdintaa ja huomioita ympäristöstään, maalaustaiteesta ja Jumalasta. Vähän samantapainen kirja kuin Haahtelan edellinen Sielunpiirtäjän ilta, joka kertoo myös taidemaalrista, mutta Hollannista 1500-luvulta. Miellyttävää luettavaa, mutta liikaa samanlainen kuin edellinen kirja, joten annoin vain 3 pistettä.
"Jos rutto on paholaisesta, Jumala on jäänyt alakynteen. Jos rutto on ihmisestä, Jumala on vaipunut uneen. Jos rutto on Jumalasta, miksi vanhurskaat kuolevat?"