Hersyvän hauska ja koskettava esikoisromaani rakastamisen vaikeudesta ja omilla jaloilla seisomisesta. Vuonna 2015 Pauliina tapailee vääriä miehiä ja itkee hierontapöydillä ja vaihtoehtohoidoissa, sata euroa tunti. 1980-luvun Haminassa hän teki kaikkensa ollakseen isän rakkauden arvoinen. Häneltä löytyi aina takataskusta hauska juttu, jolla kääntää isän huomio pois äidin virheistä. Hän oli tarpeen mukaan lintunen tai retkien reipas luontoihminen. Romaani kuvaa perhesuhteita viiltävästi ja silottelematta mutta lämmöllä. Se maalaa hajoavan ydinperheen tunneilmaston ja näyttää perheenjäsenten epätoivoisen tempomisen kohti pakenevaa vapautta. Kuulas lause tarttuu elämään leveällä otteella.
Tällaisia herkkuja löytyy harvoin: oikeaa arkirealismia humoristisella, mutta silti koskettavalla ja todentuntuisella tavalla. Ettei aina ole jotain epätodellisia kohtaloita, traumoja toisensa perään, karseata väkivaltaa, negatiivisuutta joka mutkasta. Loistavia yksityiskohtia menneestä, itselle tutusta nuoruudesta. Tykkäsin ihan hirveästi lukea tätä.
"-- juoksen soratietä pitkin tutun talon portille, ei tänne, ei enää, ei pihatietä pidemmälle, käännyn nopeasti kannoillani, nyt menee kyllä juoksemiseksi tämä rentoutuminen, missä missä missä, kädessä vaihtuvat ovenkahvat nopeasti -- meren aallot, omenapuita, lokki, mutta en minä löydä, ei täällä ole, ei mitään mikä kelpaisi tähän rentotusharjoitukseen, minulle ei ole tässä maailmassa yhtään paikkaa jossa olen turvassa --" (s. 23-24)
"Äiti katsoo omaa lautastaan, pyörittelee pientä perunanpalaa suussaan eikä saa niellyksi. Vilkaisen veljeä. Hän vain syö, miten hänellä on tuollainen vapaus." (s. 27)
"Silloin Ruusalle tuli niin kipeä ikävä äitiä ja isää, että hän huusi ääneen." (s. 115)