Hersyvän hauska ja koskettava esikoisromaani rakastamisen vaikeudesta ja omilla jaloilla seisomisesta. Vuonna 2015 Pauliina tapailee vääriä miehiä ja itkee hierontapöydillä ja vaihtoehtohoidoissa, sata euroa tunti. 1980-luvun Haminassa hän teki kaikkensa ollakseen isän rakkauden arvoinen. Häneltä löytyi aina takataskusta hauska juttu, jolla kääntää isän huomio pois äidin virheistä. Hän oli tarpeen mukaan lintunen tai retkien reipas luontoihminen. Romaani kuvaa perhesuhteita viiltävästi ja silottelematta mutta lämmöllä. Se maalaa hajoavan ydinperheen tunneilmaston ja näyttää perheenjäsenten epätoivoisen tempomisen kohti pakenevaa vapautta. Kuulas lause tarttuu elämään leveällä otteella.
Tällaisia herkkuja löytyy harvoin: oikeaa arkirealismia humoristisella, mutta silti koskettavalla ja todentuntuisella tavalla. Ettei aina ole jotain epätodellisia kohtaloita, traumoja toisensa perään, karseata väkivaltaa, negatiivisuutta joka mutkasta. Loistavia yksityiskohtia menneestä, itselle tutusta nuoruudesta. Tykkäsin ihan hirveästi lukea tätä.
Koskettava, hauska, tarkka. Paljon samaistuttavaa, tuntui jotenkin terapeuttiselta lukea tätä. Mutta vaikka ei osuisi lähelle, niin paljon tästä kirjasta saa irti. Hienoa kuvausta perhesuhteista, arjesta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Nokkelia ja luovia kielikuvia.
Kolahti! Oma lapsuus ja nuoruus kulkevat väistämättä mukana tätä kirjaa lukiessa. 80–90-lukujen ajankuva on järkyttävän tunnistettava. Vanhemmuus, jossa ei juuri kehuta, tunteista ei puhuta eikä oikein mistään muustakaan. Asioita vain tapahtuu, ja niiden kanssa opetellaan elämään.
Pidän Bühlerin kielestä, sen sujuvuudesta, huumorin pilkahduksista ja viiltävän tarkkanäköisistä havainnoista. Lapsen näkökulma on toteutettu hienosti. Kertojasta tuli jotenkin valtavan läheinen. Uskon, että teoksessa on paljon omaelämäkerrallista. Miten kukaan muuten voisi kuvata ihmisyyttä näin tarkasti?
Ja kaiken tunnistettavan kipeän keskellä on lopulta jotain tavattoman lohdullista. Lapsi kasvaa aikuiseksi, haavat arpeutuvat ja suru muuttaa muotoaan. Eikä kiitollisuus sulje pois mitään siitä, mikä oli vaikeaa. Eletty elämä on aina kerroksellinen: surun rinnalla on iloa, vaikeuksien keskellä onnea ja kaiken jälkeen paljon sellaista, mistä olla kiitollinen.
"-- juoksen soratietä pitkin tutun talon portille, ei tänne, ei enää, ei pihatietä pidemmälle, käännyn nopeasti kannoillani, nyt menee kyllä juoksemiseksi tämä rentoutuminen, missä missä missä, kädessä vaihtuvat ovenkahvat nopeasti -- meren aallot, omenapuita, lokki, mutta en minä löydä, ei täällä ole, ei mitään mikä kelpaisi tähän rentotusharjoitukseen, minulle ei ole tässä maailmassa yhtään paikkaa jossa olen turvassa --" (s. 23-24)
"Äiti katsoo omaa lautastaan, pyörittelee pientä perunanpalaa suussaan eikä saa niellyksi. Vilkaisen veljeä. Hän vain syö, miten hänellä on tuollainen vapaus." (s. 27)
"Silloin Ruusalle tuli niin kipeä ikävä äitiä ja isää, että hän huusi ääneen." (s. 115)