Ajo

by Juha Itkonen

Dramaattinen romaani ylittämättömistä esteistä. Surusta, joka piiskaa ihmistä kohti tuntematonta määränpäätä. Kesä 1966. 50-vuotias kotirouva Heljä menee autokouluun ja istuu ratin taakse ensimmäistä kertaa elämässään. Kädet tärisevät, mutta vaihtoehtoa ei ole. Mies ei aio enää autoa ajaa. Kesä 2013. 40-vuotias copywriter Aino ajaa saksalaista autobahnia etelään. Takapenkillä on poika Aarne, istuin vieressä on tyhjä. BMW on Piin, matka Ainon. Takaisin ei voi kääntyä. On myös 18-vuotias nuorukainen ja musiikki: Rolling Stones, Renegades... Elämä, joka soi.

Genres: Finnish Literature, Fiction, Contemporary

283 pages, ebook

First published January 1, 2014

About the author

Juha Itkonen (s. 1975 Hämeenlinnassa) kuuluu nuoren kirjailijapolven kärkinimiin. Itkonen asuu Helsingissä, Arabianrannassa vaimonsa Maija Itkosen ja kahden lapsensa kanssa. Maija Itkonen (s. 1977) työskentelee muusikkona ja teollisena muotoilijana.

Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä (2003) oli Finlandia-palkintoehdokkaana ja sai Kalevi Jäntin palkinnon.Romaanista Anna minun rakastaa enemmän Itkonen sai Valtion kirjallisuuspalkinnon.

Itkosen kolmas romaani Kohti on kertomus hajonneesta perheestä ja kahdesta sukupolvesta, jotka koettavat löytää tien toistensa luo. Romaani oli vuoden 2007 Finlandia-ehdokkaita. Itkonen sai romaanista Nuori Aleksis -palkinnon 2008.

Juha ja Maija Itkonen julkaisivat syksyllä 2007 yhdessä lastenkirjan Topsi ja tohtori Koirasson. Se oli Juhan ensimmäinen lastenkirja ja Maijan ensimmäinen kuvitustyö.

Reviews

[Matti Karjalainen]

Heti alkuun tunnustus: Juha Itkonen oli minulle eräässä elämänvaiheessa hyvin tärkeä kirjailija, ja "Anna minun rakastaa enemmän" sijoittuu edelleen korkealle kun asetan uudempaa kotimaista kaunokirjallisuutta jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Jossakin vaiheessa syvä kirjallinen bromance kuitenkin kuihtui pois, ilman mitään dramaattista käännettä. "Kohti" -romaanin jälkeen en ole mielestäni oikein saanut mitään suuria elämyksiä Itkosen tuotannosta. Kaikesta huolimatta olen silti lukenut uuden kirjan aina kun sen olen käsiini saanut.

"Ajo" (Otava, 2014) vaikutti alkuasetelmansa perusteella lupaavalta: nainen on lähtenyt kotoaan ja ottanut lapsen mukaansa. Matka suuntautuu Saksaan. Avioliitto vaikuttaa olevan karilla. Nykypäivään nivoutuvat tarinalinjat sijoittuvat 1960-luvulle, ja niissäkin käsitellään ihmissuhteiden ja rakastamisen vaikeutta. Kaiken keskellä on suuri perhetragedia. Kielellisesti romaani oli odotettuun tapaan kaunis.

Lopulta kuitenkin huomasin, että en hirvittävästi jaksanut kiinnostua siitä mitä tuleman pitää, etenkin kun romaanin käännekohtakin selvisi melko aikaisessa vaiheessa. Henkilöhahmoihinkaan en löytänyt kosketuspintaa, tosin on myönnettävä että Itkonen kirjoittaa parempia naishahmoja kuin moni muu miespuolinen kollegansa.

Ei olisi ollut väärin antaa kirjalle kolmea tähteä, mutta haalistuva maine suosikkikirjailijanani ja sen asettamien odotusten pettäminen jättäköön arvosanan nyt kahteen.

[Susanna Rautio]

Kirjamaailmassa on hauskaa se, että aina voi eteen tulla ekojakertoja. Sillai kävi nyt minulle ja Juha Ikoselle.
Uskon, että lukusuhde jatkuu. Sen verran jännästi oli Ajo rakennettu, ettei sen seurassa väsähdellyt. Rakenteen ideointiin oli Ikonen laittanut epäiltävästi aikaa ja energiaa - episodeja, aikamatkoja, sukulaisuussuhteita, perintöjä.
Ja se ajaminen - oiken sopiva teema sekin. Jarrua ja kaasujalkaa painaa jokainen vertauskuvallisesti elämässään takuuvarmasti.

[minnajee]

Ihan hyvähän tää oli. Kiinnostava lukea eikä mitään turhia yllätyskäänteitä ollut väännetty.

[Erja Linnonmaa]

Tämä jäi uutena lukematta ja tuli eteen vasta nyt. Ei napannut ollenkaan, vain ahdisti. Vaikka hyvinhän hän toki kirjoittaa.

[Heli Järvenpää]

Kirja kertoo tarinan yhden perheen sukupolvien yli kantaneista menetyksen kokemuksista. Lukiessani mietin yhtäaikaa sitä, että tarinat ovat kovin tuttuja, monien samaistuttavissa. Ja samaan aikaa pohdin, miksi kirjaan oli kirjoitettu vain toinen toisiaan hipovia hahmoja. Vastapainoksi kaipasin tarinoita tasapainosta, onnesta, oman suunnan mukaan kulkemisesta. Ehkä tarinan isoäiti oli lopulta se, joka uskalsi päästää menneisyydestä irti vai kulkiko sininen muistikirja sittenkin mukaan vielä palvelutaloonkin?

[KM]

Pitkästä aikaa Itkonen, josta pidin. Monikerroksinen juoni ja eri henkilöiden tarinat toimivat hyvin yhteen. Edelleen kuitenkin jaksavat tietyt Itkosen maneerit ärsyttää, kuten myös se, että kaikkien henkilöiden "kertojanääni" on kaikissa kirjoissa aina aivan samanlainen.

Yksi irtomiinus myös teennäisesti Piiksi nimetystä hahmosta. Ei auta, että kirjailija itsekin myöntää toisen henkilön äänellä tuon nimen typeräksi - olisihan hänellä ollut myös valta antaa nimeksi joku järkevämpi,

[Minna]

Ilo lukea Itkosta, taatusti taidokasta ja soljuvaa tekstiä. Ajo ei yllä kirkkaimpien lukukokemusten joukkoon, mutta aika sen parissa oli silti hyvin käytettyä.

[Johanna Juntunen]

Raskas luettava mutta kivasti kerrottu kahden sukupolven välinen tarina ja oli jopa todellisuuspohjaa tässä mukana. Nyt kevyempää kiitos!!

[Milja Fromholtz]

Taattua Itkosta! Kesälomalle on alkanut muodostua jo aika rutiini; aloitetaan kevyesti Virpi Hämeen-Anttilan Björk-dekkarilla, sitten jotain Itkosta (molemmat riskittömiä vaihtoehtoja eli takuuvarmasti hyviä), sitten vasta siirrytään tuntemattomampiin, kun stressi alkaa hellittää.

[Jaana V]

"Suru on aina vain yhden ihmisen oma ja työntyy sen takia kahden ihmisen väliin, olivat he sitten kuinka läheisiä tahansa."

Monien kohtalokkaiden automatkojen romaani.

Olen aina ollut viehättynyt Itkosen kielestä ja kyvystä tehdä havaintoja. Anna minun rakastaa enemmmän oli unohtumaton kirja, ja siksi odotin myös tältä hyvin paljon. Ehkä liikaa, sillä lukukokemus oli hienoinen pettymys. En oikein tiedä, miksi. Sinänsä tarina toimi kyllä hyvin, se kulki jouhevasti, kiinnostavasti ja kauniisti monessa eri aikatasossa. Juoni sisälsi joitain kadehdittavan hienosti kirjoitettuja kohtauksia ja sellaisia lauseita, joita oli pakko kirjoittaa ylös muistikirjaan (niin kuin hyviä lauseita on kirjoitettava). Silti tuntui, että jotakin jäi puuttumaan. Etenkin kirjan mieshahmot, kuten poikansa menettänyt musiikkimies Onni, jäivät vähän etäisiksi, hatarapiirteisiksi. Kirjan keskiössä onkin kaksi eri-ikäistä naista, Heljä ja Aino, jotka kantavat molemmat omaa suruaan ja omaa kaipuutaan. Heidän tarinoitaan lukiessani en voinut olla liikuttumatta.

Temaattisesti romaani aukeaa moneen suuntaan, ja sen aikana pohditaan niin kuolemaa, surua, syyllisyyttä, vanhempien ja lasten välisiä suhteita, parisuhteita kuin uskonkysymyksiäkin, joskin osa näistä aineksista saakin tilaa vähemmän kuin toiset. Koskettava kirja, vaikka ei omiin Itkos-suosikkeihini ylläkään.

[Heidi]

Itkonen on taitava pitämään salaisuuksia tarinankertojana. Ajo on Ainon, Heljän ja väläyksinä myös Joukon, näkökulmista kerrottua elämää 1960- ja 2000-luvuilta, saman geeniperimän ja surun ympäröiminä. Ajossa oli paljon samaa kuin suosikissani Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa, mutta silti se ei täysin lumonnut. Tarinankerronnallinen salailu saattoi koitua tässä teoksessa ongelmaksi, sillä en päässyt Ainon pään sisään enkä puolelle ja Heljän tarinaan en yksistään olisi jaksanut tarttua - jäi liian paljon aikaa arvuutella, mutta liian vähän imua keskittyä Itkosen rikkaaseen, sujuvaan, rytmikkääseen kieleen.

[Laura Walin]

Tässä kerrottiin kahden eri sukupolven tarinaa, ja kirjan keskeinen rakenteellinen ongelma oli se, etteivät ne mielestäni juurikaan kohdanneet. Ja koska varsinaista päätarinaa ei ollut, jäi suhde kaikkiin henkilöihin etäiseksi eivätkä heidän vaikuttimensa tulleet kovin selviksi. Liikaa yhteen kirjaan, molemmista olisi hyvin voinut rakentaa oman tarinansa. Semminkin kun nyt ei ollenkaan käynyt selväksi se, miksi isien synnit kertautuvat tulevissa sukupolvissa. Varsinkin nykypäivän tarinan nuori nainen neurooseineen jäi tyhjäksi, vanhempaa saagaa taas vaivasivat suomalaisuuden kliseet (uskonnollisuus, viina).

[Antti Virolainen]

Ajo onJuha Itkoselle tyypillinen, vahva perheromaani. Sen keskiössä on kaksi naista: sodan nähneen sukupolven raataja ja moderni cityäiti.
Yhtä oikein on nähdä ytimessä kaksi miestä, joiden surullinen kohtalo varjostaa koko ydinperheen taivalta sukupolvien yli. He ovat elämänkipinänsä kadottava perheenisä ja hänen herkkä lukiolaispoikansa.
Aikaharppaukset ovat suuria, mutta tarinat limittyvät toisiinsa notkeasti, ja niiden imu pitää.
Ajo on siis taattua Itkosta ja hieman enemmänkin; se on hänen parhaansa sitten
Kohti-romaanin.

[Helena]

Pidän Itkosta suosikkikirjailijanani, mutta uusimmasta päästä monet hänen kirjoistaan ovat tuottaneet pettymyksen. Tämäkin ehkä oli sellainen, vaikka Itkonen kirjoittaa sujuvasti ja tätäkin kirjaa luki nauttien. En löytänyt tästä kirjasta juurikaan mitään kovin uutta, perheenjäsenten ja sukupolvien väliset tragediat on niin moneen kertaan jo luettu. Hämmentävintä on se, että Itkonen kykenee luomaan uskottavia ja puhuttelevia naishahmoja, tälläkin kertaa mieshahmot jäävät naisia paljon etäisemmiksi. Tiivistettynä sanoisin, että hyvä kirja, muttei mitään kirjojen parhaimmistoa.

[Lechw]

Tuttua Itkosta: ripaus Hohtavan 60-lukua ja sukutarinaa, hieman Seitsemäntoista metatason kertojaa ja kevyesti Anna minun rakastaan kaihoa ja musiikkiunelmia. Ehjintä Itkosta vuosiin, mutta kahden ensimmäisen kirjan imua ei tarinassa kuitenkaan ollut. Tai sitten olen tullut vanhaksi.

[Annamanna]

Herkempää Juha Itkosta, muhun uppoaa. Tämä ei ollut edellisen romaanin tapaan suoranaista ajankuvausta tai sukueepos, onpa tämä saanut vaisuja kritiikkejäkin. Silti viihdyin ja muistin taas miksi olen aina pitänyt Juha Itkosesta.

[Suketus]

Itkosen tyyli puree minuun jostain syystä harvinaisen hyvin. Seitsemäntoista oli pettymys, mutta tästä uusimmasta pidin paljon. Tarinassa on surua ja herkkyyttä, mutta se ei jää vellomaan itseensä, vaikka niin voisi aihevalintojen puolesta kuvitella helposti käyvän.

[Rouva]

Miten suru, hylätyksi tulemisen ja syyllisyyden tunteet sekä puhumattomuus koettelevat ihmissuhteita? Kahden aikakauden kuljettaminen rinnakkain vähän häiritsi. Onnin ja Heljän tarina oli paljon kiinnostavampi, ja olisi ehkä riittänyt yksistään romaanin juoneksi.

[Minna Pietiläinen]

Aivan älyttömän hieno kirja ja upea kertomus. Koskettava, jollain tavalla ahdistavakin kertomus ihmisistä 60-luvulla ja nykyajassa. Tosi terävänäköinen ja teksti kirjoitettu tarkasti, silti lukijan omille päätelmille jätetty varaa. Tykkäsin.

[Virve]

I like books written by Itkonen. The storyline - or perhaps the characters - were built less intriguingly than in some of his other books, but at least for me, it was made up for by the beautiful writing and language that he uses.

[Tuula]

Hyvä kirja! Oli matkalukemisena mukana Bremenissä ja sopi reissuun oikein hyvin.
Kirja jää mieleen ja herättää ajatuksia.

[Scarlett]

60-luvulle sijoittuva tarina oli kirjan parasta antia. Aino ja nykypäivä jäi jotenkin etäiseksi.

[Huutavakilpikonna]

Ei iskenyt minuun. Jollekkin muulle aopiva kirja

[Hanna]

Tykkäsin monin paikoin, mutta jotenkin jätti kuitenkin kylmäksi. Ajankuvassa pikku lipsahdus; 60-luvulla laskettiin lukiossa laskutikuilla eikä laskimilla ;)

[Amu]

Annoin Juha Itkoselle tilaisuuden oltuani pitkään ärtynyt hänen esikoisteoksestaan. Kannatti.