What do you think?
Rate this book
Laituri
Hanna ja Einar ovat asuneet talossaan kauan, niin kauan että siitä on tullut osa heitä. Vanhoiksi tultuaan he eivät kuitenkaan enää jaksa puhdistaa rännejä, korjata kaiteita, poimia maahan putoavia omenoita. On aika muuttaa pois.
Kahden taiteilijan liitto on ollut pitkä, tiivis ja täynnä taiteen ehdoilla tehtyjä valintoja. Hanna ei osaa ajatella lähtöä, hän vain työskentelee: maalaa uusia teoksia näyttelyyn ja valmistautuu retrospektiiviin. Runoilijapuoliso Einar taas on kadottanut sanat. Ne eivät enää tule, ja Einar seisoo laiturilla, katselee kaiken lipumista, merta, pilviä, päiviä.
Kristiina Wallinin toinen romaani Laituri tarkastelee elämänmittaista rakkautta. Rakkautta työhön, rakkautta taiteeseen, rakkautta paikkaan, rakkautta toiseen ihmiseen. Mikä lopulta tekee elämästä hyvän? Miten luopua hyvästä, miten luopua elämästä?
Kahden taiteilijan liitto on ollut pitkä, tiivis ja täynnä taiteen ehdoilla tehtyjä valintoja. Hanna ei osaa ajatella lähtöä, hän vain työskentelee: maalaa uusia teoksia näyttelyyn ja valmistautuu retrospektiiviin. Runoilijapuoliso Einar taas on kadottanut sanat. Ne eivät enää tule, ja Einar seisoo laiturilla, katselee kaiken lipumista, merta, pilviä, päiviä.
Kristiina Wallinin toinen romaani Laituri tarkastelee elämänmittaista rakkautta. Rakkautta työhön, rakkautta taiteeseen, rakkautta paikkaan, rakkautta toiseen ihmiseen. Mikä lopulta tekee elämästä hyvän? Miten luopua hyvästä, miten luopua elämästä?
288 pages, Hardcover
Published February 17, 2026
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 6 of 6 reviews
April 1, 2026
Jos saisin päättää niin tämä kirja olisin minä ja näin minä lähtisin.
March 29, 2026
Yllätyin siitä, kuinka paljon pidin Laiturista! Kirjassa ikääntynyt pariskunta pakkaa muuttolaatikoita ja järjestää vaimon viimeistä taidenäyttelyä. Kieli on tavattoman kaunista ja nautin siitä, miten lapsettomuutta käsiteltiin kirjassa — tuore ja tervetullut lähestyminen aiheeseen!
44/2026
44/2026
April 20, 2026
Rakastin tätä kirjaa. Sen kaunista, runollista kieltä ja kuvausta vanhenemisesta, rakkaudesta, luopumisesta. Taiteilijapariskunnan viimeisiä hetkiä omassa rakkaassa talossa merenrannalla. Hanna maalaa vielä viimeisen näyttelynsä, Einar on jo lakannut kirjoittamasta. Tähän kirjaan palaan varmasti vielä uudestaan.
May 1, 2026
On vaikea kirjoittaa selkeästi sellaisesti mitä epäselvästi rakastaa, kun kaikkea tunnetta on sanoihin liikaa, mutta kun aiemmin, joskus silloin vuosia sitten luin Wallinin esikoisromaanin (runokokoelmia, niitähän on), rakastun Wallinin tekstiin.
Rakastuin taas.
Teos on täydellinen, kuin täydellinen maalaus, läheinen, määrittelemätön, uusi jokaisella katselukerralla, vaikeasti selitettävä, ymmärrettävä, outo ja selkeä samaan aikaan.
Se, mikä teoksessa on pintatasolla selvää on se, että
On Hanna, on Einari
Toinen kirjoitti, runoja enimmäkseen. Hän jätti kirjoittamisen, päätti jättää, mutta kirjaimet, sanat, liikehtivät vielä jo haurastuneen vanhentuneen miehen mielessä, miehen, jonka sisällä lapsi odottaa äitiään, jonka sisällä nuori mies ajaa junalla isänsä päältä.
Toinen maalaa, aina vaan maalaa, jaksaa tai ei, mutta pakko on kova, deadlinekin on, mutta senkin jälkeen, on kuvia, väsymystä, pensselit ja atelejee ovat, huutavat, kutsuvat, väsyttävät ja Hanna nyt valmistautuu retrospektiiviseen näyttelyyn. Teoksen toisessa osassa näyttely aukeaa, näyttely myy, näyttelyssä on kaaoskin. Olo on tyhjä, lukijallakin, kun näyttelyyn valmistautuminen, elämänmittaisen omakuvan maalaaminen on valmista.
Ja sitten pakataan, elämää, taloa, uuteen, pois kaikesta mitä on.
’Unohtamisen ja muistamisen välitila, onko sille nimeä?’
Hannan ja Einarin lisäksi on Greta, kaiken järjestävä, näyttelyn ja on äiti, kolmekymmentä vuotta sitten kuollut. On Einarin äiti, jota ei ollut, on isä, joka meni vaimonsa perään, jätti jälkeen pojalleen tyhjyyden jota täyttää ikuinen ikävä.
On äidin kaksoisissiko, kuorma-auton alle rutistunut, kuollut. Tädin syntymätön lapsi. On tytär, jolle usein katetaan pöytään, mutta jota ei ole. On Emma, ystävä, tuki, on Emman kuolema ja tila, jossa on vain kaipaus, Emmasta ystävästä tyttärestä
On talo, kohta jo liian paljon Hannalle ja Einarille.
Järjetön urakka, talon pakkaaminen. Puistokatu, viides kerros.
Onn luonto, on vanhuus, on taide, kulttuuri. On muistot. On kohta kuolema
On Hannan ääni
On ulkopuolinen, hän katselee heitä molempia, heitä etäältä tarkkailee.
Tyytyminen. Tyyntyminen. Haurastuminen. Kirkastuminen. Hämärtyminen. Unohdus ja muistot.
Mitä jää kun luopuu kodistaan, kaikesta tutusta,
Maatuvat kirjaimet ja kuvat.
Kuten huomaatte. Paljon. Sydän on nyt täynnä. Kiitos Kristiina Wallin.
Kirjoita lisää.
Jaksa
”Haluan tuntea vetoisuuden, kun vanha talo hengittää. Se vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhaltaa ulos. Huoneet laajenevat ja supistuvat hengityksen tahtiin, lattialaudat ja ovenkarmit natisevat. Minä hengitän samaan tahtiin talon kanssa, laajenen ja supistun, laajenen ja supistun.
Talo haisee jo nyt unohdetulle, sahanpurulle ja lattialautojen välistä esiin työntyvälle kasvillisuudelle. Maitohorsmalle ja nokkoselle. Se sulkeutuu ympärillemme eikä tahdo päästää irti, painautuu hirsi hirreltä vasten.”
Rakastuin taas.
Teos on täydellinen, kuin täydellinen maalaus, läheinen, määrittelemätön, uusi jokaisella katselukerralla, vaikeasti selitettävä, ymmärrettävä, outo ja selkeä samaan aikaan.
Se, mikä teoksessa on pintatasolla selvää on se, että
On Hanna, on Einari
Toinen kirjoitti, runoja enimmäkseen. Hän jätti kirjoittamisen, päätti jättää, mutta kirjaimet, sanat, liikehtivät vielä jo haurastuneen vanhentuneen miehen mielessä, miehen, jonka sisällä lapsi odottaa äitiään, jonka sisällä nuori mies ajaa junalla isänsä päältä.
Toinen maalaa, aina vaan maalaa, jaksaa tai ei, mutta pakko on kova, deadlinekin on, mutta senkin jälkeen, on kuvia, väsymystä, pensselit ja atelejee ovat, huutavat, kutsuvat, väsyttävät ja Hanna nyt valmistautuu retrospektiiviseen näyttelyyn. Teoksen toisessa osassa näyttely aukeaa, näyttely myy, näyttelyssä on kaaoskin. Olo on tyhjä, lukijallakin, kun näyttelyyn valmistautuminen, elämänmittaisen omakuvan maalaaminen on valmista.
Ja sitten pakataan, elämää, taloa, uuteen, pois kaikesta mitä on.
’Unohtamisen ja muistamisen välitila, onko sille nimeä?’
Hannan ja Einarin lisäksi on Greta, kaiken järjestävä, näyttelyn ja on äiti, kolmekymmentä vuotta sitten kuollut. On Einarin äiti, jota ei ollut, on isä, joka meni vaimonsa perään, jätti jälkeen pojalleen tyhjyyden jota täyttää ikuinen ikävä.
On äidin kaksoisissiko, kuorma-auton alle rutistunut, kuollut. Tädin syntymätön lapsi. On tytär, jolle usein katetaan pöytään, mutta jota ei ole. On Emma, ystävä, tuki, on Emman kuolema ja tila, jossa on vain kaipaus, Emmasta ystävästä tyttärestä
On talo, kohta jo liian paljon Hannalle ja Einarille.
Järjetön urakka, talon pakkaaminen. Puistokatu, viides kerros.
Onn luonto, on vanhuus, on taide, kulttuuri. On muistot. On kohta kuolema
On Hannan ääni
On ulkopuolinen, hän katselee heitä molempia, heitä etäältä tarkkailee.
Tyytyminen. Tyyntyminen. Haurastuminen. Kirkastuminen. Hämärtyminen. Unohdus ja muistot.
Mitä jää kun luopuu kodistaan, kaikesta tutusta,
Maatuvat kirjaimet ja kuvat.
Kuten huomaatte. Paljon. Sydän on nyt täynnä. Kiitos Kristiina Wallin.
Kirjoita lisää.
Jaksa
”Haluan tuntea vetoisuuden, kun vanha talo hengittää. Se vetää keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhaltaa ulos. Huoneet laajenevat ja supistuvat hengityksen tahtiin, lattialaudat ja ovenkarmit natisevat. Minä hengitän samaan tahtiin talon kanssa, laajenen ja supistun, laajenen ja supistun.
Talo haisee jo nyt unohdetulle, sahanpurulle ja lattialautojen välistä esiin työntyvälle kasvillisuudelle. Maitohorsmalle ja nokkoselle. Se sulkeutuu ympärillemme eikä tahdo päästää irti, painautuu hirsi hirreltä vasten.”
April 27, 2026
Kaunista kieltä ja upea kirja.
May 22, 2026
4,5.
Displaying 1 - 6 of 6 reviews