Sinikka Vuola ja Tommi Melender tarkastelevat esseeteoksessaan henkilöhahmoja ja niiden merkitystä romaanien maailman ja merkitysten luomisessa.
Vuoropuhelun muotoon kirjoitetuissa esseissä he lähestyvät aihepiiriä sekä tekijän että lukijan näkökulmasta. Polttopisteessä ovat paitsi erityyppiset henkilöhahmot ja kertojat myös teosten kerronnalliset ratkaisut ja toteutukset.
Teoksen lopussa on 24 pienoisesseetä, joissa tekijät käsittelevät yksittäisiä romaaneja ja niiden henkilötematiikkaa.
Romaanihenkilön elämä on itsenäinen sisarteos Vuolan ja Melenderin vuonna 2018 ilmestyneelle teokselle Maailmojen loput, jossa he tarkastelivat romaanien lopetuksia.
Teos sopii kaikille romaanitaiteesta kiinnostuneille lukemisen ja kirjoittamisen ystäville.
Sinikka Vuola (s. 1972) on helsinkiläinen filosofian maisteri, freelancetoimittaja ja kirjoittamisen opettaja. Hän harrastaa klassista musiikkia.
Esikoiskokoelma Orkesteri jota emme kuule sai Kalevi Jäntin palkinnon 2007, kokoelma Musta ja punainen ilmestyi 2009. Tammikuussa 2013 ilmestyy runokokoelma Maailman vaikein kieli.
Muuta tuotantoa seuraavissa teoksissa:
Proosaa Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran vuosikirjassa 2012 (Toim. Markku Eskelinen ja Laura Lindstedt) MKS 2012
Runosarja antologiassa Pimppini on valloillaan - Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö (Toim. Katja Kettu ja Krista Petäjäjärvi) WSOY 2012
Taisi olla viime vuonna kun luin Melenderin ja Vuolan edellisen yhteisteoksen Maailmojen loput, josta pidin kovin. Ostin heidän uutukaisensa heti ilmestyttyä ja olen nyt lukenut ja selaillut sitä useamman viikon. Edelleen, samat ihastuksen aiheet kuin edellisessäkin kirjassa eli kirjemuoto, jossa Vuola ja Melender kirjoittavat jatkumona toisilleen ja vaikka teos antautuukin (vajoaa?) brassailuun ja snobbailuunkin (mikä aikatavalla ärsyttää), noh, osasin varautua edellisen perusteella, mutta kuitenkin, mielellään tämän luin. Ensimmäinen osa, jossa TM ja SV kertovat omista mieltymyksistään romaanien päähenkilöistä, romaaneista entiteetteinä, oli pikkuisen tylsä (?) miksi heidän mieltymyksensä ketään kinnostaisivat mutta toki teoksen kirjoittajina…? Mutta toki kun kaikki tavallaan peilautuun henk koht mieltymyksen kautta, sitä lukija joko on samaa mieltä, eri mieltä, vaatii perusteluja tai ottaa oman kantansa. Toinen osa kiinnosti itseä enemmän mutta ehkä tätäkin tulee selailtua myöhemminkin, itse omia kirjoittaessaan, omia kirjoittamiaan henkilögallerioitaan ajatellessaan.
Tommi Melender ja Sinikka Vuola jatkavat tässä esseeteoksessa hyväksi havaitulla sapluunalla eli käyvät esseemuotoista vuoropuhelua valitsemastaan kirjallisuuden teemasta. Nyt keskustelunaiheeksi on nostettu romaanien henkilöhahmot, joita tarkastellaan neljässä pidemmässä vuoropuheluesseessä sekä yhteensä 24 tiettyyn teokseen /tekijään keskittyvässä miniesseessä.
Pitkien esseiden aiheet koskevat henkilöhahmojen kirjallista luomista kirjailijana ja kokemista lukijana, päähenkilöitä, sivuhenkilöitä ja erilaisia kerrontaratkaisuja. Itselleni ehkä suurin oivallus oli se, että henkilöhahmot todella ovat vain tekstuaalisia luomuksia, eivät sen enempää mutteivät myöskään sen vähempää. Sillä kuinka paljon tekstillä voikaan saada aikaan! Oli myös mielenkiintoista lukea, kuinka eri tavalla kirjoittajat omat henkilöhahmonsa luovat.
Melenderin ja Vuolan teksti on siinä rajoilla, onko se tieteen popularisointia vai ei - itselläni on kirjallisuustieteen tutkinto ja ajoittain minun täytyi kamppailla pysyäkseni argumentissa mukana. Myös kirjan loppukolmanneksen lyhyet esseet jättivät minut hieman kylmäksi - niiden lyhyessä mitassa en juuri päässyt esiteltyihin teoksiin kiinni eivätkä syyt juuri noiden henkilöhahmojen esittelylle täysin avautuneet. 3,49/5.
kirjallisuudesta on aina mukava lukea! vuoropuheluesseistä ja lopun romaanifiilistelyistä paistaa lävitse kirjoittajien rakkaus kirjoittamista ja lukemista kohtaan, mikä kohottaa myös lukijan fiiliksiä. yleisesti teos liikkuu nähdäkseni oikein hyvällä ja suhtkoht vakaalla tasolla sen suhteen, kuinka paljon kirjallisuustieteellistä ymmärrystä lukijalta vaaditaan (ei tuhottomasti), eivätkä kirjoittajat tunnu kuin pariin kertaan snobbailevan.
hieman jäin kaipaamaan kirjeenvaihtoon myös selvää erimielisyyttä, sillä nyt sitä ei nähdäkseni ollut lainkaan!
sympaattisen huvittavan ja tahattoman osoituksen romaanihenkilöiden elämästä ja todentuntuisuudesta (vaikka tätäkin problematisoidaan) antaa kirja itse: kirjoittajat julistavat esipuheessa "Emme käytä romaanihenkilöistä persoonamuotoja vaan demonstratiivipronomineja (tämä, nämä, se, ne), koska haluamme ilmentää henkilöhahmojen fiktiivistä luonnetta", mutta ainakin Vuola päätyy toistakymmentä kertaa puhuttelemaan hahmoja häneksi. sådant är livet!
Sinikka Vuola ja Tommi Melender kirjoittivat vuonna 2018 kirjan Maailmojen loput, jossa he tarkastelivat romaanien lopetuksia aihetta tarkastelevien dialogiesseiden ja yksittäisiin teoksiin pureutuvien pienesseiden muodossa. Nyt kaksikko on samalla formaatilla uudelleen asialla, mutta aiheena ovat romaanien henkilöt.
Ensimmäisessä neljässä luvussa tarkastellaan romaanihenkilöitä eri kanteilta. Muotona on vuoropuheleva essee, jossa kirjoittajat esittelevät näkemyksiään vuorotellen, kepeästi toistensa kanssa keskustellen. Ensimmäisessä keskustelussa tarkastellaan romaanin ja sen henkilöiden rakentumista kielen ja kerronnan keinoin. Toisessa keskitytään päähenkilöihin. Kolmas katselee romaania henkilösuhteiden verkostona ja huomioi myös sivuhenkilöt. Neljännessä luvussa katseen kohteena ovat kertojat, jota kirjoittajat pitävätkin romaanin tärkeimpänä rakennetekijänä.
Jos kirjan opetuksia haluaisi kiteyttää, ehkä tämä sitaatti Melenderiltä puristaa parhaiten tämän kirjan sisällön kahteen lauseeseen: “Kertomakirjallisuuden maailmassa mikään ei ole luonnollista tai välttämätöntä. Kaikki rakennetaan tyhjästä.” Kaikki on rakennettu sanoista ja kaikki romaanihenkilöt ovat lopulta fiktiivisiä rakenteita, jotka saavat lopullisen muotonsa lukijan konstruoimina. Romaanihenkilöt ovat näkökulmia ihmiseen, eivät kokonaisia ihmisiä. Miten asettuu tasapaino pää- ja sivuhenkilöiden välillä, onko päähenkilön aina oltava teoksen miellyttävin henkilö ja ylin samastumiskohde ja missä määrin vaikkapa paikka voi olla henkilöhahmon osassa, ovat kaikki mielenkiintoisia kysymyksiä, joita Romaanihenkilön elämä sivuaa.
Teoksessa on pyritty yleistajuisuuteen. Sen juuret ovat kuitenkin vahvasti kirjallisuustieteen puolella, eikä kirjallisuustieteellisen sanaston käyttämistä arastella. Se on ihan hyvä; ei kaikkea tarvitse pureskella aivan helpoksi. Jos jotain asiaa ei ymmärrä, siitä voi ottaa selvää. Moitin näemmä edellistä kirjaa elitistiseksi; olen ehkä itse sivistynyt parin vuoden takaisesta, kun nyt en kokenut samalla tavalla. Vuola ja Melender eivät kuitenkaan edelleenkään ole kevyen, juonivetoisen lukuromaanin ystäviä, vaan nautiskelevat kirjoissa nimenomaan kielestä ja rakenteesta, ja sellaiset lukijat saavat Romaanihenkilön elämästäkin todennäköisesti eniten irti.
Lopusta löytyy 24 pienoisesseetä, joissa käsitellään yksittäisiä teoksia. Ne ovat paikoin aivan mainioita, paikoin jäävät vähän ohuiksi, mutta tarjoavat yhtä kaikki mainioita lukuvinkkejä. Jos on kaunokirjallisuudesta laajasti kiinnostunut lukija, Romaanihenkilön elämä antaa hyviä suuntia, johon lukemistaan laajentaa.
Sinikka Vuola ja Tommi Melender keskustelevat romaanihenkilöistä: päähenkilöistä, sivuhenkilöistä, erilaisista kertojista – ja kirjoittavat lopuksi tämän pohjalta analyysit useista romaaneista. Mielenkiintoista luettavaa!
Pidin kirjasta paljon, esseet auttoivat minua ymmärtämään lukemiani romaaneja syvällisemmällä tasolla. Pidän siitä, kuinka kirjailijat keskustelevat esseiden välillä ja nostavat esille myös henkilökohtaisia kokemuksia ja mielipiteitä. Lopun pienoisesseitä olisin voinut lukea vielä monta, koska ne oli kirjoitettu sopivan vaihtelevista aiheista ja kirjoista. Ainoa asia, mikä särähti kirjassa korvaan, oli pienoisesseiden osittainen päällekkäisyys. Vuola ja Melender molemmat määrittelevät autofiktion erillisissä pienoisesseissä. Lisäksi Melender kirjoittaa yhden pienoisesseen Hernan Diazin Luotto kirjasta ja sen juonesta, vaikka onkin selostanut juonen jo tarkasti aiemmin kirjassa. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin erittäin raikas ja opettavainen kokonaisuus!
Älä lue tätä kirjaa, jos et halua, että lukulistasi paisuu kuin pullataikina. En ole koskaan ajatellut lukea Manillaköyttä tai Hohtoa. Valtavasti inspiraatiota ja uusia ajatuksia. Uaaa.