What do you think?
Perhoshuuto
Tytti on eksyksissä. Poikaystävä Joonas ja Joonasta palvovat Tytin vanhemmat sanelevat suuntia, joihin Tytti ei haluaisi kulkea. Vain metsässä hän on kotonaan.
Kevään viimeisenä päivänä Tytti löytää kahdeksankulmaisen kiven, joka on koristeltu muinaisin koukeroin. Hän nappaa esineen mukaansa tietämättä, että se mullistaa hänen elämänsä.
Kesän ensimmäisenä päivänä Tytti kohtaa suippokorvaisen Ruun, vastarannalta uivan olennon, joka myös on harhaillut kauas omiensa parista. Kesä on pelastettu!
Mutta kahdeksankulmainen kivi raksuttaa Tytin patjan alla. Valolla on varjonsa, ja ne ovat synkkiä.
Annika Perkiön esikoisteos Herra Wolterin karnevaali lumosi hirviöteemallaan. Perhoshuuto vie lukijan menninkäisten maailmaan.
Kevään viimeisenä päivänä Tytti löytää kahdeksankulmaisen kiven, joka on koristeltu muinaisin koukeroin. Hän nappaa esineen mukaansa tietämättä, että se mullistaa hänen elämänsä.
Kesän ensimmäisenä päivänä Tytti kohtaa suippokorvaisen Ruun, vastarannalta uivan olennon, joka myös on harhaillut kauas omiensa parista. Kesä on pelastettu!
Mutta kahdeksankulmainen kivi raksuttaa Tytin patjan alla. Valolla on varjonsa, ja ne ovat synkkiä.
Annika Perkiön esikoisteos Herra Wolterin karnevaali lumosi hirviöteemallaan. Perhoshuuto vie lukijan menninkäisten maailmaan.
185 pages, Hardcover
Published March 16, 2026
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 14 of 14 reviews
April 26, 2026
Upea🤩teksti oli kaunista ja helppolukuista🙃 ihana tarina siitä kuinka kaksi eksyksissä olevaa löytää toisensa ja itsenä🥰
April 25, 2026
tänä kesänä haluun kanavoida mun sisäistä ruuta
September 6, 2026
"Joskus mietin, huutavatko perhoset kuoriutuessaan." – "Miksi ne huutaisivat?" – "On niin suurenmoista saada siivet."
4,5/5!
Tytti ei tiedä mitä hän haluaa. Hänen vanhempiensa mielikuva hänestä ei tunnu omalta, eikä suhde poikaystävän kanssa tunnu siltä miltä rakkauden pitäisi tuntua. Eräänä kesäpäivänä, Tytti löytää metsästä oudon riimukiven ja nappaa sen mukaansa. Pian tämän jälkeen, hän kohtaa metsässä suippokorvaisen menninkäisen, Ruun, joka mullistaa hänen elämänsä.
Nappasin Perhoshuudon paikallisesta divarista synttärilahjana itselleni. Olen niin iloinen, että tartuin juuri tähän kirjaan, koska se oli perin hurmaava kesäinen, tunnelmallinen rakkaustarina, jossa on ripaus magiaa, roppakaupalla tunnetta ja sekä huumoria että haikeiden ja vaikeiden teemojen pohdiskelua. Pidin kovasti Perkiön kirjoitustyylistä, erityisesti siitä, miten hän kuvasi Tytin sisäistä maailmaa ja tämän suhdetta läheiseen metsään. Tytti kuvailee metsän lohduttavan häntä, pitelevän häntä kädestä, ymmärtävän häntä – hän tuntee olonsa kotoisammaksi puiden seassa Ruun kanssa kuin kotitalossaan. Hänellä on metsässä järven rannalla oma turvapaikka, tunnekallio, jolla hän on huutanut ja itkenyt, purkanut kaikki ne tunteet joita hän on joutunut kotona piilottelemaan. Metsä on myös paikka, jossa hänen ja Ruun suhde alkaa ja kehittyy, paikka jossa nämä kaksi yksinäistä tyttöä, jotka pelkäävät olevansa jollain tavalla rikki, ovat turvassa. Metsäkohtausten tunnelma, päähenkilöiden hellä suhde ja kirjan maaginen realismi (menninkäisiä on olemassa ja kaikki tietävät niistä) toivat minulle välillä mieleen Studio Ghibli -elokuvat. Tämä vertaus on ehdottomasti kehu.
Pidin Tytistä hahmona todella paljon. Perkiö kuvasi hienosti tämän hankalaa suhdetta omaan identiteettiinsä ja itseensä. Eräässä kohtauksessa Tytti mietti että aina kun hän aamulla herää, osa hänestä ummistaa silmänsä, koska herätessään hän pyrkii aina olemaan mitä muut haluavat hänen olevan – fiksu ja kiltti tyttö, Joonaksen ihana tyttöystävä ja niin edespäin. Tämä lainaus jäi mieleeni: "Niin kauan kun mä asun äidin ja isän kanssa, mä en uskalla ottaa itsestäni selvää. Mä pelkään, mitä saattaisi paljastua." Tytin seksuaalisen identiteetin käsittely ja se mullistus, jonka hänen minäkuvansa käy kirjan aikana läpi oli minusta kauniisti kuvattua ja hyvin käsiteltyä. Kun hän tutustuu Ruuhun, Tytti ei pysty enää Tytin suhde vanhempiin oli kipeää luettavaa ja uskon surullisen monen queer-nuoren voivan samaistua siihen millaista on kasvaa ympäristössä, jossa et voi olla rennosti oma itsesi ja jossa joudut pelkäämään vanhempien mielipiteitä ja pettymystä. Tytin tarinassa on kuitenkin paljon toivoa. Hän löytää Ruun ja herää, tavallaan, henkiin – hän saa perhosen siipensä – ja vaikka
Ruu oli kanssa mukava hahmo. Minusta on aina kiva lukea hahmoista, jotka kokevat ensi kertaa meidän maailmamme juttuja: Ruu ihmettelee automaattiovia, hurmaantuu sipseistä ja ei ymmärrä mitä henkilötunnus tarkoittaa. Ruu tuntui aidosti ei-ihmiseltä, mikä oli todella kiva juttu. Pidin Ruun suorasukaisuudesta ja siitä, kuinka hän sanoo mitä ajattelee, mutta on toisaalta myös täynnä kipeitä salaisuuksia, joita hän ei uskalla jakaa kellekään. Hän oli yhtäaikaa todella vahva sekä tavallaan heiveröinen. Myös Ruun hankala perhedynamiikka on keskeisessä osassa kirjaa. Ruun rakkaus äitiään kohtaan ja se miten hellästi ja vimmaisesti hän hoivaa äidin tekemää nukkea, Pikku-Ruuta, oli minusta todella koskettavaa, ja hänen Perkiö kuvasi minusta todella hyvin ja koskettavasti Ruun vakaata uskomusta että hänessä on jotain vialla, jotain rikki. Siinä missä Tytti kärsii ihmisyhteiskunnan heteronormatiivisuuden takia, Ruu kärsii, koska hän ei sovi menninkäisten sukupuolinormeihin ja hänelle on aina sanottu hänen vilkkautensa olevan väärin. Tämä lainaus oli yksi kirjan parhaimpia (ja samaistuttavimpia): "Miltä tuntuisi kasvaa aikuiseksi rikkinäisenä? Ei niinkään syntyjään rikkoutuneena vaan ympäristönsä särkemänä – sanoista tohjona." Ruu on niin hauska ja viekas hahmo, mutta hän kantaa myös painavaa surua sydämessään – tällaiset hahmot ovat minusta usein kiinnostavia. Ruun tarina oli minusta tyydyttävä, ja pidin siitä, että lopussa
Ruun ja Tytin rakkaustarina eteni ehkä hitusen liian nopeasti ollakseen erinomainen, mutta pidin siitä kuitenkin kovasti. Heidän välisensä keskustelut, oli aiheena sitten nakit tai kodin konsepti, olivat aina kivoja lukea, ja pystyin aistimaan heidän välisensä kemian ja siteen. Kirjassa oli monia romanttisia lausahduksia, jotka saivat minut hymyilemään – esimerkki 1: "Mä haluan olla sun koti, Ruu."
Ja esimerkki 2: "Enhän minä ole enää yksinäinen. Minulla on sinut." Olisin ilolla lukenut heidän uintireissuistaan ja hetkistään metsässä vielä enemmänkin. Se, miten he löytävät toisissaan jonkun joka ei kaihda heidän "huonoja", piilotettuja puoliaan, jonkun jonka kanssa olla aidosti oma itsensä, oli kivaa. Tytti ja Ruu painiskelevat paljolti samanlaisten ongelmien kanssa eikä kumpikaan heistä sopeutunut kotiinsa: toisissaan ja metsässään, he löytävät turvallisen, todellisen kodin. Minusta oli todella suloista, kuinka he kutsuivat toisiaan "tyttö" ja "kala", ja kuinka he ajattelivat itseään parina "tyttökalana". Minusta oli myös virkistävää se, että kun Ruu joskus Tytti ei pidä sitä romanttisena tai ihanana esimerkkinä siitä kuinka kovasti Ruu hänestä välittää. Tytti säikähtää ja järkyttyy, ja koettaa rauhoitella tilannetta. Hän googlaa
Kuten jo mainitsin, Tytin vanhemmat olivat haastavia, joskus jopa inhottavia hahmoja. He rakastavat sitä versiota tyttärestään joka heillä on päässään ja he puuttuvat Tytin asioihin – kuten tämän parisuhteeseen – aivan kuin ne kuuluisivat heille. Pystyin aistimaan Tytin ahdistuneisuuden aina kun hän oli kotona. Ruun esiityi vain hetken, mutta pidin hänestä kovasti. Hän oli hyvä esimerkki erilaisesta Joonas oli aikamoinen yllätys. Alkuun hän vähän ärsytti minua, mutta kirjan edetessä aloin aidosti pitää hänestä. Hän ei aina ole superkiva ja hän osaa olla todella töykeä, mutta kun Pidin siitä, että Joonas on myös ihan tavallinen jätkä, ei hahmo josta on tehty mahdollisimman ärsyttävä ja inhottava, jotta lukijan ei tarvitsisi pohtia, kuinka jotkut Tytin valinnat vaikuttavat Joonakseen ja satuttavat tätä. Pidin siitä, että vaikka Tytti kirjan edetessä tajuaa, ettei suhde Joonakseen ole sitä mitä hän halusi sen olevan, Joonas on silti hänelle tärkeä ja Joonaksen satuttaminen tuntuu hänestä pahalta. Pidin heidän välisestään dynamiikasta.
Perhoshuudossa pohdiskellaan monia erilaisia teemoja – kotia, perhettä, kuulumisen tunnetta, oman itsen löytämistä (ja sen tuomaa riemua) ja niin edespäin – mutta minua kosketti eniten se, miten siinä kuvattiin erilaisuuden ymmärtämistä ja sitä, millaista on kasvaa ympäristössä, johon et sulaudu vaikka kuinka yrittäisit. Tätä teemaa käsitellään monesta eri näkökulmasta: ihmiset halveksuvat toisia ihmisiä, esimerkiksi queer-ihmisiä, ihmiset vieroksuvat menninkäisiä (joista kerrotaan vaikka minkälaista ikävää tarinaa), ja menninkäiset vaativat myös kaltaisiltaan tiettyihin raameihin mukautumista. Pidin Ruun "rikkinäisyyden" ja Tytin queeriyden käsittelystä kuten jo aiemmin mainitsin, mutta pidin myös kovasti siitä, miten Ruun suhde ihmisiin tuli esille. Ihmiset kiinnostavat häntä ja hän pitää monista asioista ihmisten maailmassa, mutta hän tietää että ihmisiä tulee varjoa – joskus ihmiset heittävät menninkäisiä kengillä häätääkseen heidät – ja välillä hän miettii Oli mukavaa, että vaikka kirjan ihmiset eivät aina reagoi Ruuhun positiivisesti, hän kohtaa
Perhoshuuto on hurmaava, tunnelmallinen, kepeästi maaginen rakkaustarina. En tiennyt mitä odottaa kirjalta ja sen tarinalta – napatessani sen divarin hyllyltä tiesin vain että se on menninkäistarina ja queer – ja se yllätti minut todella, todella positiivisesti. Aion ehdottomasti lukea Perkiön aiemman teoksen ja pitää silmällä mitä hän julkaisee seuraavaksi. Hänestä voisi helposti tulla yksi suosikkikirjailijoistani.
4,5/5!
Tytti ei tiedä mitä hän haluaa. Hänen vanhempiensa mielikuva hänestä ei tunnu omalta, eikä suhde poikaystävän kanssa tunnu siltä miltä rakkauden pitäisi tuntua. Eräänä kesäpäivänä, Tytti löytää metsästä oudon riimukiven ja nappaa sen mukaansa. Pian tämän jälkeen, hän kohtaa metsässä suippokorvaisen menninkäisen, Ruun, joka mullistaa hänen elämänsä.
Nappasin Perhoshuudon paikallisesta divarista synttärilahjana itselleni. Olen niin iloinen, että tartuin juuri tähän kirjaan, koska se oli perin hurmaava kesäinen, tunnelmallinen rakkaustarina, jossa on ripaus magiaa, roppakaupalla tunnetta ja sekä huumoria että haikeiden ja vaikeiden teemojen pohdiskelua. Pidin kovasti Perkiön kirjoitustyylistä, erityisesti siitä, miten hän kuvasi Tytin sisäistä maailmaa ja tämän suhdetta läheiseen metsään. Tytti kuvailee metsän lohduttavan häntä, pitelevän häntä kädestä, ymmärtävän häntä – hän tuntee olonsa kotoisammaksi puiden seassa Ruun kanssa kuin kotitalossaan. Hänellä on metsässä järven rannalla oma turvapaikka, tunnekallio, jolla hän on huutanut ja itkenyt, purkanut kaikki ne tunteet joita hän on joutunut kotona piilottelemaan. Metsä on myös paikka, jossa hänen ja Ruun suhde alkaa ja kehittyy, paikka jossa nämä kaksi yksinäistä tyttöä, jotka pelkäävät olevansa jollain tavalla rikki, ovat turvassa. Metsäkohtausten tunnelma, päähenkilöiden hellä suhde ja kirjan maaginen realismi (menninkäisiä on olemassa ja kaikki tietävät niistä) toivat minulle välillä mieleen Studio Ghibli -elokuvat. Tämä vertaus on ehdottomasti kehu.
Pidin Tytistä hahmona todella paljon. Perkiö kuvasi hienosti tämän hankalaa suhdetta omaan identiteettiinsä ja itseensä. Eräässä kohtauksessa Tytti mietti että aina kun hän aamulla herää, osa hänestä ummistaa silmänsä, koska herätessään hän pyrkii aina olemaan mitä muut haluavat hänen olevan – fiksu ja kiltti tyttö, Joonaksen ihana tyttöystävä ja niin edespäin. Tämä lainaus jäi mieleeni: "Niin kauan kun mä asun äidin ja isän kanssa, mä en uskalla ottaa itsestäni selvää. Mä pelkään, mitä saattaisi paljastua." Tytin seksuaalisen identiteetin käsittely ja se mullistus, jonka hänen minäkuvansa käy kirjan aikana läpi oli minusta kauniisti kuvattua ja hyvin käsiteltyä. Kun hän tutustuu Ruuhun, Tytti ei pysty enää Tytin suhde vanhempiin oli kipeää luettavaa ja uskon surullisen monen queer-nuoren voivan samaistua siihen millaista on kasvaa ympäristössä, jossa et voi olla rennosti oma itsesi ja jossa joudut pelkäämään vanhempien mielipiteitä ja pettymystä. Tytin tarinassa on kuitenkin paljon toivoa. Hän löytää Ruun ja herää, tavallaan, henkiin – hän saa perhosen siipensä – ja vaikka
Ruu oli kanssa mukava hahmo. Minusta on aina kiva lukea hahmoista, jotka kokevat ensi kertaa meidän maailmamme juttuja: Ruu ihmettelee automaattiovia, hurmaantuu sipseistä ja ei ymmärrä mitä henkilötunnus tarkoittaa. Ruu tuntui aidosti ei-ihmiseltä, mikä oli todella kiva juttu. Pidin Ruun suorasukaisuudesta ja siitä, kuinka hän sanoo mitä ajattelee, mutta on toisaalta myös täynnä kipeitä salaisuuksia, joita hän ei uskalla jakaa kellekään. Hän oli yhtäaikaa todella vahva sekä tavallaan heiveröinen. Myös Ruun hankala perhedynamiikka on keskeisessä osassa kirjaa. Ruun rakkaus äitiään kohtaan ja se miten hellästi ja vimmaisesti hän hoivaa äidin tekemää nukkea, Pikku-Ruuta, oli minusta todella koskettavaa, ja hänen Perkiö kuvasi minusta todella hyvin ja koskettavasti Ruun vakaata uskomusta että hänessä on jotain vialla, jotain rikki. Siinä missä Tytti kärsii ihmisyhteiskunnan heteronormatiivisuuden takia, Ruu kärsii, koska hän ei sovi menninkäisten sukupuolinormeihin ja hänelle on aina sanottu hänen vilkkautensa olevan väärin. Tämä lainaus oli yksi kirjan parhaimpia (ja samaistuttavimpia): "Miltä tuntuisi kasvaa aikuiseksi rikkinäisenä? Ei niinkään syntyjään rikkoutuneena vaan ympäristönsä särkemänä – sanoista tohjona." Ruu on niin hauska ja viekas hahmo, mutta hän kantaa myös painavaa surua sydämessään – tällaiset hahmot ovat minusta usein kiinnostavia. Ruun tarina oli minusta tyydyttävä, ja pidin siitä, että lopussa
Ruun ja Tytin rakkaustarina eteni ehkä hitusen liian nopeasti ollakseen erinomainen, mutta pidin siitä kuitenkin kovasti. Heidän välisensä keskustelut, oli aiheena sitten nakit tai kodin konsepti, olivat aina kivoja lukea, ja pystyin aistimaan heidän välisensä kemian ja siteen. Kirjassa oli monia romanttisia lausahduksia, jotka saivat minut hymyilemään – esimerkki 1: "Mä haluan olla sun koti, Ruu."
Ja esimerkki 2: "Enhän minä ole enää yksinäinen. Minulla on sinut." Olisin ilolla lukenut heidän uintireissuistaan ja hetkistään metsässä vielä enemmänkin. Se, miten he löytävät toisissaan jonkun joka ei kaihda heidän "huonoja", piilotettuja puoliaan, jonkun jonka kanssa olla aidosti oma itsensä, oli kivaa. Tytti ja Ruu painiskelevat paljolti samanlaisten ongelmien kanssa eikä kumpikaan heistä sopeutunut kotiinsa: toisissaan ja metsässään, he löytävät turvallisen, todellisen kodin. Minusta oli todella suloista, kuinka he kutsuivat toisiaan "tyttö" ja "kala", ja kuinka he ajattelivat itseään parina "tyttökalana". Minusta oli myös virkistävää se, että kun Ruu joskus Tytti ei pidä sitä romanttisena tai ihanana esimerkkinä siitä kuinka kovasti Ruu hänestä välittää. Tytti säikähtää ja järkyttyy, ja koettaa rauhoitella tilannetta. Hän googlaa
Kuten jo mainitsin, Tytin vanhemmat olivat haastavia, joskus jopa inhottavia hahmoja. He rakastavat sitä versiota tyttärestään joka heillä on päässään ja he puuttuvat Tytin asioihin – kuten tämän parisuhteeseen – aivan kuin ne kuuluisivat heille. Pystyin aistimaan Tytin ahdistuneisuuden aina kun hän oli kotona. Ruun esiityi vain hetken, mutta pidin hänestä kovasti. Hän oli hyvä esimerkki erilaisesta Joonas oli aikamoinen yllätys. Alkuun hän vähän ärsytti minua, mutta kirjan edetessä aloin aidosti pitää hänestä. Hän ei aina ole superkiva ja hän osaa olla todella töykeä, mutta kun Pidin siitä, että Joonas on myös ihan tavallinen jätkä, ei hahmo josta on tehty mahdollisimman ärsyttävä ja inhottava, jotta lukijan ei tarvitsisi pohtia, kuinka jotkut Tytin valinnat vaikuttavat Joonakseen ja satuttavat tätä. Pidin siitä, että vaikka Tytti kirjan edetessä tajuaa, ettei suhde Joonakseen ole sitä mitä hän halusi sen olevan, Joonas on silti hänelle tärkeä ja Joonaksen satuttaminen tuntuu hänestä pahalta. Pidin heidän välisestään dynamiikasta.
Perhoshuudossa pohdiskellaan monia erilaisia teemoja – kotia, perhettä, kuulumisen tunnetta, oman itsen löytämistä (ja sen tuomaa riemua) ja niin edespäin – mutta minua kosketti eniten se, miten siinä kuvattiin erilaisuuden ymmärtämistä ja sitä, millaista on kasvaa ympäristössä, johon et sulaudu vaikka kuinka yrittäisit. Tätä teemaa käsitellään monesta eri näkökulmasta: ihmiset halveksuvat toisia ihmisiä, esimerkiksi queer-ihmisiä, ihmiset vieroksuvat menninkäisiä (joista kerrotaan vaikka minkälaista ikävää tarinaa), ja menninkäiset vaativat myös kaltaisiltaan tiettyihin raameihin mukautumista. Pidin Ruun "rikkinäisyyden" ja Tytin queeriyden käsittelystä kuten jo aiemmin mainitsin, mutta pidin myös kovasti siitä, miten Ruun suhde ihmisiin tuli esille. Ihmiset kiinnostavat häntä ja hän pitää monista asioista ihmisten maailmassa, mutta hän tietää että ihmisiä tulee varjoa – joskus ihmiset heittävät menninkäisiä kengillä häätääkseen heidät – ja välillä hän miettii Oli mukavaa, että vaikka kirjan ihmiset eivät aina reagoi Ruuhun positiivisesti, hän kohtaa
Perhoshuuto on hurmaava, tunnelmallinen, kepeästi maaginen rakkaustarina. En tiennyt mitä odottaa kirjalta ja sen tarinalta – napatessani sen divarin hyllyltä tiesin vain että se on menninkäistarina ja queer – ja se yllätti minut todella, todella positiivisesti. Aion ehdottomasti lukea Perkiön aiemman teoksen ja pitää silmällä mitä hän julkaisee seuraavaksi. Hänestä voisi helposti tulla yksi suosikkikirjailijoistani.
April 7, 2026
Vahva 3,5 tähteä!
Perhoshuuto sopii hyvin sekä nuorille että aikuisille. Oletin takakansitekstin ja kuvituksen tyylin perusteella paljon nuorempia, korkeintaan yläasteikäisiä päähenkilöitä, mutta tässä liikutaankin ihan autoilevien ja lukiosta valmistuneiden hahmojen mukana. Teos on mielestäni ihan pätevä välimuoto suomalaistyyppiselle aikuisten kaunospefille ja kansainväliselle YA-fantasialle. Kieleltään Perhoshuuto on kaunista ja sujuvaa suomea, muttei liioitellun metaforista tai koukeroista erikoisuudentavoittelua - varsin pätevää viihdefantasiaa, jota lukee mielellään!
Valitettavasti Perhoshuuto sortuu ihan samaan, tosi helposti kierrettävään sudenkuoppaan, kuin juuri lukemani Niilo Seväsen Unten kruunu. On uskomatonta, että vuoteni 2026 alkaa kirjoilla, jotka väen vängällä perustelevat fantasiapeikot ja -menninkäiset Lappi-eksotiikalla. Mikä Seväsen teoksessa oli kirjaimellista saamelaista sanastoa ja ihmiskansan katoamista, on Perhoshuudossa saamelaisten ihmisten olemassaolon täyttä vaikenemista "jossain Lapissa yhteisönä elävien" ja ulkopuolisten "jatkuviin haastatteluihin kyllästyneiden", "metsästäen ja kalastaen ja marjastaen vaeltamalla elävien" menninkäisten perustelemiseksi.
Fantasiaelementti olisi toiminut ilmankin - ja haluan sanoa, jopa paremmin ilman - että kuksat ja Pohjois-Suomen poliisi pitää tuoda väkisin mukaan. Olisi ollut helpompaa uskoa metsänhenkiin, jos ne todella olisivat yleinen metsien ilmiö, eivätkä olemassaolevan, elävän ihmisryhmän outo heijastus. Ikävä lieveilmiö muuten kauniille kirjalle.
Tämä pikkuromaani osui silmään ennen kaikkea söpön kansikuvansa takia. Ihanaa nähdä, että pienikin kustantamo viitsi panostaa viehättävän värikkääseen, piirroskuvitettuun ulkoasuun! Kantta katsoo mielellään.
Perhoshuuto sopii hyvin sekä nuorille että aikuisille. Oletin takakansitekstin ja kuvituksen tyylin perusteella paljon nuorempia, korkeintaan yläasteikäisiä päähenkilöitä, mutta tässä liikutaankin ihan autoilevien ja lukiosta valmistuneiden hahmojen mukana. Teos on mielestäni ihan pätevä välimuoto suomalaistyyppiselle aikuisten kaunospefille ja kansainväliselle YA-fantasialle. Kieleltään Perhoshuuto on kaunista ja sujuvaa suomea, muttei liioitellun metaforista tai koukeroista erikoisuudentavoittelua - varsin pätevää viihdefantasiaa, jota lukee mielellään!
Valitettavasti Perhoshuuto sortuu ihan samaan, tosi helposti kierrettävään sudenkuoppaan, kuin juuri lukemani Niilo Seväsen Unten kruunu. On uskomatonta, että vuoteni 2026 alkaa kirjoilla, jotka väen vängällä perustelevat fantasiapeikot ja -menninkäiset Lappi-eksotiikalla. Mikä Seväsen teoksessa oli kirjaimellista saamelaista sanastoa ja ihmiskansan katoamista, on Perhoshuudossa saamelaisten ihmisten olemassaolon täyttä vaikenemista "jossain Lapissa yhteisönä elävien" ja ulkopuolisten "jatkuviin haastatteluihin kyllästyneiden", "metsästäen ja kalastaen ja marjastaen vaeltamalla elävien" menninkäisten perustelemiseksi.
Fantasiaelementti olisi toiminut ilmankin - ja haluan sanoa, jopa paremmin ilman - että kuksat ja Pohjois-Suomen poliisi pitää tuoda väkisin mukaan. Olisi ollut helpompaa uskoa metsänhenkiin, jos ne todella olisivat yleinen metsien ilmiö, eivätkä olemassaolevan, elävän ihmisryhmän outo heijastus. Ikävä lieveilmiö muuten kauniille kirjalle.
Tämä pikkuromaani osui silmään ennen kaikkea söpön kansikuvansa takia. Ihanaa nähdä, että pienikin kustantamo viitsi panostaa viehättävän värikkääseen, piirroskuvitettuun ulkoasuun! Kantta katsoo mielellään.
June 28, 2026
Lähdin täysin takki auki tämän kirjan matkaan. En varsinaisesti lukenut edes takakantta, joten en tiennyt, minne tämä tarina veisi mennessään. Siis en tehnyt mitään tietoista valintaa. Usein vain alan lukea kirjaa puhtaasti tunnepohjalta ja näin kesäloman kynnyksellä tämä vaikutti hyvältä valinnalta.
Itse tarina on jännä sukellus nykyajan Suomeen, joka on kuitenkin tietyissä asioissa täysin erilainen kuin todellisuus, jossa elän: Tarinassa nimittäin menninkäiset ovat todellisia vaikkakin varsin salaperäisiä ja jopa vieroksuttuja.
Maailmaa katsotaan täysin kirjan päähenkilön Tytin näkökulmasta. Tytti kokee olevansa irrallaan kaikesta. Päälisin puolin asiat ovat hyvin, mutta siihen se sitten jääkin. Asiat kuitenkin saavat uuden käänteen kun elämään tupsahtaa Ruutana niminen menninkäinen.
Tarinassa on todella monta ulottuvuutta; on itsenä löytämistä, sosiaalisia paineita, seikkailua sekä uhkaa. Aluksi en oikein tiennyt, minne oltiin menossa, mutta tarinan edetessä Tytti ja hänen maailmansa alkoi kiehtoa yhä enemmän. Halusin tietää, miten kaikki päättyy, koska mikään ei ollut varmaa.
Kesti myös hetki päästä kirjan rytmiin, koska teksti oli... miten sen kuvailisi? Lyhyissäkin lauseissa oli runollisen kauniisti kuvattu, oli se sitten hetkiä, tunteita tai tapahtumia, jolloin lukemiseen täytyi, varsinkin alussa, keskittyä kunnolla. Kun rytmiin pääsi sisään, alkoi teksti ja tarina soljua kauniisti.
Tämä oli kaunis tarina, joka sopi kesäillan lämpöön sekä kesäkuun lämpimiin päiviin 🌈
Itse tarina on jännä sukellus nykyajan Suomeen, joka on kuitenkin tietyissä asioissa täysin erilainen kuin todellisuus, jossa elän: Tarinassa nimittäin menninkäiset ovat todellisia vaikkakin varsin salaperäisiä ja jopa vieroksuttuja.
Maailmaa katsotaan täysin kirjan päähenkilön Tytin näkökulmasta. Tytti kokee olevansa irrallaan kaikesta. Päälisin puolin asiat ovat hyvin, mutta siihen se sitten jääkin. Asiat kuitenkin saavat uuden käänteen kun elämään tupsahtaa Ruutana niminen menninkäinen.
Tarinassa on todella monta ulottuvuutta; on itsenä löytämistä, sosiaalisia paineita, seikkailua sekä uhkaa. Aluksi en oikein tiennyt, minne oltiin menossa, mutta tarinan edetessä Tytti ja hänen maailmansa alkoi kiehtoa yhä enemmän. Halusin tietää, miten kaikki päättyy, koska mikään ei ollut varmaa.
Kesti myös hetki päästä kirjan rytmiin, koska teksti oli... miten sen kuvailisi? Lyhyissäkin lauseissa oli runollisen kauniisti kuvattu, oli se sitten hetkiä, tunteita tai tapahtumia, jolloin lukemiseen täytyi, varsinkin alussa, keskittyä kunnolla. Kun rytmiin pääsi sisään, alkoi teksti ja tarina soljua kauniisti.
Tämä oli kaunis tarina, joka sopi kesäillan lämpöön sekä kesäkuun lämpimiin päiviin 🌈
April 7, 2026
Perhoshuuto on kaunis ja herkkä romaani yhdestä kesästä. Kaunis kieli ja herkkä ote nuoren ihmisen identiteettikipuiluun tuovat romaanin hahmot lähelle. Tytin hahmo on erityisen onnistunut. Tytti tuntuu aidolta ihmiseltä kipukohtineen ja vaikeuksineen. Nautin siitä, kuinka hänen hahmoaan ei ole pehmennelty, vaan hän kohtaa maailman sellaisena kuin se hänelle esittyy. Perhoshuuto on realistinen kuvaus omaan queeriuteensa kasvamisesta. Romaani tavoittaa hienosti queer-ihmisen kipuilun heterosuhteessa. Kaunis kieli sävyttää herkkää kertomusta ja tekee lukukokemuksesta elämyksen.
Pidin Perhoshuudossa myös siitä, kuinka se ei tuomitse hahmojaan. Ruun vaikeudet tuodaan esille hienotunteisesti, mutta aidosti: Ruu saa olla sitä, mitä hän on. Lempeä ote henkilöihinsä onkin yksi Perhoshuudon suurista vahvuuksista. Kirjassa ei pyritä liikaa selittelemään sitä, miksi kukakin on sellainen kuin on. Tällainen lempeys nykykirjallisuudessa, jossa hahmot ovat monesti kovia ja julmiakin, tuntuu tärkeältä ja virkistävän erilaiselta.
Perhoshuuto on kaunis ja onnistunut toisinkoinen!
Pidin Perhoshuudossa myös siitä, kuinka se ei tuomitse hahmojaan. Ruun vaikeudet tuodaan esille hienotunteisesti, mutta aidosti: Ruu saa olla sitä, mitä hän on. Lempeä ote henkilöihinsä onkin yksi Perhoshuudon suurista vahvuuksista. Kirjassa ei pyritä liikaa selittelemään sitä, miksi kukakin on sellainen kuin on. Tällainen lempeys nykykirjallisuudessa, jossa hahmot ovat monesti kovia ja julmiakin, tuntuu tärkeältä ja virkistävän erilaiselta.
Perhoshuuto on kaunis ja onnistunut toisinkoinen!
June 16, 2026
Ensimmäisenä pakko sanoa, että tällä kirjalla on aivan ihana kansi!
Annika Perkiön toisinkoinen sopii hyvin Pride-kuukauden lukemistoon, vaikka itse toki luenkin sateenkaarevaa koko vuoden mittaan. Teoksessa on niin tyttörakkautta kuin homofobiaakin (kirjaimellisesti pestään pois katuliidulla piirrettyjä sateenkaaria).
Tytti on nuoruuden ja aikuisuuden rajalla. Ruu on menninkäinen. Heidän kohtaamisensa on räjähtävää (osittain kiitos liiallisen sipsien syömisen). Teos huokuu mytologiaa, luontorakkautta ja paikoin hyvinkin kaunis kieli maalailee epävarman nuoren tulevaisuuteen iloisempia sävyjä. Tässä on pari kevyttä seksikohtausta ja hieman väkivaltaa, jota ilmankin kirja olisi kyllä toiminut, mutta toihan se kai jonkinlaista jännitettä.
Teos saatu arvostelukappaleena Tähtivaeltajan kautta.
Samankaltaista luettavaa:
- Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
- Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon
- Sini Helminen: Väkiveriset-sarja
Annika Perkiön toisinkoinen sopii hyvin Pride-kuukauden lukemistoon, vaikka itse toki luenkin sateenkaarevaa koko vuoden mittaan. Teoksessa on niin tyttörakkautta kuin homofobiaakin (kirjaimellisesti pestään pois katuliidulla piirrettyjä sateenkaaria).
Tytti on nuoruuden ja aikuisuuden rajalla. Ruu on menninkäinen. Heidän kohtaamisensa on räjähtävää (osittain kiitos liiallisen sipsien syömisen). Teos huokuu mytologiaa, luontorakkautta ja paikoin hyvinkin kaunis kieli maalailee epävarman nuoren tulevaisuuteen iloisempia sävyjä. Tässä on pari kevyttä seksikohtausta ja hieman väkivaltaa, jota ilmankin kirja olisi kyllä toiminut, mutta toihan se kai jonkinlaista jännitettä.
Teos saatu arvostelukappaleena Tähtivaeltajan kautta.
Samankaltaista luettavaa:
- Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
- Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon
- Sini Helminen: Väkiveriset-sarja
August 10, 2026
En uskonut kirjan alussa saati ennenkuin aloitin tän kirjan lukemisen että herkistyisin tälle lopussa niin paljon että itkisin 🥹 tää oli jollain tavalla todella samaistuttava ja todella kaunis ja koskettava.
April 21, 2026
Söpö kirja💚
May 3, 2026
Pidin Perhoshuudosta enemmän kuin Karnevaalista, mikä johtunee pääosin tunnelmasta. Kirja sopi täydellisesti kesäisen vappuviikonlopun lukemiseksi. Nopealukuinen ja viihdyttävä kirja.
64/2026
64/2026
May 14, 2026
Perhoshuudossa on kaunis kieli ja ihanan kesäinen, mutta silti melankolinen tunnelma. Kyllä tämä minustakin muistuttaa (nuorten) aikuisten satua.
Suosittelen!
Suosittelen!
June 5, 2026
tää muistutti mua mun ja rakkaan ystäväni Meten välisestä suhteesta ja seikkailuista ja iloista ja suruista ja itkuista ja nauruista ja ÄÄÄÄÄÄÄÄ
June 30, 2026
Upea kirja, erään kesän kasvutarina.
Displaying 1 - 14 of 14 reviews