Kvanttilainen todellisuus

by Tarja Kallio-Tamminen

Teos kertoo todellisuuskäsityksen muotoutumisesta fysiikan ja filosofian näkökulmasta. Kvanttimekaniikan Kööpenhaminan tulkinta merkitsi klassisen fysiikan jyrkkää uudistamista - oli kyse sitten ihmisen asemasta maailmassa tai maailman fysikaalisesta luonteesta. Todellisuutta koskeva tieto, sen tulkitseminen ja ymmärtäminen edellyttää vielä syvempää perehtymistä ympärillämme ilmenevään todellisuuteen. Tarja Kallio-Tammisen historiaa taustoittava ja syvällinen teos on erinomainen johdatus 1900-luvulla tapahtuneeseen maailmankuvan muutokseen. Samalla teos tarjoaa erinomaisen ja selkeän johdatuksen antiikin luonnonfilosofiaan, klassiseen fysiikkaan ja etenkin kvanttifysiikkaan, jota on syystäkin pidetty vaikeasti lähestyttävänä alana.

398 pages, Paperback

First published January 1, 2006

Reviews

[OskariF · Rating 5 out of 5]

Hiukan hankala kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen! Kallio-Tamminen esittelee kirjassa länsimaisen luonnonfilosofian, metafysiikan ja luonnontieteellisen tutkimuksen historian ja tavan, miten nuo kietoutuvat yhteen muodostaen länsimaisen maailmankuvan. Keskeisenä missiona kirjassa on purkaa kulttuurissamme vallitsevaa jyrkkää jakoa luonnotieteiden ja ihmistieteiden, objektiivisen ja subjektiivisen tiedon välillä. Tässä työssä hän käyttää nimenomaan modernia ymmärrystä kvanttimekaniikasta ja fysikaalisesta maailmasta. Kirja perustuu kirjoittajan väitöskirjaan.

Kirjassa soudetaan aika syvissä filosofian ja fysiikan vesissä, mutta se on hyvä perusteos näihin kaikkiin. Oleellista luettavaa sekä humanisteille että insinööreille.

[0:50 · Rating 2 out of 5]

Pisteitä siitä, että kirjassa tuodaan esiin paljon filosofista taustaa tiedekeskusteluun - kvanttimekaniikan tulkinnan kysymys sijoitetaan toisaalta esisokraattis-tyylisen luonnonfilosofian mahdollisen renessanssin keskiöön ja toisaalta uudenlaisen objektikäsityksen eturintamalle, jossa suunta on reduktionismista kohti holismia, objekteista kohti prosesseja, rakenteita ja tapahtumia. Näyttää siltä, että sivistyneeseen kansalaisuuteen ei enää riitä tiedekliseiden toistaminen, vaan pitäisi ottaa myös filosofian kentällä roihuavat taistelut haltuun.

Suosittelisin kuitenkin muita kirjoja tämän aiheen tutkimisesta kiinnostuneille: tämä teos on epäselkeä, huonosti jäsennelty ja rakennettu, toisteinen, sisäisiä ristiriisauksia vilisevä ja älyllisesti löysä, vaikka pinnallisesti katsoen kirja on myös "vaikea", varsinkin johdannoksi. Kirja ei ole puolueeton esitys kvanttimekaniikan tulkintaongelmiin vaan ennen kaikkea Bohrin luonnonfilosofiaa ja lössöä pragmatismia propagoiva teos, joka ei epäröi ulottaa näkökulmarelativismiaan yhteiskunnallisen teoriankin ja yleisemmän maailmankäsityksen alueelle, saapuen Suomessa tuttuun ja turvalliseen "energeettiseen" yhteiskuntateoriaan, joka on ainakin allekirjoittaneen mielestä lähinnä sivilisaation ja järjen käytön kuolinkoraus. Bohrin "kaikki riippuu näkökulmasta" ja Heideggeriläiset "being-already-in-the-world" teoriat nähdään vallankumouksellisina, kun taas kaikki myöhemmät yritykset, kuten monimaailmatulkinnat ja Bohmin pilottiaaltoteoriat, ovat joutavaa länsimaista kankeaa ontologiaa. Ketään ei yllättäne, että kaiken tämän jälkeen kirjassa vajotaan myös Hegelin suohon ja pidetään älyttömänä yrittää typistää näkökulmien moninaisuutta, esim. auringonlaskun esteettisten ja fysikaalisten ominaisuuksien osalta. Ongelmaksi jää se, että jos et typistä, et voi selittää: reaktionaarinen vastaliike tähän mahdollistaa yksinkertaisesti minkä tahansa hulluuden vain yhtenä validina perspektiivinä muiden joukossa, ellet sitten perusta tasoluokitteluasi typistämiisi ryhmiin: ei siis ihme, että kirjassa päädytään pohtimaan myös myyttien osaa yhtenä todellisuuden "tasona" jne.

Jotenkin sama turhautuminen kun kielenfilosofiassa romahdetaan myöhäis-Wittgensteinin edessä ja lakataan ymmärtämästä ontologioita: hyvänä esimerkkinä Tarja Roinilan postuumisti julkaistut kirjoitukset, joissa kirkkain silmin väitetään, että kääntäjälle on tärkeintä saada aikaan sama vaikutus tai efekti kuin lähtötekstissä, eikä merkityksellä ole niin väliä. Tässä tapauksessa vaikkapa harmittoman komedian kääntäminen rasistisiksi vitseiksi uusnatseille olisi täysin validi käännösratkaisu. Sen sijaan, että näkisin tässä radikaalia vapauttavaa ontologiavastaisuutta, näen ahtaan viitekehyksen, jonka puitteista on vaikea edes tajuta todella kiinnostavia asioita kielestä. Suomenkin kielessä muhii suoraan aiheeseen relevantteja ominaisuuksia, alkaen tässäkin kirjassa useaan otteeseen käytetystä "olio"-termistä. Olio on siitä jännä ilmaus, että se on pakon edessä keskitty puhtaan akateemis-terminologinen vastine ei-terminologiselle, kielenkäytön ytimeen kuuluvalle sanalle "thing". Kohdat, jotka ovat siis "thing"-kielten puhujille kaikista selvimpiä, sijoittuvatkin suomenkielisessä filosofiankirjoituksessa terminologisuuden kovaan ytimeen! Käännöshän on kaikin puolin surkea, mutta totuus on, että siihen on päädytty koska parempaakaan ei olla keksitty: jokainen arkinen sana olisi tuonut "thingistä" niin paljon eroavia semanttisia yhteyksiä, että tällainen "blob" tyylinen ratkaisu on sitten mitä ilmeisimmin paras. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii kirjassakin esiintyvä käännösväännös "olio sinänsä" Kantin "ding an sich"ista. Olio sinänsä...kuulin kirjastossa joidenkin keskustelevan Kantista näillä termeillä ja on häpeä myöntää, että toivoin sisälläni, että he vaihtaisivat vaikka edes englanninkieliseen versioon joka kerta kun kuulin heidän puhuvan "oliosta sinänsä". Toisaaltahan toki oliolla on jotain samankaltaisuutta kreikkalaiseen ὄντα käsitteeseen. Niin tai näin, kaikki tämä jää huomiotta "kuhan se toimii ööh" ajattelussa.

Tätä taustaa vasten pelkkiin näkökulmiin ja niiden aikaansaamiin vaikutuksiin lukkiutuminen on hivenen epäsivistynyttä. Tällaiset kansalaiset ovat toki ideaalisia, ööh, kansallis-sosiaalis-demokraattisessa, anteeksi, energeettisesti yhdistyneessä yhteiskunnassa, koska heidän uteliaisuutensa ja totuudenjanonsa on täysin romahtanut ja korvaantunut pelkästään näennäisellä pluralismin paratiisilla.

Lisäksi yksi huono puoli kirjassa on, että se on hieman vanhentunut ja nojaa melko dogmaattisesti kvantti-klassinen rajan käsitteeseen. Kirjan tekoaikaankin olisi kyllä ollut mahdollisuuksia käsitellä esim. Everettin monimaailmateoriaa, jossa rajaa ei ole, laajemmin, mutta se tyydytään mainitsemaan pelkästään melkein varmasti väärässä olevana tunkkaisena ontologiana. Nykyään kuitenkin on jo tietoa molekulaarisen tason kvanttivaikutuksista ja molekyylien superpositioista ja niiden lomittumisesta atomien kanssa. Kuinka järkevää, ja varsinkaan kuinka "vallankumouksellista", on pitäytyä erillisen kvanttitason ideassa, kun näyttää siltä, että jatkuvasti tulee lisää tutkimustulosta, jossa taso laajenee aina lähemmäksi ja lähemmäksi klassista tasoa ja uhkaa samalla nielaista kokonaisten tieteenalojen etabloituneita totuuksia? Eikö filosofia voitaisi ottaa vakavasti ei pelkästään kartesiolaisuuden kritiikkinä vaan sen itsensä vuoksi, vuoropuhelussa tieteen kanssa?