Lähiössä seisoo 70-luvun tasa-arvoaatetta henkivä koulurakennus. Vuosikymmenet ovat aina uudet nuoret kävelleet sen käytäviä, kiskoneet ovenkahvoja ja etsineet paikkaansa luokkahuoneissa.
Pitkään kaikki oli aika samanlaista, kunnes alkoi muutos. Pysyvää koulussa ovat opettajat, heidän joukossaan innostunut ja opiskelijoihinsa kiintynyt Lehtori. Kunnes eräänä aamuna hän ei pysty enää lähtemään töihin.
Koulu on kertomus yhden opettajan romahduksen syistä mutta yhtä lailla koko koulusta. Sen monista äänistä: opettajien puheista, konsulttien jargonista, mindfulnessohjaajan mantroista, kännyköidenmerkkiäänistä. Ilosta ja kiukusta. Hiljaisuudesta, väistämisestä ja näkymättömyydestä. Kiistellään tilasta, sopivista tavoista olla. Joku luovuttaa, toinen rakastuu. Kaikki opiskelijat lähtevät. Kuka jää?
Ajattelin lukaista Koulun. En arvannutkaan, kuinka syvälle sen "lukaiseminen" kävisi. Jouduin pitämään taukoja, koska ahdisti niin lujaa.
Tiina Rajamäki onnistuu tavoittamaan opettajan arjesta ne asiat, jotka uuvuttavat. Pahimmalta tuntuu yksinäisyys, johon uupuva opettaja jää. Tai on jäänyt jo vuosia aiemmin. Opettajan ympärillä on päivittäin satoja satoja ihmistä. Miten on mahdollista, että opettaja jää sellaisen joukon keskelle yksin? Tuhannen oppilaan koulussa on nimittäin ainakin kolme esimiestä ja 70 kollegaa. Työnantaja järjestää myös jaksamista tukevaa toimintaa. Sellaiseen myös Koulussa osallistutaan. Sen jälkeen opettaja ymmärtää, ettei hän osaa pitää huolta edes itsestään, joten kuinka hän voisi pitää huolta oppilaistaankaan.
Yhteisöllisyyttä varmasti löytyy joka koulusta, mutta muutokset kuormittavat ja vaatimukset lisääntyvät. Ei ole aikaa pysähtyä näkemään ihmistä tai ihmisyyttä. Tehokkuus on jättilaitosten tavoite, mutta jos se ei toteudukaan, vastuussa on yksilö, opettaja, joka ei selviä tontistaan eli oppilasparan yksilöllisestä kohtaamisesta. Paradoksaalisesti se on se, jonka opettaja juuri haluaisi tehdä.
Rajamäki kuvaa koulurakennuksen elävänä olentona. Sen lukitut ovet ja tiiliseinät, kellarikerros ja käytävät luovat oman henkisen tilansa. Voisiko se yhdistää ihmiset, olla kohtaamispaikka enemmän kuin laitos? Kyllä se voisi. Koulun päähenkilö, Lehtori, tietää sen.
Koulun seinien sisällä rakentuu tulevaisuus. Sitä tekevät ihmiset yhdessä ja sukupolvet yhdessä. Selvää on, että uupuvat sukupolvet eivät rakenna yhtään mitään. Jokainen hyvin voiva ihminen koulussa on lupaus paremmasta huomisesta.
Kokonaisuus olisi kaivannut fokusointia. Nyt tuntuu, että kirjailija laittoi kaikki koulukokemukset ja -stereotypiat konsulttipuheesta homofobiaan samaan kirjaan enemmän pamfletin kuin kaunokirjallisen työn hengessä.