Vaikuttava esikoisromaani rakkaudesta, menetyksestä ja siitä, miten suru muuttaa kaiken
Sen piti olla vain flunssa. Nuori perheenisä joutuu sairaalaan, ja hetkeä myöhemmin hänen puolisonsa ja lapsensa jäävät yksin. Jäljelle jäävät hiljaisuus, muistot – ja kysymys siitä, miten elämää voi jatkaa, kun kaikki katoaa.
Sairaalan käytävien, lääketieteellisten termien ja kuolinpesän setvimisen takaa paljastuu myös yhteys menneeseen. Suru on ollut läsnä aiemminkin. Miten pitkät ovat sen juuret? Miten sen kanssa eletään?
Katoamiskertomus on herkkä ja kirkas kuvaus menettämisestä ja rakkaudesta, menneisyyden varjoista ja siitä, miten kohtaamme kuoleman.
Intiimi teos kurottaa kohti totuutta, ilmavasti ja vailla paatosta.
Esikoiskirjailijan upea romaani kertoo menetyksestä, rakkaudesta ja surusta.
Olisin halunnut lukea tätä(kin) kirjaa rauhassa, uskomattoman taidokkaita lauseita ihaillen, kerronnassa viipyillen. Mutta en voinut lopettaa, aina oli käännettävä uusi sivu ja luettava tarina loppuun asti. Luin e-kirjana, mutta tein varauksen kirjastoon, jotta voin palata tähän.
”Ikävä on halua palata sinne missä ei ole. Aivojen magneettikuvissa voi nähdä, kuinka surussa aktivoituvat samat aivoalueet kuin jotakin etsittäessä. Läheisen kuollessa aivot pyrkivät edelleen paikantamaan, missä poissaoleva on. Aivokuvissa suru ja eksyminen näyttävät samalta. Silläkin tavalla suru on suunnaton.”
Upea kuvaelma surusta ja menetyksestä, mutta myös siitä, miten elämä jatkuu tragediasta huolimatta. Niin koskettava, että lukemisesta joutui pitämään taukoja. Silti niin mukaansatempaava, että ahmin teoksen nopeasti. Teki vaikutuksen ja tulen tähän varmasti myös uudestaan palaamaan, joten onneksi ostin omaksi.
Koskettava ja kaunis teos, joka pitää lukijansa otteessaan kuljettaen läpi surusta, menetyksestä, unohtamisesta ja muistamisesta kertovien maisemien. Kieli on tarkkaa, hiottua, ilmavaa ja harkitusti muotoiltua. Se ei silti tunnu pakoteltu tai liian harkitulta.
Sanni Isometsä kuuluu ehdottomasti Suomen lupaavimpiin uusiin kirjailijoihin.
Kirja käsittelee ihmeellisen helpon oloisesti elämää, katoamista ja kuolemaa suoraan, muistojen kautta ja jotenkin luontevasti liikkuu arkisten tilanteiden ja ajattoman pohdinnan välillä. Kysyy ja jättää tilaa, todella hieno.
Isometsän juuret ovat pohjoisessa ja lappilainen mielenmaisema puskee tekstiin, vaikka hän on varsinaissuomalainen. Proosassa häntä kiehtovat suuret tunteet, rakkaus ja kuolema, vaietut aiheet sekä perhesuhteet. Nämä eivät ole pieniä aiheita esikoisromaanille — monelta kirjailijalta menee vuosikymmen ennen kuin uskaltaa suoraan näihin. Se kertoo joko rohkeudesta tai siitä, että aihe on ollut välttämätön kirjoittaa.
Katoamiskertomus asettuu siihen suomalaisen proosan perinteeseen, jossa hiljaisuudella on enemmän painoa kuin sanoilla — Eeva Kilpi, Märta Tikkanen, osin myös Tove Jansson. Perhe kriisissä, kommunikaation katkeaminen, ruumiin haurauden kohtaaminen. Teos on esikoisromaani rakkaudesta, menetyksestä ja siitä, miten suru muuttaa kaiken. Se kuulostaa kustantajan tiivistelmältä, mutta kuvaa silti jotain olennaista: suru ei ole tapahtuma vaan muutos,jonka jälkeen sama henkilö on fyysisesti paikalla mutta sisäisesti eri ihminen.
Teos on ilmestynyt vasta huhtikuussa 2026. Isometsä on onnistunut välttämään genre-surunkirjan sudenkuopat: sentimentaalisuuden, epäaidon toivon ja rakenteellisen löysyyden. Ja teos pitää lupauksensa — intiimiys ilman itsesäälintä, surutyö ilman terapiaretoriikkaa — tekee siitä merkittävän esikoiskirjan. "Kuolema on elintärkeä" tiivistää teoksen paradoksin paremmin kuin mikään kustantajan takakannen teksti.
Jotenkin hämmentävän rehellisesti, kuitenkin kevyesti ja soljuvasti kirjoitettu kirja suurista suruista, lähipiirin reaktioista, ja miten menetys ei poista kaikkea, oikeastaan mitään, hyvää tai pahaa. Auttoi ymmärtämään vastaavan kokenutta jollain syvemmällä tasolla, luulen.