What do you think?
Rate this book
Epigenesis
Omaelämäkerrallinen sarjakuvateos perheestä, mielenterveydestä ja sukupolvet ylittävistä sotatraumoista
“Niin kaukana on sota, että mulle se on vain tekstiä kirjoissa, joitain sanoja sukulaisten suusta. Mutta mun keho muistaa.”
Jatkosota päättyi syksyllä 1944. Jälleenrakennus alkoi ja uusi yhteiskunta häämötti horisontissa, mutta taistelut jatkuivat sodan kokeneiden mielissä ja kehoissa. Jessi Jokelaisen sarjakuvateos käsittelee sodan jättämiä jälkiä suomalaisessa yhteiskunnassa ja ihmisten arjessa.
Omien isovanhempiensa tarinoiden ja elämänkokemuksensa kautta Jokelainen lähestyy traumatisoitumista ja mielen rikkoutumista. Yksityisestä kokemuksesta avautuu näkymä laajemmin yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin.
Teos pohtii, miten sotatraumat näkyvät 2020-luvun Suomessa ja miten ne liittyvät muihinkin kuin maamme omiin sotiin. Samalla se kysyy, millaista yhteiskuntaa meidän tulisi rakentaa, jotta historia ei toistaisi itseään. Jättääkö sota meitä koskaan rauhaan?
“Niin kaukana on sota, että mulle se on vain tekstiä kirjoissa, joitain sanoja sukulaisten suusta. Mutta mun keho muistaa.”
Jatkosota päättyi syksyllä 1944. Jälleenrakennus alkoi ja uusi yhteiskunta häämötti horisontissa, mutta taistelut jatkuivat sodan kokeneiden mielissä ja kehoissa. Jessi Jokelaisen sarjakuvateos käsittelee sodan jättämiä jälkiä suomalaisessa yhteiskunnassa ja ihmisten arjessa.
Omien isovanhempiensa tarinoiden ja elämänkokemuksensa kautta Jokelainen lähestyy traumatisoitumista ja mielen rikkoutumista. Yksityisestä kokemuksesta avautuu näkymä laajemmin yhteiskuntaa koskeviin kysymyksiin.
Teos pohtii, miten sotatraumat näkyvät 2020-luvun Suomessa ja miten ne liittyvät muihinkin kuin maamme omiin sotiin. Samalla se kysyy, millaista yhteiskuntaa meidän tulisi rakentaa, jotta historia ei toistaisi itseään. Jättääkö sota meitä koskaan rauhaan?
176 pages, Hardcover
First published August 1, 2026
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 17 of 17 reviews
October 7, 2026
pysäyttävän henkilökohtainen kietoutuu kokonaisen kansan ja ihmiskunnan säikeisiin, todella hieno.
August 27, 2026
Innostuin Jessi Jokelaisesta luettuani Femokratian. Epigenesis käsittelee kauniisti ja henkilökohtaisesti ylisukupolvista traumaa ja sen vaikutuksia.
September 12, 2026
Kunpa varsinkin kaikki mykät boomerit lukisivat tämän. Liikuttava ja lohdullinen tarina sodasta, ihmisyydestä, sukupolvista. Kauniissa ja järkyttävissäkin kuvissa.
October 9, 2026
Jokelaisen henkilökohtainen kokemus ylisukupolvisesta traumasta kietoutuu tässä teoksessa upeasti nykypäivän yhteiskunnallisiin kiemuroihin.
Pidin erittäin paljon kirjan rakenteesta; alussa taidokkaasti piirrettyä kuvitusta ja tarinaa, loppupuolella faktaa ja lopuksi palataan vielä tarinan loppuun. Jokelaisen piirrosjälki on upeaa. Hän on osannut luoda tyylillisesti erilaisia kuvia, jotka tulevat tekstiä eri tavoin, eri kohdissa. On hämmentävää, kuinka eheältä kokonaisuus silti tuntuu. Ei voi kuin hattua nostaa.
Kirjan aihe itsessään on erittäin mielenkiintoinen. Koen, että tässä teoksessa aiheen tarinallinen käsittely toimii todella hyvin. Se tuo sellaista syvyyttä, jota ei pelkästään tietokirjallisella otteella voi saavuttaa. Tämän teoksen haluan omaan kirjahyllyyni.
Pidin erittäin paljon kirjan rakenteesta; alussa taidokkaasti piirrettyä kuvitusta ja tarinaa, loppupuolella faktaa ja lopuksi palataan vielä tarinan loppuun. Jokelaisen piirrosjälki on upeaa. Hän on osannut luoda tyylillisesti erilaisia kuvia, jotka tulevat tekstiä eri tavoin, eri kohdissa. On hämmentävää, kuinka eheältä kokonaisuus silti tuntuu. Ei voi kuin hattua nostaa.
Kirjan aihe itsessään on erittäin mielenkiintoinen. Koen, että tässä teoksessa aiheen tarinallinen käsittely toimii todella hyvin. Se tuo sellaista syvyyttä, jota ei pelkästään tietokirjallisella otteella voi saavuttaa. Tämän teoksen haluan omaan kirjahyllyyni.
September 9, 2026
Tuntui että lopussa vähän tarina ontui, ja kuvitustyyli paikoin vähän myös ärsytti. Mutta muutoin, olipa hieno! Aikatasoissa eteneminen tuntui fiksulta ratkaisulta ja kuvateknisesti oltiin myös löydetty näyttäviä juttuja. Tarina itsessäänkin tosi mielenkiintoinen, ehkä itse olisin kaivannut enemmän myös tieteen näkemystä teeman ympäriltä mutta ymmärrän toki ettei sitä välttämättä tuon tarkemmin ollut syytä tuoda esiin. Kaikkinensa kuitenkin hieno teos!
August 20, 2026
Tämä sarjakuvateos kosketti monella tasolla. Se käsittelee hienosti esimerkiksi ylisukupolvista traumaa, sodan jättämiä jälkiä, suvussa ja kulttuurissa kulkevaa puhumattomuuden ja vaikenemisen kulttuuria, tämän päivän sotien pakolaisia ja sitä, miten heihin suhtaudumme. Loppua kohden se muuttuu myös kriittiseksi puheenvuoroksi nykypolitiikkaa kohtaan - ja ihmisyyden ja inhimillisyyden puolesta. Hieno!
October 15, 2026
Hieno kirja suomalaisten historiasta ja nykyajasta.
September 10, 2026
Sukutraumasta kapitalismin kuolinkorinoihin
2/5 ⭐
Jessi Jokelaisen Epigenesis alkaa hieman hitaasti. Ensimmäiset suvun henkilöhistoriat tuntuivat irrallisilta: pappa joi, joku kuoli, joku vaikeni. En oikein saanut kiinni siitä, mihin kirja oli menossa.
Sitten sain.
Jokelaisen suvussa on ollut paljon alkoholia, itsemurhia, itsemurhan pelkoa ja ennen kaikkea puhumattomuutta. Sota muutti yhden sukupolven miehiä. Seuraava sukupolvi kasvoi kodeissa, joissa isää kuunneltiin öisin silmät auki. Alkoholi teki ihmisistä arvaamattomia. Kuolemasta ei puhuttu. Tunteista ei puhuttu. Ongelmista ei puhuttu.
Ja sitten seuraava sukupolvi ihmettelee, miksi maailma tuntuu vaaralliselta.
Tämä on kirjan kiinnostavin ajatus. Ihmisellä on jonkinlainen perustava käsitys maailmasta: onko tämä paikka pääasiassa turvallinen vai pitääkö koko ajan varautua johonkin pahaan? Jos lapsuusympäristössä on alkoholin väärinkäyttöä, itsemurhia, kuolemanpelkoa ja paljon hiljaisuutta, ei ole erityisen vaikea ymmärtää, miksi viisari saattaa jäädä jälkimmäiseen asentoon.
Jokelainen kuvaa myös omia pakkoajatuksiaan, sairaudenpelkoaan, käsienpesuaan ja kontrollintarvettaan. Tässä kohtaa kirja toimii hyvin juuri siksi, ettei kaiken tarvitse olla yksi suuri trauma. Joskus riittää ympäristö, joka opettaa, ettei maailma ole aivan luotettava.
Parhaimmillaan Epigenesis on erinomainen.
Erityisesti Musta laatikko -episodi on todella onnistunut sarjakuvakerronnan pala. Musta laatikko ilmestyy kuviin ensin vain esineenä. Sitä siirrellään, kuljetetaan mukana ja pidetään pöydillä. Vähitellen lukija ymmärtää, mitä laatikko merkitsee. Kun merkitys viimein realisoituu, myös aikaisemmat kuvat muuttuvat jälkikäteen uhkaaviksi.
Tämä on juuri sitä, mitä sarjakuva parhaimmillaan tekee. Ei selitetä lukijalle, että NYT TÄSSÄ ON SYMBOLIIKKAA, vaan annetaan esineen kerätä merkityksiä.
Olisin mielelläni lukenut tätä kirjaa loppuun saakka.
Mutta sitten Jokelainen alkaa saarnata.
Ensin mukaan tulee epigenetiikka. Ajatus on sinänsä kiinnostava: ympäristö ja voimakas stressi voivat vaikuttaa geenien ilmenemiseen, ja mahdollisista sukupolvien yli ulottuvista vaikutuksista on tutkimusta. Mutta kirjan oma aineisto ei tarvitse biologista mekanismia oikeastaan mihinkään.
Meillä on jo pappa, joka palaa sodasta muuttuneena. Meillä on alkoholi. Meillä on pelkäävät lapset. Meillä on puhumattomuus. Meillä on seuraava sukupolvi, joka oppii samat tavat suhtautua ahdistukseen, tunteisiin ja vaaraan.
Siinä on täysin käyttökelpoinen ylisukupolvisen trauman mekanismi ilman yhtäkään metyyliryhmää.
Jokelainen tekee tässä mielestäni tavallisen mutta vaarallisen päättelyvirheen: koska biologinen mekanismi voi olla olemassa, sillä aletaan selittää juuri tätä tapausta. Mahdollisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin selitys.
Tämän vielä antaa anteeksi. Kirjoittaja on nuori, ja teoksen ajattelussa on muutenkin nuoruudelle tuttua varmuutta: asiat ovat välillä kovin selkeästi joko näin tai noin.
Sitten alkaa pamfletti.
Ja siinä kohtaa kirja ajaa seinään.
Yhtäkkiä suvun alkoholismista, itsemurhista ja sotatraumoista siirrytään suomalaisen psykiatrian arvosteluun, pakolaispolitiikkaan, rasismiin, nationalismiin, NATOon, Yhdysvaltoihin, militarismiin, kapitalismiin ja Donald Trumpiin Hitler-viiksissä.
Lopulta meille ilmoitetaan, että kapitalismi on parisataa vuotta vanha koneisto, joka päästelee jo kuolinkorinoitaan.
Just.
Tässä ei enää ole kyse siitä, olenko Jokelaisen poliittisista näkemyksistä samaa vai eri mieltä. Kirjallinen ongelma on paljon pahempi: teos vaihtaa lajia kesken kaiken.
Ensimmäinen osa oli henkilökohtainen, ristiriitainen ja inhimillinen. Ihmiset saivat olla samaan aikaan rakastavia ja pelottavia, hyviä ja rikkinäisiä. Lukija sai tehdä johtopäätöksiä.
Loppuosa tietää kaiken valmiiksi.
Se tietää, mikä psykiatriassa on vikana. Se tietää, mistä suomalainen rasismi tulee. Se tietää, miksi sotia käydään. Se tietää, mitä kapitalismi tekee ihmiselle. Ja näiden valtavien väitteiden perusteluiksi riittävät muutamat lehtileikkeet, kaaviot ja julistukset.
Juuri tässä Epigenesis muuttuu keskivertoa heikommaksi teokseksi.
Hyvä henkilökohtainen sarjakuvaromaani muuttuu viimeisellä neljänneksellä saarnaavaksi poliittiseksi pamfletiksi, jonka argumentit eivät enää pysy sen oman todistusaineiston perässä.
Sääli, koska Jokelainen oli jo löytänyt paljon paremman kirjan.
Sen kirjan ytimessä oli yksinkertainen ja voimakas ajatus: perhe voi opettaa lapselle, että maailma on vaarallinen, vaikka kukaan ei koskaan sano sitä ääneen.
Se olisi riittänyt.
2/5 ⭐
Jessi Jokelaisen Epigenesis alkaa hieman hitaasti. Ensimmäiset suvun henkilöhistoriat tuntuivat irrallisilta: pappa joi, joku kuoli, joku vaikeni. En oikein saanut kiinni siitä, mihin kirja oli menossa.
Sitten sain.
Jokelaisen suvussa on ollut paljon alkoholia, itsemurhia, itsemurhan pelkoa ja ennen kaikkea puhumattomuutta. Sota muutti yhden sukupolven miehiä. Seuraava sukupolvi kasvoi kodeissa, joissa isää kuunneltiin öisin silmät auki. Alkoholi teki ihmisistä arvaamattomia. Kuolemasta ei puhuttu. Tunteista ei puhuttu. Ongelmista ei puhuttu.
Ja sitten seuraava sukupolvi ihmettelee, miksi maailma tuntuu vaaralliselta.
Tämä on kirjan kiinnostavin ajatus. Ihmisellä on jonkinlainen perustava käsitys maailmasta: onko tämä paikka pääasiassa turvallinen vai pitääkö koko ajan varautua johonkin pahaan? Jos lapsuusympäristössä on alkoholin väärinkäyttöä, itsemurhia, kuolemanpelkoa ja paljon hiljaisuutta, ei ole erityisen vaikea ymmärtää, miksi viisari saattaa jäädä jälkimmäiseen asentoon.
Jokelainen kuvaa myös omia pakkoajatuksiaan, sairaudenpelkoaan, käsienpesuaan ja kontrollintarvettaan. Tässä kohtaa kirja toimii hyvin juuri siksi, ettei kaiken tarvitse olla yksi suuri trauma. Joskus riittää ympäristö, joka opettaa, ettei maailma ole aivan luotettava.
Parhaimmillaan Epigenesis on erinomainen.
Erityisesti Musta laatikko -episodi on todella onnistunut sarjakuvakerronnan pala. Musta laatikko ilmestyy kuviin ensin vain esineenä. Sitä siirrellään, kuljetetaan mukana ja pidetään pöydillä. Vähitellen lukija ymmärtää, mitä laatikko merkitsee. Kun merkitys viimein realisoituu, myös aikaisemmat kuvat muuttuvat jälkikäteen uhkaaviksi.
Tämä on juuri sitä, mitä sarjakuva parhaimmillaan tekee. Ei selitetä lukijalle, että NYT TÄSSÄ ON SYMBOLIIKKAA, vaan annetaan esineen kerätä merkityksiä.
Olisin mielelläni lukenut tätä kirjaa loppuun saakka.
Mutta sitten Jokelainen alkaa saarnata.
Ensin mukaan tulee epigenetiikka. Ajatus on sinänsä kiinnostava: ympäristö ja voimakas stressi voivat vaikuttaa geenien ilmenemiseen, ja mahdollisista sukupolvien yli ulottuvista vaikutuksista on tutkimusta. Mutta kirjan oma aineisto ei tarvitse biologista mekanismia oikeastaan mihinkään.
Meillä on jo pappa, joka palaa sodasta muuttuneena. Meillä on alkoholi. Meillä on pelkäävät lapset. Meillä on puhumattomuus. Meillä on seuraava sukupolvi, joka oppii samat tavat suhtautua ahdistukseen, tunteisiin ja vaaraan.
Siinä on täysin käyttökelpoinen ylisukupolvisen trauman mekanismi ilman yhtäkään metyyliryhmää.
Jokelainen tekee tässä mielestäni tavallisen mutta vaarallisen päättelyvirheen: koska biologinen mekanismi voi olla olemassa, sillä aletaan selittää juuri tätä tapausta. Mahdollisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin selitys.
Tämän vielä antaa anteeksi. Kirjoittaja on nuori, ja teoksen ajattelussa on muutenkin nuoruudelle tuttua varmuutta: asiat ovat välillä kovin selkeästi joko näin tai noin.
Sitten alkaa pamfletti.
Ja siinä kohtaa kirja ajaa seinään.
Yhtäkkiä suvun alkoholismista, itsemurhista ja sotatraumoista siirrytään suomalaisen psykiatrian arvosteluun, pakolaispolitiikkaan, rasismiin, nationalismiin, NATOon, Yhdysvaltoihin, militarismiin, kapitalismiin ja Donald Trumpiin Hitler-viiksissä.
Lopulta meille ilmoitetaan, että kapitalismi on parisataa vuotta vanha koneisto, joka päästelee jo kuolinkorinoitaan.
Just.
Tässä ei enää ole kyse siitä, olenko Jokelaisen poliittisista näkemyksistä samaa vai eri mieltä. Kirjallinen ongelma on paljon pahempi: teos vaihtaa lajia kesken kaiken.
Ensimmäinen osa oli henkilökohtainen, ristiriitainen ja inhimillinen. Ihmiset saivat olla samaan aikaan rakastavia ja pelottavia, hyviä ja rikkinäisiä. Lukija sai tehdä johtopäätöksiä.
Loppuosa tietää kaiken valmiiksi.
Se tietää, mikä psykiatriassa on vikana. Se tietää, mistä suomalainen rasismi tulee. Se tietää, miksi sotia käydään. Se tietää, mitä kapitalismi tekee ihmiselle. Ja näiden valtavien väitteiden perusteluiksi riittävät muutamat lehtileikkeet, kaaviot ja julistukset.
Juuri tässä Epigenesis muuttuu keskivertoa heikommaksi teokseksi.
Hyvä henkilökohtainen sarjakuvaromaani muuttuu viimeisellä neljänneksellä saarnaavaksi poliittiseksi pamfletiksi, jonka argumentit eivät enää pysy sen oman todistusaineiston perässä.
Sääli, koska Jokelainen oli jo löytänyt paljon paremman kirjan.
Sen kirjan ytimessä oli yksinkertainen ja voimakas ajatus: perhe voi opettaa lapselle, että maailma on vaarallinen, vaikka kukaan ei koskaan sano sitä ääneen.
Se olisi riittänyt.
October 6, 2026
mahtava teos! isovanhempien tarinat kuvasi traumoja käsinkosketeltavalla otteella. varmaan monella nuorella suomalaisella samoin kuin mulla on vaikea käsittää sotien jälkeisen ajan todellisuutta, koska paljon ei tosiaan ole näitä tarinoita seuraaville sukupolville kerrottu.
nuoren jokelaisen keskustelu äitinsä kanssa liikutti.
ilahduin myös lopun pohdiskelusta pakolaisiin ja sota-alueilta maahan muuttaneisiin liittyen. oon monesti itsekin miettinyt miten yhteiskunnallisissa keskusteluissa ei tiedosteta sitä, miten sotatraumat vaikuttavat näihin ihmisiin ja heidän lapsiinsa. meillä on suomessa perheitä ja yhteisöjä, jotka käy läpi samaa kuin omat sukumme muutamia vuosikymmeniä sitten, eikä heille tunnu liikenevän empatian hiventäkään.
jokelainen, tanskanen ja muut tekevät kyllä erinomaista työtä yhteiskunnallisten teemojen avaamisesta sarjakuvan keinoin.
nuoren jokelaisen keskustelu äitinsä kanssa liikutti.
ilahduin myös lopun pohdiskelusta pakolaisiin ja sota-alueilta maahan muuttaneisiin liittyen. oon monesti itsekin miettinyt miten yhteiskunnallisissa keskusteluissa ei tiedosteta sitä, miten sotatraumat vaikuttavat näihin ihmisiin ja heidän lapsiinsa. meillä on suomessa perheitä ja yhteisöjä, jotka käy läpi samaa kuin omat sukumme muutamia vuosikymmeniä sitten, eikä heille tunnu liikenevän empatian hiventäkään.
jokelainen, tanskanen ja muut tekevät kyllä erinomaista työtä yhteiskunnallisten teemojen avaamisesta sarjakuvan keinoin.
October 17, 2026
Kirja saatu mainostustarkoituksessa kustantamolta lukupiirikirjaksi.
Epigenesis oli ensimmäinen Jokelaiselta lukemani teos. Aihe on tärkeä ja piirtojälki todella kaunista, koskettavaakin paikoin. Henkilökohtaisen tarinan kautta kerrotaan suomalaisten sotatraumoista ja yhteiskunnan muutoksesta. Teos piti hyvin otteessaan ja kuvia jäi katselemaan. Teoksen loppupuolella on kuitenkin "poliittinen paatos" luku, joka on aika irrallinen muusta tarinasta. Sinänsä tärkeä aihe ja huomiot on nyt tuotu aika osoitellen ja alleviivaten keskelle mielenkiintoista tarinaa. Tämän poliittisen viestin olisi voinut mielestäni punoa paremmin osaksi sarjakuvaa, eikä rysäyttää sitä kerralla lukijan silmille. Ehkä sillä tavalla lukijan olisi voinut myös saada tärkeälle aiheelle vähän vastaanottavaisemmaksi. Joka tapauksessa Epigenesis oli mielestäni hieno teos, johon kannattaa ehdottomasti tutustua.
Epigenesis oli ensimmäinen Jokelaiselta lukemani teos. Aihe on tärkeä ja piirtojälki todella kaunista, koskettavaakin paikoin. Henkilökohtaisen tarinan kautta kerrotaan suomalaisten sotatraumoista ja yhteiskunnan muutoksesta. Teos piti hyvin otteessaan ja kuvia jäi katselemaan. Teoksen loppupuolella on kuitenkin "poliittinen paatos" luku, joka on aika irrallinen muusta tarinasta. Sinänsä tärkeä aihe ja huomiot on nyt tuotu aika osoitellen ja alleviivaten keskelle mielenkiintoista tarinaa. Tämän poliittisen viestin olisi voinut mielestäni punoa paremmin osaksi sarjakuvaa, eikä rysäyttää sitä kerralla lukijan silmille. Ehkä sillä tavalla lukijan olisi voinut myös saada tärkeälle aiheelle vähän vastaanottavaisemmaksi. Joka tapauksessa Epigenesis oli mielestäni hieno teos, johon kannattaa ehdottomasti tutustua.
November 9, 2026
Vaikuttava, pysäyttävä teos siitä, mihin puhumattomuus ja ylisukupolviset traumat voivat johtaa. Piirrosjälki on hienoa ja omakohtainen tarina kietoutuu osaksi laajempaa yhteiskunnallista tarinaa.
Puolikkaan tähden vähensin siitä, että loppupuolen poliittinen osio tuntui olevan kuin eri kirjasta. Kyse ei ole siitä, etteikö kyseisen osion asia olisi tärkeä tai siitä, että asia ei liittyisi myös omakohtaiseen tarinaan. Kyse on siitä, että osio tuntui omasta mielestäni tyyliltään liian erilaiselta. Omakohtainen tarina on osin niin taitavasti hienovaraista (esim. musta laatikko -symboliikka), että tämä osuus tuntui liian alleviivaavalta.
Kokonaisuudessaan kuitenkin hieno teos, jossa kuvataan useammasta näkökulmasta aihetta, josta sukupolvi toisensa jälkeen on vaiettu.
Puolikkaan tähden vähensin siitä, että loppupuolen poliittinen osio tuntui olevan kuin eri kirjasta. Kyse ei ole siitä, etteikö kyseisen osion asia olisi tärkeä tai siitä, että asia ei liittyisi myös omakohtaiseen tarinaan. Kyse on siitä, että osio tuntui omasta mielestäni tyyliltään liian erilaiselta. Omakohtainen tarina on osin niin taitavasti hienovaraista (esim. musta laatikko -symboliikka), että tämä osuus tuntui liian alleviivaavalta.
Kokonaisuudessaan kuitenkin hieno teos, jossa kuvataan useammasta näkökulmasta aihetta, josta sukupolvi toisensa jälkeen on vaiettu.
September 9, 2026
Miltä näyttää ylisukupolvinen trauma? Tämä sarjakuva antaa siitä yhden esimerkin.
Omaelämäkerrallinen teos näyttää, miten sotakokemukset näkyvät henkisenä pahoinvointina kolme sukupolvea myöhemmin. Vaikenemisen, henkisen ja fyysisen väkivallan ja itsetuhoisuuden perintö kulkee suvussa.
Lopuksi teos laajenee yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi kannanotoksi sotatraumojen kokemisesta ja näkemisestä: meidän on helppo ymmärtää ukrainalaisten sotatraumat, mutta vaikkapa syyrialaisten sotatraumoja ei haluta nähdä.
Vaikuttava kokonaisuus, olkoonkin että tekstiä on sarjakuvaksi paljon. Ainakin se on selkeää ja helposti luettavaa.
Omaelämäkerrallinen teos näyttää, miten sotakokemukset näkyvät henkisenä pahoinvointina kolme sukupolvea myöhemmin. Vaikenemisen, henkisen ja fyysisen väkivallan ja itsetuhoisuuden perintö kulkee suvussa.
Lopuksi teos laajenee yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi kannanotoksi sotatraumojen kokemisesta ja näkemisestä: meidän on helppo ymmärtää ukrainalaisten sotatraumat, mutta vaikkapa syyrialaisten sotatraumoja ei haluta nähdä.
Vaikuttava kokonaisuus, olkoonkin että tekstiä on sarjakuvaksi paljon. Ainakin se on selkeää ja helposti luettavaa.
October 2, 2026
jessi jokelainen jatkaa upeaa työtään - taas kovin kauniisti ja elävästi piirretty sekä kirjoitettu sarjakuvateos. en tutustunut kirjan aiheeseen etukäteen, joten pääsin yllättymään, miten paljon tunnistin omiakin kokemuksia. ja tosiaan, sota tuntuu olevan, edelleen, tämänkin ikäluokan sukupolvikokemus joissain mitoissa.
August 22, 2026
4,5 ⭐
September 9, 2026
"Otatko kahvea?"
This entire review has been hidden because of spoilers.
October 16, 2026
Kertomus ylisukupolvisista sodan aiheuttamista traumoista, jotka muuttavat jopa geenien toimintaa (epigenesis) sekä Suomessa että maissa, joista meille tulee pakolaisia. Mielenkiintoinen piirustusjälki, lopussa ehkä liikaa tekstiä vaikkakin täyttä asiaa.
November 8, 2026
Synkkä mutta samaistuttava kertomus sukupolvet ylittävistä sotatraumoista
Displaying 1 - 17 of 17 reviews