Koskettava tositarina siskoudesta, surusta ja elämän jatkumisesta läheisen itsemurhan jälkeen.
Lotta Lehtikarin sisko Pipsa teki tyttärensä syntymäpäiväkakun valmiiksi ja hyppäsi sitten katolta. Elämäni ilman sinua on yritys ymmärtää siskon musertavaa ratkaisua.
Tositarina kertoo perheestä, jossa kaikki näytti hyvältä ulospäin, mutta kulissien takana vallitsi sääntöjen ja vaikenemisen ilmapiiri. Lotan lapsuutta varjostivat äidin mielenterveysongelmat, aikuisena sairastui myös sisko. Lopulta perheen kolmesta naisesta jäljellä oli enää Lotta.
Lämmin ja koskettava kirja kertoo trauman ylittämisen vaikeudesta, periytyvästä häpeästä ja rakkauden voimasta. Kirja muistuttaa, että toivo syntyy, kun vaietusta tulee jaettua.
Lotta Lehtikari (s. 1974) on näyttelijä ja kehoterapeutti.
Anna Pihlajaniemi (s. 1974) on palkittu toimittaja, joka on erikoistunut henkilökuviin.
Arvosanallisesti arvostelua vältän näissä teoksissa, jotka koskevat henkilökohtaisia traumoja ja surua. Kenenkään surulle ei voi antaa arvosanaa. Kirja oli hyvin kirjoitettu ja jäin miettimään monia kirjassa olleita pohdintoja ja Rosen-terapian osuus kiinnosti.
Lehtikari purkaa kasautuneita traumoja sukupolvien yli ja on tehnyt merkittäviä oivalluksia myös. Tärkeää myös on kritiikki mielenterveyspalveluidemme puutteellisuus ja kuinka oikeanaikaista ja -laista apua ei saa.
Oman itsensä terapiointi kirjoittamisen kautta tuntuu olevan muodikas ilmiö ja ilmeisesti suosiota on, kun näitä julkaistaan paljon. Jäi myös olo, ettei mistään ollut kuitenkaan ollut tarpeeksi apua. Kuitenkin myös mieleen jäi kohta, missä kuvauksissa avustaja oli kertonut lukeneensa haastatteluja ja samaistuneensa niihin omien kokemusten kautta. Lehtikari ilmaisi, että olettiko tämä hänen olevan kiinnostunut tuntemattoman avustajan tarinasta? Ehkä se ongelma piilee siinä, että hän hylkäsi tutkitusti yhden tehokkaimmista apumuodoista: vertaistuen. Ja toisaalta, jos häntä ei vertaiskokemukset kiinnosta, niin mikä on pointti omien kokemusten puimisessa julkisesti? Auttajan roolista on vaikea päästä autettavan rooliin ja kertojan on vaikea muuttua kuulijaksi.
Voi miten kaunis kirja. Täynnä myös tuttuja teemoja ja kipeitä ajatuksia.
Eilen aloitin ja tänään luin loppuun eli teki mieli ahmia.
Niin kauniin rehellisesti kirjoitettu.
Eräs kipein kohta oli: ”Kuusitoistavuotiaana kirjoitin päiväkirjaan 22.8.1991: »Mä olen vaan niin niin niin onnellinen ja rakastunu, että mä halusin kirjoittaa ja sanoa sen, että voin sitte onnettomina hetkinä lukea mustaa valkosella, että mä olen joskus ollu tosi onnellinen.»”