Lumoava romaani siitä, kuinka puu ja ihminen muovaavat toisiaan
Eräänä aamuna odottaessaan leikkausta kirjailija jää sänkyyn. Silloin pihalla kohoava vaahtera ojentaa oksansa ja koskettaa häntä varjollaan. Mykistävä kokemus vie kirjailijalta sanat ja sysää hänet vuosien mittaiselle matkalle omaan kehoonsa, häpeäänsä ja suomalaiseen metsäsuhteeseen.
Oppaakseen hän löytää kuvanveistäjä Eva Ryynäsen, joka sanoi että hänellä on puun sielu. Evan viitoittamaa tietä seuraten kirjailija löytää itsensä 400-vuotiaan männyn juurelta, sormet pihkassa, oman peruuttamattomasti muuttuneen luontonsa ääreltä. Puun sielu on lohdullinen ja lumoava suomalainen luontoromaani.
“Hietalalla on tarkat silmät ja sanat sellaisille todellisuutemme asioille, joita voisi erehtyä pitämään pelkkänä materiana.” - Helsingin Sanomat
Nelli Hietala (s. 1981) on julkaissut useita kirjoja nuorille ja aikuisille. Puun sieluon hänen kunnianhimoisin ja henkilökohtaisin romaaninsa. Hietala on opiskellut kirjallisuutta ja informaatiotutkimusta ja työskennellyt kirjastonhoitajana ja tarjoilijana. Nykyisin hän on kokopäiväinen kirjailija.
Eva Ryynänen (1915-2001) oli palkittu kuvanveistäjä, joka kulki omaa tietään suomalaisen kuvataiteen kentällä miltei 70 vuotta. Hänen pääasiallinen materiaalinsa ja aiheensa oli suomalainen puu. Yli 500 teoksen lisäksi Eva veisti oman talonsa, kirkkonsa ja hautakivensä.
Pidin tästä kirjasta paljon. Niin kaunista kieltä ja upeaa kuvausta niin keski-ikäisen kirjailijan elämästä kuin puunveistäjä Eva Ryynäsen työstä, puun veistämisestä. Nämä kaksi tarinaa kulkevat rinnakkain ja pitävät hyvin mielenkiitoa yllä. Tätä pitäisi lukea hitaasti ja makustellen, mutta ahnehdin sen loppuun saakka muutamalla lukukerralla.
Keski-ikäisen päähenkilön elämä, sairastuminen, arki lasten kanssa ja oman luontosuhteen täydellinen muodonmuutos liikuttavat minua kovasti. Katselin kirjan lukemisen lomassa lomassa kuvia Paaterista (Eva Ryynäsen taiteilijakoti) ja kesälomareissua Lieksaan täytyy alkaa suunnittelemaan. Sekä harhailla lähimetsässä uusille reiteille ja katsella puita uusin silmin.
”Tuttuihin tapoihin juuttuu helposti, huomaamattaan. Jokin osa meistä haluaa olla pidetty ja päästä helpolla, mutta jos toistaa mekaanisesti sitä, mitä on tehnyt aina ennenkin, lakkaa pian kuulemasta, tuntemasta ja näkemästä – ei vain ympäristöään, vaan itseään.”
Välillä mietin, että mitä ihmettä luenkaan. Enpä ole tällaista kirjaa ennen lukenut. Hietala laittaa itsensä alttiiksi hienosti. Kyllä tässä varmaan jotain viisautta on, sellaista joka jää kehoon eikä muodostu sanoiksi joten bye!