Kirjailija Anneli Kanto kirjoittaa elämästään yhden vuodenkierron ajan. Sivuilla vuorottelevat arjen ilot ja surut, kirjailijantyön valot ja varjot. Välillä muistoissa palataan merkityksellisiin hetkiin elämänpolun varrelta.
Kanto kirjoittaa ystävyyksistä ja perhesuhteista, taiteen tekemisestä ja sen kokemisesta sekä kaoottisen maailmantilanteen herättämistä ajatuksista. Hän kertoo vanhenemiseen liittyvistä tunteista ja miettii, uskaltaako varttuneella iällä rakastua. Entä jos sydän särkyy?
Elämänmakuinen ote ja huumorin lämpö takaavat samastuttavan ja lohdullisen lukukokemuksen.
Niin paljon tuttuja asioita... Kirjoittaako Kanto minun elämästäni? Olemme samaa ikäpolvea, kokeneet samoja asioita; hänen työtään on kirjoittaa, minun työni on tehty ja voin vain nauttia kirjoittajien teksteistä. Minullakin on mustetäytekynä, 1960-luvulta. Ei kultakärkeä, mutta toimii edelleen.
Anneli Kannon päiväkirjan tekstiin on niin helppo samaistua, vaikka elämämme aika erilaista onkin. Vanheneminen, naiseus, ystävyys ja ihmissuhteet, taide kaikkinensa, onhan näitä yhtäläisyyksiä. Allekirjoitan täysin sen, että "vanheneminen vituttaa". Eikun: "Vanheneminen vaatii hirvittävästi sisua. Ilman pitkää elämänkokemusta ei pärjäisi." Tätä oli ilo lukea.
Anneli Kannon Elämänlangalla – Kolmen sodan päiväkirja sisältää päiväkirjamaisia tekstejä, joissa Kanto pohtii muun muassa ikääntymistä, kirjailijan uraa ja rakkautta. Osa teksteistä hymyilyttää, osa nostaa palan kurkkuun, osa avaa mielenkiintoisella tavalla kirjailijan päivätyötä.
Kannon tekstiä lukee mielellään. Toimittajan tausta näkyy niin sujuvassa kielessä kuin aihevalinnoissa. Oman elämän huippujen ja laskujen lisäksi lyhyissä päiväkirjamerkinnöissä puidaan maailman poliittisia myllerryksiä: Trumpin uudelleenvalintaa, Ukrainan sotaa, Gazassa tapahtuvia sotarikoksia.
Kirja on melko laaja (n. 450 sivua), mutta luin sen viikonlopun aikana. Sen verran vaivattomasti teksti kulkee. Teksti on ilmavaa, hyvällä tavalla kevyttä. Kannon huumori on lempeää, ei pisteliästä tai ilkeää.
Eniten harmittaa se, että kirjastoluokituksessa teos napsahtaa tietokirjojen puolelle, luokkaan 86.2. Ihan jo näillä kirjastokilometreillä tiedän, että kyseistä hyllystä se eksyy valitettavan harvoin kirjastokävijöiden koriin, eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, miten hyvä tai huono teos on. Tietokirjojen puolikaunokirjalliset teokset jotenkin vain hukkuvat kaiken muun sekaan. Sama kohtalo on valitettavan usein myös mainioilla esseekokoelmilla.
Valloittava, niin tuttua kaikki. Lohduttaa että toisetkin ovat kokeneet samaa elämän karuutta ja myös tietty ihanuutta. Humoristinen ja samalla arkirealistinen. Ihailen että joku voi elää elämäänsä niin aidosti tuntien joka käänteen. Tuntuu että mitään ei ole jätetty peittoon.