Upea läpivalaisu äitiyden ihanteista ja todellisuudesta Äiti ei raivostu, ei väsy, ei pety – vaan on aina uhrautuva ja hymyilevä. Mutta mitä tapahtuu, kun todellinen elämä ei mahdu tämän myytin ahtaisiin raameihin?
Laura Juntusen riipaisevan kaunis ja tarkkanäköinen Pyhät pahat äidit liikkuu henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen rajapinnassa. Kirja tarttuu äitiyden monimuotoisuuteen ja antaa äänen äideille, joiden vanhemmuus rikkoo äitimyytin esimerkiksi mielenterveyden, päihteiden, vankilatuomion tai köyhyyden vuoksi.
Poikkeuksellista herkkyyttä ja syvyyttä teokseen tuo se, että sen kirjoitusprosessin aikana kirjailija huomasi odottavansa itsekin lasta.
”Äitiyden ensimmäiset päivät elävät minussa yhä. En ole onnistunut karistamaan yltäni niiden haurautta ja epävarmuutta. Voin edelleen nähdä itseni istumassa sängyn laidalla, kun tyttäreni on kuusi päivää vanha ja minä olen jo asiasta aivan varma: olen niin kamala äiti, etten olisi ikimaailmassa ansainnut omaa lasta.”
Laura Juntusen Pyhät pahat äidit (Into, 2026) pureutuu juuri siihen alkuvaiheen intensiivisyyteen ja nykyajan “rikottuihin” äitiyksiin (päihteet, vankila, autismikirjo, mielenterveys, köyhyys) ja tekee sen omakohtaisesti, raskaudesta puolivuotiaaseen. Se on vahva ja tarpeellinen kirja juuri siksi, että se näyttää, miten ahtaat ihanteet jättävät monet ulkopuolelle.
Kirjallisuudessa (ja mediassa ylipäätään) varhaisäitiys dominoi, koska se on dramaattisin, uuvuttavin ja kulttuurisesti näkyvin vaihe. Siinä muutos on äkillinen, keho ja arki mullistuvat, ja yhteiskunta odottaa eniten. Myöhemmät vaiheet – teini-ikä, aikuistuminen, etäisyyden säätely, isovanhemmuus, oman vanhuuden ja lasten roolien kääntyminen – ovat hiljaisempia, monimutkaisempia ja vähemmän “myyviä”. Silti juuri niissä äitiys usein syvenee, muuttuu neuvottelevammaksi, haavoittuvammaksi ja joskus myös vapauttavammaksi. Olisi erinomainen idea jos joku kirjoittaisi Pyhät pahat äidit 2.0. Se voisi seurata samoja “poikkeavia” tai tavallisia äitejä eteenpäin: miten päihdehistoriasta selvinnyt äiti navigoi teini-ikää, miten vankilasta vapautunut äiti rakentaa suhdetta aikuiseen lapseen, miten autismikirjon äiti tai erityislapsen äiti elää kun lapsi on aikuinen ja ehkä edelleen riippuvainen, miten köyhyys tai mielenterveys vaikuttaa isovanhemmuuteen, ja lopulta miten äiti itse vanhenee ja ehkä tarvitsee lastensa apua. Se näyttäisi, että äitiys ei ole projekti joka päättyy, vaan elinikäinen suhde, joka muuttaa muotoaan – ja että “hyvä äitiys” määrittyy eri tavalla eri vaiheissa.