Ensi-illoista makaronilaatikolle. Laura Lehtolan lempeä huumori naurattaa kyynelten läpi.
Raskaana oleva toimittaja ajaa kolarin, jossa avopuoliso, suomenruotsalainen teatteriohjaaja Erik, loukkaantuu vakavasti. Pariskunnan irrottaa autosta ensihoitaja Simo. Kun Erik vaipuu koomaan, Simolla on sulistreenien ja työvuorojen välissä hyvin aikaa kantaa surullista naista. Ja lapsi sairaalasta kotiin. Mutta voiko poikkeusolosuhteissa alkanut suhde selviytyä normaaliolosuhteista?
Viisas ja lämpimänkarhea romaani kysyy, mitä rakkaus on ja mikä sitoo ihmiset toisiinsa.
”No eikö se ole melkein naurettavaa. Että kun edellisen poikaystävän pää menee autonlasista läpi, lasin takana toljottaa heti joku ambulanssimies.”
Tämä jätti hämmentyneen olon. Ensin kirja vaikutti hyvältä, mutta vähitellen hämmennys voitti ja niin päähenkilö kuin Simokin alkoivat vain ärsyttää kumpikin.
Paljon hyvää, kuten rakenne, lempeys henkilöhahmojen käsittelyssä ja juu, huumori tietyissä asioissa. Lesken hämmennys, apaattisuus sekä syyllisyys puolison kuoleman jälkeen tuodaan hyvin esiin. Mutta en pitänyt kirjaa surullisena. Teksti on niin lakonista ja tiivistä, ja keskittyy käytännön puuhiin, että surullisuus on piilossa rivien välissä. Kappaleet ovat hyvin lyhyitä ja ajassa loikitaan lopulta pitkiä aikoja.
It was a quickly red book. It was reviewed as ”humorous”, but I felt anxious and sad the entire time, and was not sure to what am i supposed to be laughing at..
This entire review has been hidden because of spoilers.