Kun joka vaivaan löytyy hoito, tuleeko meistä sairaampia?
Mitä enemmän verikokeita, röntgentutkimuksia ja hoitoja, sen parempaa on terveydenhoito – vai onko? Teknologisen kehityksen myötä ihmisiä on mahdollista tutkia yhä tarkemmin, ja kukapa ei haluaisi löytää syöpämuutoksia mahdollisimman varhain. Mutta koska ihmiskeho on täynnä poikkeavia löydöksiä, moni ihminen päätyy tarpeettomiin tutkimuksiin ja hoitoihin, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Lisäksi heidät leimataan potilaiksi.
Tautitehdas tarkastelee kriittisesti varhaista diagnostiikkaa, sairauksien etsimistä ja normaalien ilmiöiden – kuten iän myötä tapahtuvan verenpaineen ja kolesterolin nousun – nimeämistä sairauksiksi. Terveyden tarkkailusta on tullut kansalaisvelvollisuus, mistä kertovat esimerkiksi Movember- ja Roosa nauha -kampanjat. Mutta lisääkö tietoisuus sairauksista terveyttä?
Tautitehdas kuvaa runsain esimerkein terveydenhoidon paradoksia: länsimaiset ihmiset ovat terveempiä kuin koskaan, joten sairauksia pitää etsiä entistä tarkemmin.
Iris Pasternack (s. 1961) on koulutukseltaan lääkäri. Hän työskentelee terveydenhuollon menetelmien arvioijana ja on kirjoittanut lääketieteestä ammatti- ja yleislehtiin sekä kirjoihin.
Tämä kirja, jota olen syksyn mittaan lukenut, on herättänyt mielenkiintosiia ajatuksia ylidiagnostiikasta. Kirjailija tuo esille omaa ajatteluaan - vahvasti tieteeseen perustuen - siitä, kuinka meitä ylidiagnosoidaan helposti. Minusta monet aiemmin järkeviltä kuulostaneet tavalliset seulonnat, tutkimukset ja hoidot aiheuttavatkin usein enemmän ongelmia kuin mitä ne ratkaisevat.
Helppolukuinen johdanto ylidiagnostiikkaan. Luin, koska kirja on herättänyt kohtuullisen paljon keskustelua. Ehkä kuitenkin hieman petyin sisällön vähyyteen. Toimii kuitenkin hyvänä keskustelunavauksena ja tutustumispakettina aiheeseen, josta varmasti tullaan vielä puhumaan lisää.
Erinomainen kirja ja - toivottavasti - avaus keskustelulle, jota on pitkään tarvittu. Itse teen töitä vanhusten parissa ja usein mietin, onko useista tutkimuksista ja hoidoista enemmän haittaa kuin hyötyä satasta lähestyvän ihmisen kohdalla. Monesti jo tutkimuksen/hoidon odotus muuttaa aiemmin elämäniloisen ihmisen ahdistuneeksi ihmisraukaksi ja pudottaa elämänlaatua rajusti. Tuloksena on toivon sijasta lisädiagnooseja, ja lisäahdistusta, kun sopivaa hoitoa ei enää tässä vaiheessa ole. Vaikeaan oireiluun tietysti täytyy yrittää saada apua, mutta usein tästä ei ole kysymys.
Ajatuksia herättävä ylidiagnostiikkaa avaava kirja, joka tosin saattaa paikoin olla turhankin tieteellistä numeroiden pyörittelyä sellaiselle, jota ei lääketiede tai tilastot kiinnosta. Ilahduttavaa olisi jos yleiseen tietoisuuteen leviäisi, ettei jokainen syöpä ole vaarallinen eikä vaikkapa gynekologisia tarkastuksia tarvitse tehdä joka vuosi, vaikka yksityiset lääkäriasemat niin voivat väittääkin.