Lukupiirikirja (Singapore), 18.6.2015.
Koskinen on tarttunut monen muun nykykirjailijan tavoin rankkaan, raskaaseen ja paljolti kaunokirjallisuudessa kuitenkin vaiettuun aiheeseen. Suomessa sota Neuvostoliittoa vastaan on ollut enemmänkin sankaruutta ja isänmaallisuutta korostavaa ja palvovaa, myös historiankirjoituksessa. Sodan raakuuksista ei ole ollut tapana kirjoittaa, eikä kärsimyksistä tai petturuudestakaan.
Päähenkilö Juho oli todella mielenkiintoinen, taitavasti romaaniin kirjoitettu. Meihin lukijoihin teki vaikutuksen myös, kuinka hienosti varmasti valtava taustatyö oli osattu punoa juoneen. Historiaa elävästi – erityisesti, kuinka Juho toimi monessa maassa tiedonhankkijana, monen tiedustelusotilaan ja –upseerin muistelmat olisivat varmasti olleet mielenkiintoiset, mikäli sotaa käyneet miehet olisivat elämäkertoja kirjoittaneet. Vain harva teki, ja ne ovat enemmän rintamalinjoihin keskittyviä kuin operatiiviseen toimintaan niin rintamalla kuin kulisseissakaan.
Alaotsikon ”rakkaudesta” hämäsi meitä jonkunkin verran, mutta toki kirjassa tuotiin vahvasti esille erilaisia rakkauden ilmentymiä: lapsen rakkautta vanhempiinsa ja toisin päin, sisarusten välistä, lasten välistä, nuorten ja nuorten aikuisten välistä, mutta ennen kaikkea isänmaan rakkautta.
Pidimme kirjaa koukuttavana, lukemista oli vaikeaa jättää vain pariin sivuun kerrallaan, aikaa oli varattava ja helposti lipsahti kirjan parissa aamuyölle. Juonen koukuttavuus johtui osittain sen koukeroisesta kehittymisestä, ei voinut jättää lukematta seuraavaa vaihetta. Pohdimme melko lailla, olivatko henkilöt todellisia vai kirjailijan keksimiä (so. nimet ja positiot). Kovin todentuntuiselta kuitenkin suurin osa Mannerheimin luottohenkilöistä ja hovista tuntui, samoin henkilöt sotatantereilla. Tuumimme Juhon roolia, ja varmasti siis todellisuudessa tiedusteluhenkilöt ovatkin toimineet vastaavasti, isolla mandaatilla, mutta ilman virallista asemaa. Juhonkin asema oli heiveröinen, rintamalle hänkin joutui, ei saanut epävirallisen tärkeyden suojista muuta suojaa.
Johduimme puhumaan yleisemminkin diplomatiasta ja sen kimuranttisuudesta, ja kaksoisagenteista. Kylmän sodan aikana kaksoisagenttius lienee ollut selkeämpää, jos näin voi sanoa, nykyisin ”vihollisia” on vaikeampi määrittää, kun sama taho voi olla samaan aikaan kumppani ja kuitenkin vastapuoli. Globaali politiikka lienee muuttunut talvisodan ajoista.
Juhon persoona puhutti meitä melkoisesti, ja pohdimme mm. myös sitä, miksi hän niin totaalisesti katkaisi välinsä perheeseensä, myös sisaruksiinsa. Suhde vanhempiin oli toki ajankuvallinen. Äidin katkeruus selittyy toki luokka-aseman muutoksella, hovista ”työläiseksi”. Ei enää samppanjaa ja silkkiä, vaan kotitöitä ja nälkää. Äidin harjoittama hamstraaminen lienee ollut hyvinkin yleistä sodan kokeneille, pula-aika ei hellitä helpolla ihmisestä. Isä kasvatti vähäisinä läsnäolon hetkinään esikoispojastaan sotilasta, mikä hänestä sitten sukeutuikin. Juhon suuri vihamielisyys venäläisyyttä kohtaan välittyi katkeruutena isää kohtaan. Isää, joka hylkäsi perheensä ja periaatteensa, petturi. Juholle sodalla oli siten myös erittäin henkilökohtainen motiivi, jahdata ja löytää isänsä.
Juhon rakkauden kohdetta orpoa Lauraa emme oikein osanneet kohdata, henkilöhahmo vaikutti jotenkin aikaan sopimattomalta, mutta pienesti ymmärrettävältä toki. Harmillista on, että niin usein naiset kirjoitetaan romaaneihin kovin stereotyyppisiksi ja yksiulotteisiksi, kun taas miesten persoonaan luodaan useampia ulottuvuuksia. Sekä toimittaja Vera että lapsuudesta asti ystävä Laura olivat melko ohuita, joskin toki kylmän tavoitteellisia omissa elämissään.
Kritiikkinä nostamme esiin liiallisen sotakuvauksen. Yksi lukijamme kuvasi kirjaa ”sotasuolikirjaksi”. Itse luin kirjaa iltaisin, kuten tapanani on ennen nukkumaan käymistä, ja kyllä sota ja sen raakuudet uniin tulivat sitten aamuyön vähäisinä unen tunteina. Minusta tosin henkilökohtaisesti kirjan luonteeseen sopi hyvin näinkin tarkat sotakuvaukset, se odottelu ja pelko, mikä niistä välittyi.
Yhtenä huomiona sekä Koskisen kirjasta että aiemmin lukemistamme on se, että onko nyt trendikästä kirjoittaa edestakaisin ajassa kulkevia kirjoja. Monet lukemistamme kirjoista ovat pomppineet menneestä nykyisyyteen, jopa tulevaisuuteen. Ovatko kirjailijat itse halunneet näin vai onko kustannustoimittaja mahdollisesti vaikuttanut asiaan?
Keskustelimme myös kirjan innoittamana suomalaisten asennoitumisesta venäläisiin, Venäjään, kuinka talvisota on todella muokannut asenteitamme. Monella suomalaisella on kuitenkin verenperintöä Venäjältä, mutta sitä ei ehkä haluta kovin isosti julkituoda. Kovin montaa kantasuomalaista sukua ei liene, mistä ei olisi osallistuttu sotaan. Omat ukkini olivat molemmat sodassa, toinen alta kaksikymppisenä rintamalle lähtenyt ja sodassa loukkaantunut. Toinen sodan aikaan jo yli nelikymppinen ukkini toimi jonkun aikaa huoltojoukoissa, rintamalle ei sentään pistetty enää. Nuorempi mummoni oli lottana, ja sotasairaalassa he ukkini kanssa tapasivat. Varmaan monen muunkin isoiso- tai isovanhemmat ovat näin tavanneet.
Suosittelemme kirjaa, mutta varoitamme sotakuvauksista.