Näytelmäkirjailijana mainetta niittäneen Saara Turusen esikoisromaani ”Rakkaudenhirviö” jatkaa kohdalleni viime aikoina osunutta hienojen kotimaisten esikoisteosten sarjaa. Tommi Kinnusen kaunis ”Neljäntienristeys” ja Antti Holman kerrassaan nerokas ”Järjestäjä” ovat jo palauttaneet uskoni suomalaiseen valtavirtaromaaniin. Näyttäneet, että laajat, antaumuksella markkinoidut, joululahjapinoihin päätyvät romaanit voivat olla painavaa, taiteellisesti eheää ja esteettisesti hiottua kerrontaa. ”Rakkaudenhirviö” häivyttää omalta osaltaan aikaisempia ennakkoluulojani kotimaisia tiiliskivikertojia kohtaan.
Romaanin kertojaääni on nimettömäksi jäävä nuori nainen, joka syntyy Pohjois-Karjalan perukoille syrjäiseen omakotitaloon. Kertojan isä on etäinen työmies, äiti taas hallitseva, syvästi uskonnollinen ravitsemusterapeutti. Äidin suhde tyttäreen on kylmä ja neuroottisen kontrolloiva, se toteuttaa uskovaisen ravitsemusterapeutin synnyttämää mielikuva hyytävän odotetusti. Äiti opettaa, että naisen on paras olla mahdollisimman tavallinen. Ei kannata tähdätä liian korkealla. Miehet pitävät vaatimattomista, tavallisista naisista, jotka ovat vaikkapa siivoojia. Naisen elämän tarkoitushan on miehen löytäminen. Mikään ei ole hirvittävämpää kuin erikoisuus, joka on pelokkaasti lausuttu synonyymi kaikelle maailman pahalle. Yhden näkökulman läpi suodattuva äiti on epävarmassa pakkomielteisyydessään ja konformismissaan äärettömän surullinen hahmo.
”Rakkaudenhirviö” kuvaa päähenkilönsä lapsuutta seikkaperäisesti ja kiehtovasti. Kertojahahmon rakentuminen on vangitseva prosessi seurata. Tukahduttavan kontrolli synnyttää hiljaisuuden ja läpi romaanin kantavan dissosiaation minuudesta ja ympäristöstä. Hahmon psyykessä kaikuu Mersault, mutta flegmaattisuuden alla velloo ahdistus ja kytee kapina. Kehittyy vahva tunne haudatusta ja kadotetusta persoonallisuudesta.
Nuorena aikuisena kertoja ei aloita normaalia elämää, vaan pakenee äitiään ja ahdistavaa kotiseutuaan ilmaisutaidon lukioon, Teatterikorkeakouluun ja lopulta ulkomaille harhailemaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole elämän haltuunotto. Pako ei ole itsevarma, vapauttava emansipaatio vaan pakko, joka ei tarjoa ulospääsyä ahdistuksesta ja toiseuden kokemuksesta. Tavallisuus on yhä edelleen ideaali, mutta jokin sisällä käskee olemaan Joku eikä anna vaihtoehtoja. Oma paikka ei kuitenkaan ota löytyäkseen.
Romaanin rakenne on hyvin tavanomainen ja selkeä, mutta Turunen ottaa perinteisestä kasvukertomuksen kaavasta kaiken irti. Päähenkilön jatkuva ahdistus ja vieraantuminen korostuvat matkalla, jollaisen on tottunut näkemään selvästi osoitettavan kehityksen ja muutoksen kehyksenä.
Itse aihepiiri on myös tavallaan kunnianhimoton ja esikoisromaanille tyypillinen minuuden kartoitus. ”Rakkaudenhirviö” on kuitenkin huikea teos. Sen kuvaama prosessi on hienovarainen, mutta kiehtova. Passiivisen surumieliset hahmot ja varsinkin minäkertojat ovat kotimaisessa kirjallisuudessa yliedustettuina, mutta Turusen kertoja on silti elävä, vaikka ei itse tunnu tätä huomaavan.
Pintapuolisesti kirja ei siis tarjoa mitään kovin tuoretta, mutta sen kieli, kerronta ja psykologinen syvyys synnyttävät jotain ainutlaatuista. Virkkeet ovat erinomaisia, jokainen. Turunen on kertonut fiktiivisen teoksensa olevan osittain biografisista aineksista rakentuva, ja päähenkilön matkassa onkin paljon yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämänkaareen. Tirkistelynhaluiset lukijat varmasti kiinnostuvat siitä, että Turunen vietti aikaa lukiosta TeaK:iin nykyajan superjulkkisten Laura Birnin ja Antti Holman seurassa. Jälkimmäisen kanssa Turunen asuikin. Kirjassa päähenkilö viettää aikaa lukiosta TeaK:iin ystäviensä Lauran ja Antin seurassa. Jälkimmäisen kanssa tämä asuukin. Fanaattisena Holma-entusiastina myönnän kiinnostuneeni itse aika tavalla, kun tutunoloinen kuvaus tuli vastaan. En siis tässä vaiheessa edes tiennyt Turusen oikeasta Birn-Holma –yhteydestä, niin yksityiskohtaista kuvailu oli.
Mikään paljastuskirja tämä ei kuitenkaan ole, vaan todellisiin henkilöihin juurtuvilla hahmoilla on tarinassa oleellinen merkitys. Siinä missä kertojan äiti määritti tämän lapsuutta, peilaavat Antti ja Laura äidin vaikutuksia aikuistuvaan naiseen. Laura kuvaillaan valovoimaisena, huomiota herättävänä, kaikkien- myös kertojan- rakastamana ja implisiittisesti ja huomaamattaan hivenen antagonistisena. Antti on kertojan ankkuri, hahmona lähempänä ja nyanssirikkaampi, mutta jää melankolian kerrosten alle arvoitukseksi. Antti on varma ja vakavan karismaattinen, hän makaa illat kodin lattialla kattoa tuijottaen, surun ympäröimänä. Lopulta ankkurikin nostetaan ja annetaan tuulten kuljettaa aavalle.
On erityisen kiinnostavaa nähdä, mitä Turunen seuraavaksi kirjoittaa. Kun osittain biografisen kasvukertomuksen synnyttänyt prosessi on käyty läpi, on aina tulikokeena pidetyn toisen romaanin odotus tavallistakin jännittävämpää. Tässä ihmisessä on huikea kielellinen kyky, ja siksi luottamus on aika korkealla. ”Rakkaudenhirviö” olisi hyvin helposti voinut olla yhtä lattea kuin nimensä, mutta se säkenöi ja vangitsee, luotaa suomalaisuutta viiltävän hauskasti ja kuvaa universaaleja psykologisia ulottuvuuksia nokkelasti, kuulaan kauniilla virkkeillä. Lisäksi sen 440 sivua virtaavat voimalla, kuohuen.