Voimakas ja omalaatuinen romaani joukkoon kuulumisen kaipuusta, oman paikan epätoivoisesta etsinnästä ja sivullisuudesta, jota ei voi paeta.
Ei kaikkien tarvitse kurottaa kuuta taivaalta. Naiselle voi olla parempi tyytyä vähempään, selittää äitini. Kaikkein paras olisi, jos osaisi olla ihan vaan tavallinen. Ja tavalliselle naiselle jokin vaatimaton ammatti, kuten siivooja, sopii hyvin, eritoten jos haluaa välttää yksinäisen naisen kohtalon. Äidilläni on eräs kaveri. Hän on yksinäinen nainen ja erikoinen tyyppi. Hän painaa kaksisataa kiloa ja rakentelee tuhannen palan palapeliä. Minä en haluaisi olla sellainen nainen, mutta en myöskään siivooja. Haluaisin, että olisi vielä jotain muuta, en vain tiedä mitä se voisi olla.
Saara Turunen on helsinkiläinen kirjailija ja teatterintekijä. Hänen työlleen on ominaista sukupuolen, normien ja taiteen teemojen tarkastelu. Turunen tunnetaan paitsi romaaneistaan Hyeenan päivät, Järjettömiä asioita, Sivuhenkilö ja Rakkaudenhirviö, myös työstään teatterin parissa. Turusen teoksia on käännetty lukuisille eri kielille ja esitetty ympäri maailmaa. Turunen on palkittu muun muassa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla 2015 ja Suomi-palkinnolla 2016.
Saara Turunen is an internationally acclaimed and award-winning author, playwright and director. Much of her work examines the themes of art, identity and social norms. Turunen is known for her four highly acclaimed novels, Hyena Days 2024, Irrational Things 2021, The Bystander 2018 and Love/Monster 2015, but also for her work in theatre. Her works have been translated into numerous languages and performed all around the world. Turunen was granted with Lea-Award in 2020, with Finland prize in 2016 and with Helsingin Sanomat Literature Prize in 2015, all high profile awards given in Finland.
Upposi täysillä, vaikka oli ennakkoluuloja. Sain enemmän kuin osasin odottaa, yksilön tarinan sijaan tai sen kanssa kanssa upposin vanhan Suomen (se maa) muuttumiseen. Upeaa kulttuurimme katselua ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista eri kulmista!
Ääh, en ihan täysin tiedä nyt mitä mieltä olin! Paikoin rakastin hurjasti, Turusella on mieletön tapa sanallistaa pieniä näkymättömiä asioita. Myös rakenne ja kokonaisuus toimi erityisen hyvin. Väsähdin kuitenkin loppua kohden, ja tuntui että viimeinen neljännes oli vain aiemman toistoa, mutta osa menee ehkä senkin piikkiin, että luin tätä nopeammin kuin välttämättä olisi kannattanut.
3-4 tähteä, ehkä tämä on niitä kirjoja, jotka kasvavat ajan myötä.
Minun haavani ovat toisaalla kuin Rakkaudenhirviön, silti tunnistan kaiken, allekirjoitan kaiken. Hieno, puhdistava kirja, johon tulen palaamaan vielä useasti. Sen sointiin, sen rehellisyyteen, sen synkkyyteen, sen matkaan, sen sydämeen.
Johan kolahti. Turunen kertoo ilmeisesti paljon omaansa muistuttavan elämäntarinan lapsuudesta jonnekin kolmekymppiseksi. Lyhyin lausein, ilman liiallista dialogia, välillä lakonisesti, välillä absurdiksi, jatkuvasti hauskasti. Samaistuin päähenkilöön ehkä huolestuttavankin paljon; monesta arviosta olen lukenut, että hänet on koettu ärsyttäväksi. Mutta oman paikan etsintä elämässä, ulkopuolisuuden kokemus, opiskelupaikoissa räpiköinti ja tavallisuuden pelko. Oli lohduttavaa lukea, kuinka elämä voi olla millainen vain. Ei sen tarvitse olla valmis tässä ja nyt. Tässäkin romaanissa (kuten vaikkapa Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu -kirjassa) isän ja tyttären suhdetta kuvataan sydäntäsärkevän hienosti.
Ja tämä loppupuolelta löytynyt lause tuli luettua ainakin neljästi ja sitten tuijotettua kaukaisuuteen bussin ikkunasta: "Katkeruus ei auta, minä mietin. Sellainen ei auta, että loputtomasti vain kysyy, että miksi asioiden piti mennä tällä tavalla. On annettava anteeksi kaikki tämä."
Näytelmäkirjailijana mainetta niittäneen Saara Turusen esikoisromaani ”Rakkaudenhirviö” jatkaa kohdalleni viime aikoina osunutta hienojen kotimaisten esikoisteosten sarjaa. Tommi Kinnusen kaunis ”Neljäntienristeys” ja Antti Holman kerrassaan nerokas ”Järjestäjä” ovat jo palauttaneet uskoni suomalaiseen valtavirtaromaaniin. Näyttäneet, että laajat, antaumuksella markkinoidut, joululahjapinoihin päätyvät romaanit voivat olla painavaa, taiteellisesti eheää ja esteettisesti hiottua kerrontaa. ”Rakkaudenhirviö” häivyttää omalta osaltaan aikaisempia ennakkoluulojani kotimaisia tiiliskivikertojia kohtaan.
Romaanin kertojaääni on nimettömäksi jäävä nuori nainen, joka syntyy Pohjois-Karjalan perukoille syrjäiseen omakotitaloon. Kertojan isä on etäinen työmies, äiti taas hallitseva, syvästi uskonnollinen ravitsemusterapeutti. Äidin suhde tyttäreen on kylmä ja neuroottisen kontrolloiva, se toteuttaa uskovaisen ravitsemusterapeutin synnyttämää mielikuva hyytävän odotetusti. Äiti opettaa, että naisen on paras olla mahdollisimman tavallinen. Ei kannata tähdätä liian korkealla. Miehet pitävät vaatimattomista, tavallisista naisista, jotka ovat vaikkapa siivoojia. Naisen elämän tarkoitushan on miehen löytäminen. Mikään ei ole hirvittävämpää kuin erikoisuus, joka on pelokkaasti lausuttu synonyymi kaikelle maailman pahalle. Yhden näkökulman läpi suodattuva äiti on epävarmassa pakkomielteisyydessään ja konformismissaan äärettömän surullinen hahmo.
”Rakkaudenhirviö” kuvaa päähenkilönsä lapsuutta seikkaperäisesti ja kiehtovasti. Kertojahahmon rakentuminen on vangitseva prosessi seurata. Tukahduttavan kontrolli synnyttää hiljaisuuden ja läpi romaanin kantavan dissosiaation minuudesta ja ympäristöstä. Hahmon psyykessä kaikuu Mersault, mutta flegmaattisuuden alla velloo ahdistus ja kytee kapina. Kehittyy vahva tunne haudatusta ja kadotetusta persoonallisuudesta.
Nuorena aikuisena kertoja ei aloita normaalia elämää, vaan pakenee äitiään ja ahdistavaa kotiseutuaan ilmaisutaidon lukioon, Teatterikorkeakouluun ja lopulta ulkomaille harhailemaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole elämän haltuunotto. Pako ei ole itsevarma, vapauttava emansipaatio vaan pakko, joka ei tarjoa ulospääsyä ahdistuksesta ja toiseuden kokemuksesta. Tavallisuus on yhä edelleen ideaali, mutta jokin sisällä käskee olemaan Joku eikä anna vaihtoehtoja. Oma paikka ei kuitenkaan ota löytyäkseen.
Romaanin rakenne on hyvin tavanomainen ja selkeä, mutta Turunen ottaa perinteisestä kasvukertomuksen kaavasta kaiken irti. Päähenkilön jatkuva ahdistus ja vieraantuminen korostuvat matkalla, jollaisen on tottunut näkemään selvästi osoitettavan kehityksen ja muutoksen kehyksenä.
Itse aihepiiri on myös tavallaan kunnianhimoton ja esikoisromaanille tyypillinen minuuden kartoitus. ”Rakkaudenhirviö” on kuitenkin huikea teos. Sen kuvaama prosessi on hienovarainen, mutta kiehtova. Passiivisen surumieliset hahmot ja varsinkin minäkertojat ovat kotimaisessa kirjallisuudessa yliedustettuina, mutta Turusen kertoja on silti elävä, vaikka ei itse tunnu tätä huomaavan.
Pintapuolisesti kirja ei siis tarjoa mitään kovin tuoretta, mutta sen kieli, kerronta ja psykologinen syvyys synnyttävät jotain ainutlaatuista. Virkkeet ovat erinomaisia, jokainen. Turunen on kertonut fiktiivisen teoksensa olevan osittain biografisista aineksista rakentuva, ja päähenkilön matkassa onkin paljon yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämänkaareen. Tirkistelynhaluiset lukijat varmasti kiinnostuvat siitä, että Turunen vietti aikaa lukiosta TeaK:iin nykyajan superjulkkisten Laura Birnin ja Antti Holman seurassa. Jälkimmäisen kanssa Turunen asuikin. Kirjassa päähenkilö viettää aikaa lukiosta TeaK:iin ystäviensä Lauran ja Antin seurassa. Jälkimmäisen kanssa tämä asuukin. Fanaattisena Holma-entusiastina myönnän kiinnostuneeni itse aika tavalla, kun tutunoloinen kuvaus tuli vastaan. En siis tässä vaiheessa edes tiennyt Turusen oikeasta Birn-Holma –yhteydestä, niin yksityiskohtaista kuvailu oli.
Mikään paljastuskirja tämä ei kuitenkaan ole, vaan todellisiin henkilöihin juurtuvilla hahmoilla on tarinassa oleellinen merkitys. Siinä missä kertojan äiti määritti tämän lapsuutta, peilaavat Antti ja Laura äidin vaikutuksia aikuistuvaan naiseen. Laura kuvaillaan valovoimaisena, huomiota herättävänä, kaikkien- myös kertojan- rakastamana ja implisiittisesti ja huomaamattaan hivenen antagonistisena. Antti on kertojan ankkuri, hahmona lähempänä ja nyanssirikkaampi, mutta jää melankolian kerrosten alle arvoitukseksi. Antti on varma ja vakavan karismaattinen, hän makaa illat kodin lattialla kattoa tuijottaen, surun ympäröimänä. Lopulta ankkurikin nostetaan ja annetaan tuulten kuljettaa aavalle.
On erityisen kiinnostavaa nähdä, mitä Turunen seuraavaksi kirjoittaa. Kun osittain biografisen kasvukertomuksen synnyttänyt prosessi on käyty läpi, on aina tulikokeena pidetyn toisen romaanin odotus tavallistakin jännittävämpää. Tässä ihmisessä on huikea kielellinen kyky, ja siksi luottamus on aika korkealla. ”Rakkaudenhirviö” olisi hyvin helposti voinut olla yhtä lattea kuin nimensä, mutta se säkenöi ja vangitsee, luotaa suomalaisuutta viiltävän hauskasti ja kuvaa universaaleja psykologisia ulottuvuuksia nokkelasti, kuulaan kauniilla virkkeillä. Lisäksi sen 440 sivua virtaavat voimalla, kuohuen.
Rakkaudenhirviö on sujuvaa luettavaa. Se etenee kuin juna päälauseilla ja preesensissä. Kerronta on dynaamista ja siihen on vangittu paljon tunnistettavaa alemmuudentuntoa, joka on suomalaisille perin luonteenomaista. Kun ei oikein osata olla mitenkään ja kaikesta tulee niin kamalan vaikeaa.
Pidin erityisesti naiseksi kasvamisen ja naisena olemisen havainnoista. Liioittelu ja ironia hymyilyttivät. Saara Turunen iskee suomalaista realistista tarinaa ilman esteettisen vaikutelman tavoitteita, ja se on pelkästään mainiota. Suomalainen elämä on tavallisesti totista touhua ja juuri siksi niin naurettavaa ja kamalaa.
Taas luen tästä kaikki puhui -kirjan pahasti jälkijunassa. Mutta eipä haittaa. Rakkaudenhirviö ei ollut viidessä vuodessa vesittynyt lainkaan.
Vielä se musta pilvi roikkuu jossain katossa ja lehmät hiipii salaa peileihin...
Rakkaudenhirviö oli dramaturgista kohtaus kohtaukselta -tekstiä. Välillä huippuhauskaa elämänmenon ihmettelyä. Välillä apeaa luettavaa yksinäisyydestä ja inhimillisistä peloista.
Tällaisista ulkopuolisuutta kuvaavista omaäänisistä teksteistä voi syntyä sukupolvikokemuksia ja on syntynytkin. Nainen oli hyvä lähtemään, mutta tosi huono jäämään. Nainen oli naiselle masentava - ei ehkä ollut tahallista, mutta niin tapahtui.
Lopussa näyttäytyi kuitenkin se yksi valonsäde ja se oli viehko lopetus tälle tarinalle.
Esikoisromaani, joka käsittelee tuoreesti nuoren naisen elämää, itsenäistymistä, sivullisuutta ja paikattomuuden tunnetta, joka seuraa maasta , kaupungista ja päätöksestä toiseen. Päähenkilön haahuilua ja aika ajoin epätoivoistakin säntäilyä, vierautta ja levottomuutta oli paikoin raastavaa ja raadollista seurata, mutta teksti pysyy ilmavana ja teos eteni kohtauksenomaisesti ja sujuvasti tilanteesta toiseen.
Teksti oli myös häkellyttävän samaistuttavaa, se näyttää ihmisen paljaana, epätäydellisenä, kateuksineen ja pelkoineen auki. Samalla Turunen tulee kuvanneeksi suomalaisuutta, naiseutta, eri kulttuureja, niitä yhdenmukaistavia normeja sekä sukupolvien ja ihmisten välisiä eroja raikkaasti, välillä mustanpuhuvasti ironisoidenkin. Tyyli kulkee arkirealismista absurdiin.
Lehmän hahmoon tiivistyvää ja kansikuvaankin nostettua kiinnostavaa ”lehmäsymboliikkaa" olisi voinut kehitellä kenties vielä enemmänkin.
Ihastuin tähän kirjaan kovasti, ensitutustuminen Saara Turusen teksteihin suorastaan innosti! Viehättävää kielenkäyttöä, lakonista, lyhyttä, mutta nasevan kuvailevaa ja hauskaakin. Suorasukainen ja rehellinen kirja. Kirjan alku, jossa kuvataan lapsuutta itäsuomalaisessa pienessä yhteisössä, uskonnollisessa ja epätavallisuutta kaihtavassa perheessä, oli vallan herkullinen. Muutto pääkaupunkiin ja hapuilu uudessa kulttuurissa kerrottiin tavalla, johon oli helppo eläytyä, loppuosan reissut ulkomaille jäivät vähän hajanaisemmiksi. Ainoa miinus oikeastaan siitä, että lukijana koin jonkinlaista vaivaantuneisuutta tunnistettavista hahmoista, Laurasta ja Antista, ja suorastaan ahdistuin myös kirjailijan äidin puolesta, kun tämän fiktiiivisen kirjan taustalla tuntuu kuitenkin olevan vahvan omaelämänkerrallisia aineksia. Uudempi Turusen kirja, Sivuhenkilö, on ehdottomasti saatava luettavaksi!
Kuuntelin tämän aivan ihanana Anni Kajoksen lukemana äänikirjana. Olen todella hämmentynyt, että pidin tästä kirjasta näin paljon. Aiheessa tai sisällössä ei sinänsä ole mitään uutta. Suomi, suomalaisuus, uskonto, pikkukylän lapsuus, perhe, nuoren aikuisen harhailut siellä täällä ja rakkauden etsintä ja muuta sellaista hohhoijaa. Oikeastaan ei ole mitään järkisyytä, miksi minä, paatunut fantasialukija ja eskapisti, pidin tästä. Mutta ilmeisesti vaikka kuinka kuluneista aiheista voi kirjoittaa upeasti, jos sen tekee täysillä, menee ihon alle ja kirjoittaa vain niin tarkkaan kuin ikinä pystyy. Hienoa settiä, wau.
Sitä lukee paljon, kahlaa valikoimaa läpi ja pum, lopulta löytyy näitä helmiä! Erityisen paljon pidin kirjan alun lapsuuskuvauksista - kiitos Turusen Saara, että aikakapseloit 80-90-luvun ajankuvaa, papukaijakorviksia, mummojen nilkasta ryppyisiä sukkahousuja ja konservatorion pääsykokeita. Aavistelen, että tämän kirjan pariin palaan vielä.
"Katkeruus ei auta, minä mietin. Sellainen ei auta, että loputtomasti vain kysyy, että miksi asioiden piti mennä tällä tavalla. On annettava anteeksi tämä kaikki."
Kirja on episodimainen, mutta silti yhtenäinen lukukokemus, jossa seurataan päähenkilön elämää lapsuudesta aikuisuuteen. Iso osa kirjasta on kuvausta elämästä ulkomailla.
Kirja ei kuitenkaan ole perinteinen kasvukertomus, vaan katsaus suomalaisuuteen, sivullisuuteen, siihen, miten ihminen voi elää elämänsä koskaan varsinaisesti löytämättä itseään. Nimi kertoo tästä. Päähenkilö löytää sisällön elämälleen toisista ihmisistä, mutta mikään ei koskaan ole tarpeeksi. Tämä tulee erityisesti esille espanjalaisen miehen kanssa. Päähenkilö elää vain miehen kautta. Tilanne ei voinut jäädä silti sellaiseksi, sillä lopulta hän halusi enemmän elämältään.
Päähenkilön mielenterveysongelmilla on juuret jo mummossa, jonka päällä raskas pilvi roikkui. Äiti oli kontrolloiva ja neuroottinen, mitä uskonnollisuus peittää. Hän on häpeällä kasvatettu ja sillä kasvattava, perhe oli iso, ja päähenkilö hukkui toisten vaatimuksiin, eikä koskaan oikein kehittänyt omaa persoonallisuuttaan, vaan se ajelehtii läpi kirjan epämääräisenä. Päähenkilö tajuaa olevansa erilainen, outo, mutta ei tiedä mitä sille tehdä, vaikka koittaakin koko ajan.
Kirjan loppu on yksinkertainen, päähenkilön elämään ei tule mitään isoa muutosta eikä valaistusta, ja hyvä niin. Hän lopettaa itsensä pakenemisen. Sitähän koko tarina oli.
Vau. Rakkaudenhirviö maalaa ulkopuolisuuden kokemukset ja masennuksen tarkoin vedoin. Yksityiskohdat ja epätarkkuudet pääsevät oikeuksiinsa ja toteava sävy tekstin tyylinä varjostaa kuvaa. Sukupolvikokemuksia, ajankuvia ja suomalaista mielenlaatua pirskahtelee sieltä täältä. Kritiikki ja katkeruus korostavat kulmia, joihin päähenkilö kopsahtelee. Synkeät, runolliset ja hervottomat tapahtumat ovat harmoniassa niiden kuvien kanssa, jotka ovat olemassa vain hahmon mielessä. Kokonaisvaltainen kuvaus täynnä aukkoja. Uskomaton tasapaino.
En ole ennen lukenut mitään tällaista. Suosittelen täysillä.
Tykkäsin! Hyvä, erikoinen, ajankohtainen, mielenkiintoinen, suorapuheinen...mitä vielä. Oli jännä lukukokemus, tämä jotenkin meni suomalaisuuden ytimeen. Hyvässä ja pahassa, ehkä enemmän pahassa. Lyhyin lausein kerrottiin päähenkilön elämä lapsuudesta aikuisuuteen. Miten juuret vaikuttivat minuuteen, millaista oli olla 'ihan tavallisen' äidin tytär joka ei löydä paikkaansa maailmassa vaikka kokeilee eri paikkoja maapallolla? Suosittelen.
Kasvutarina, joka laajenee pohtimaan suomalaisuutta ja sukupuolirooleja. Oivaltavuudessaan muistuttaa joitain Marja-Liisa Vartion kirjoja. Pidin tosi paljon, luin ja myöhästyin bussista, ajoin pysäkin ohi, nauroin ääneen ja taisi välillä mennä roskakin silmään.
Minun makuuni liian raskaussoutuista ja paatoksellisuutta. En löytänyt ironiaa, mutta en myöskään huumoria. Ulkopuolelta kansakuntaa katselevana kertojana Turunen ei harrasta lainkaan myötämielisyyttä vaan iänikuisiin toistuviin pohdintoihin liittyy jopa hieman rujoa ilkeyttä ja ylimielisyyttä. Ei vaan missään vaiheessa toiminut minulle, valittava kertoja, kärjistetyt tilanteet ja pakoin sopivasti sattumanvaraisia tilanteita, jotta kertoja pääsee olemaan lisää ylimielinen.
Fantastic. Completely naked, stripped off everything irrelevant. The human being at her most vulnerable, most visible. No intention of trying, or of hiding anything. Everything just as it is, simply, beautifully. Innocent, truthful eyes that look at the world and see it as it is, without filters and without beautifying. This is pure strength, thank you.
Kosketti, koska oli hyvin lähellä omia kokemuksia suomalaisena, joka on viettänyt suurimman osan elämästä ulkomailla. Turunen kuvaa osuvasti "juurettoman" ihmisen tuntemuksia ja sitä kun ei kuulu oikein ikinä kunnolla minnekään ja kaikki hauska tuntuu aina tapahtuvan juuri siellä, missä ei itse ole.
Ensin en saanut tästä mitään otetta, ahdisti ja ärsytti lukea tätä omassa stressaantuneessa ja väsyneessä mielentilassa, sillä kirjan maailma on alusta alkaen niin ankea, jotenkin tunkkainen. Sitten tämä imaisi, enkä voinutkaan enää lopettaa. Välillä itketti tai nauratti, kauhistuttikin. Tuntuu, että tämä palaa mieleen vielä moneen kertaan.
Ihaninta pitkään aikaan! Niitä harvoja kirjoja, jotka tulen epäilemättä lukemaan uudelleen. Tekstiä tekee mieli lukea koko ajan jollekin ääneen ja hokea et "tää on niin hyvin sanottu!"
Suurinta ja huvittavinta kirjan antia on nuo kuvaukset viivasuisesta tuulitakkikansasta, alku oli jotenkin luotaan poistyöntävä, mutta lopusta jo nautin. Tämän loppu ja Turusen uusin kirja tuntuivat tuntuvat kulkevat ristikkäin ja tässä olleita yksityiskohtia näyttäisi olevan kehitelty eteenpäin. Taiteilijuudesta aina kiinnostava lukea, mutta väliotsikoihin pilkottu rakenne ei ihan uponnut.
// vissiin kahdeksas kirjan äikän opettajien listasta
Tämä oli kovin erilainen, kuin Sivuhenkilö-kirjan vihjeiden perusteella oletin. Luulin kyseessä olevan onnettoman yksipuolisen rakkauden kuvaus, mutta tämä kertookin yksinäisyydestä, Suomen kansan synkkyydestä ja ahdistavista normeista, sopeutumattomuudesta, oman paikan etsinnästä, masennuksen mustasta kuilusta, pakenemisesta, äidistä. Kuuluisa onneton rakkaus tulee vasta aivan lopussa, eikä se edes ole aivan onneton. Paljon onnettomampi on äidin rakkaus, jonka kertoja kokee kylmäksi, vaativaksi ja ankaraksi. Varsinkin kirjan alkupuolesta tulee mieleen Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Huumori ja pikkukaupungin elämän kuvaus on hyvin samanlaista. Masennus ja ahdistus synkentävät kuitenkin huumorin kertoja kasvaessa ensin teiniksi ja sitten nuoreksi aikuiseksi. Viimeistään lukion jälkeen, kun hän ei löydä paikkaansa työssä eikä jatko-opinnoissa, masennus ja siitä seuranneet pakomatkat tekevät tarinasta yhä raskaamman. Pohjakosketus on karsea, vaikka Turunen kuittaakin tapahtumat tyylilleen uskollisen lyhyesti ja kepeästi. Vaikka tarina ei siis ollutkaan kaikista mukavin, Turunen on mielestäni yksi kiinnostavimmista ja omaleimaisimmista nuorista suomalaiskirjailijoista. Kovan kepeää tekstiä, isoa asiaa pienestä elämästä. Vertaistukea sellaisellekin, joka ei koe maailmaa ihan näin synkäksi paikaksi.
Aika hirviö kirjaksi tämä eli ei ollut minun juttu kyllä yhtään ja ihmettelen kaikenlaisia palkintoja ja kehuja. Ihan tosi tosi tosi vähän parani loppua kohden mutta koko ajan minua vain ärsytti kirjan kirjoitustyyli, sanavalinnat ja oikeastaan kaikki. Päähenkilö oli ärsyttävä sekä suurin osa henkilöhahmoista mitä niitä nyt kirjassa mainitaan. Kirja oli välillä melko sekava ja paikasta toiseen levottomasti hyppivä. Ylimielisen ja omahyväisen kuuloinen kertoja ja haukkuvat kuvailut ihmisistä - pitkä miinus. Kirjoittaja oli ehkä yrittänyt olla hauska tai nokkela käyttäessään tiettyjä kuvailevia sanoja muista poikkeavista mutta itse koin sen vain rasistiseksi kirjoittamiseksi.
Kirjassa oli kyllä muutama kohta jotka olisivat voineet olla myös minun elämästä - joulun kuvaus melko aikaisessa vaiheessa kirjaa siitä miten kaiken pitää olla täydellistä jouluna (muiden mielestä, ei omasta) ja kaapitkin pitää siivota vaikka tuskin kukaan sinne kaappiin sitä joulua menee viettämään.
Helmet- haasteen toinen kierros: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä. En ainakaan itse huomannut että kertojan/päähenkilön nimeä olisi missään vaiheessa mainittu.
Turusen kielenkäyttö on aivan omaa luokkaansa. Rakkaudenhirviön parissa parhaimmillaan nauratti, mutta kirja ei ratsasta pelkällä komedialla. Kirja ehkä vähän väsähtää loppupuolella toisteisuuteensa, toisaalta Turusen kielenkäyttöä luki niin riemuissaan, että sitä olisi jaksanut vielä pidempäänkin. Sisältönsä puolesta Rakkaudenhirviö iski osuvaa ja kipeääkin kritiikkiä Suomea ja suomalaisuutta kohtaan, ja toisaalta osoitti myös kotimaan merkityksen silloinkin, kun suhde ei ole ongelmaton vaan päinvastoin. Onko kirja kirjailijan omaelämäkerrallista ulinaa? Onko sillä jotain väliä? Erityisesti Rakkaudenhirviö on teos sopeutumisvaikeudesta, itsetunto-ongelmista, kannustuksen puutteesta ja loputtomasta haeskelusta. Horjuin neljän ja viiden tähden välillä lähinnä loppupuoliskon takia, mutta kokonaisuus oli kuitenkin sen verran koherentti, että annetaan reilusti täydet pisteet. Loistokirja.
Hyvä kirja. Pohdinnat suomalaisuudesta ja ihmisen suhteesta juuriinsa olivat mielenkiintoisia ja ajatuksiaherättäviä. Kirjan päähenkilö on suunnilleen itseni ikäinen, ja olemme kotoisin samalta seudulta, joten kirja herätti paljon muistoja omasta lapsuudesta ja nuoruudesta.
Luin kirjan loppuun palatessani syntymäpäiviltä, joille oli kokoontunut ihmisiä eri kulttuureista. Kuuntelin tarinoita (hiljaa suomalaisten kanssa istuen) siitä miltä elämä Suomessa näyttää muualta tulleiden silmin. Huomasin että Saara Turunen tietää mistä kirjoittaa.
Koukuttava kertomus kasvukivuista vallitsevan maailman ja yhteiskunnan odotuksissa. Päähenkilön kerronta on hauskaa ja vitsikästä luettavaa, joka muuttuu hetkessä surulliseksi todellisuudeksi. Kuvaa hyvin kasvavan naisen olemassaolon raadollisuutta sekä oman paikan loputonta etsimistä tässä maailmassa ja kotimaassa.
En tiedä. Ehkä tämä tuntui niin tutulta, että mentiin jo itsestäänselvyyksien puolelle? Ihan hyvin kirjoitettu ja joitain tosi hienojakin kohtia on mukana, mutta lähinnä tyyli tuntui tylsän toteavalta.