Raivon historia

by Miki Liukkonen

Kun Miki Liukkonen julkaisi toisen runokokoelmansa Elisabet (2012), hän sanoi olevansa liian vanha kirjoittamaan enää runoutta. Mutta muusat päättivät toisin.

Raivon historia pulppusi ulos kesällä 2014 kuukaudessa, kokoelmasta sikermäksi kehkeytyvä teos on raivokas ja intensiivinen maailmanselitys ja sen kyseenalaistus: metaforista tiheä matka kahvilasta kaupunkiin, lapsuudesta mytologiaan ja historiasta maisemaan. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, kesä ei lopu koskaan.

Genres: Poetry, Finnish Literature

58 pages, Hardcover

First published March 1, 2015

Reviews

[Kalpa Kassinen · Rating 4 out of 5]

Kokoelma alkaa kuvalla auguurista. Ennusmerkkien lukijalla. Antiikin hahmolla, joka tulkitsee lintujen lentoa ja jumalten tahtoa. Odotushorisontti siirtyy heti näkyvän tuolle puolen.
Runokokoelma asettuu samaan rooliin. Se ei selitä maailmaa vaan tulkitsee sen myrskyä.

Miki Liukkonen kolmas ja viimeinen runokokoelma Raivon historia on proosarunojen kakofoninen vyörytys. Pitkät virkkeet, luettelot, pilkut. Teksti hengästyttää. Se ei analysoi raivoa, vaan pakottaa sen läpi.

Nimikkoruno ei ole kertomus vaan kasauma. Historia ei etene vaan tihenee. Parnasso ei ole vain kulttuurinen viittaus vaan Parnassos, muusien vuori ja oraakkelin maaperä. Taiteen alkukoti.
Ja siellä on hälyä.

Kun Parnassos muuttuu teräsvillaksi, kyse ei ole vain kuvasta. Taiteen pyhä tila teollistuu, kovettuu, joutuu samaan raivon virtaan kuin politiikka ja teurastamot. Uhraus ei ole enää rituaali vaan joukkomurha. Oraakkelin näky on sekava ja verinen.

Kokoelmassa poukkoillaan masennuksesta yleviin filosofisiin huudahduksiin. Runominä tunnustaa: minulla ei ole ideologiaa ainoastaan mielipiteitä. Ei manifestia, vaan sirpaleinen tietoisuus.

Yhdessä runossa välähtää latinankielinen lause: Dilige et quod vis fac. Rakasta ja tee mitä tahdot. Ajatus juontuu Augustinukselta, rakkaudesta teon perustana. Jos perusta on agape, teko ei voi olla väärä.

Mutta lause ei soi varmana julistuksena; se kuulostaa toiveelta.

Raivon keskellä vilahtaa mahdollisuus rakkauteen, mutta se ei ratkaise mitään. Rokkikukon eleiden alta pilkistää hyväksynnän tarve. Uhoa on, kyllä. Mutta myös hapuilua.

“Olen olemassa niin kuin parhaiten näen. Ja myönnettäköön heti että olen nähnyt parempiakin päiviä.”

Auguuri ei lupaa pelastusta. Hän näyttää merkit. Ja merkit ovat levottomat.

[Iida-Maija · Rating 3 out of 5]

Olen olemassa niin kuin parhaiten näen.
Ja myönnettäköön heti
että olen nähnyt parempiakin päiviä.
Suoraan sanottuna kaikki menee päin helvettiä,
mutta mitä siitä pitäisi sanoa.
Dilige et quod vis fac.
Se on niin tavallista eikä koskettavaa,
selkään sattuu.
Ajattelen usein Jeesusta ja istun kahvilassa
jo humalassa
minuun luodaan katseita aiheutan harmeja
ja sanon että kyllä tämä tästä.
Käyn ehkä kävelyllä
jotenkin vinossa
kaikki
mikä ei ole totta on kuitenkin totta ja vähitellen
minäkin olen mukana:

Raskaita, monitahoisia proosarunoja. Pakottavat lukemaan hitaasti (mitä vihaan). Kaikista en aivan saanut kiinni, jotkut koskettivat. Joku pidempi runo tästä kokoelmasta olisi ehkä hirvein asia minkä voisi kohdata äidinkielen tekstitaidon (nykyisin lukutaidon, kai) kokeessa!

[Maaria Sainio · Rating 3 out of 5]

Oivaltavia kielikuvia ja epäsymmetristä kerrontaa, johon pysähtyi mielellään useaan otteeseen.
Kuvaukset Jumalasta ja uskonnoista, munkeista, luostareista ja isästä tuntuivat nihilistisen katkerilta, kuin aiheet olisivat kirjoittajalleen jotakin velkaa.
Proosarunous iskee syvälle ruostuneen tikarin lailla, ylivuotavana hourailuna olemisen ajatuksista ja käänteistä. Kokoelmana ja kokonaisuutena kuitenkin suppea, jokseenkin pelkistetty ja suolainen.

[Anneli Renfors · Rating 3 out of 5]

En ymmärtänyt tästä ehkä mitään. Paitsi epätoivoista masennusta, "en elä enää ksusn" ja sitten elääkin hän. Todella erilaista, sekavaa proosarunoutta. Luulen, että parikymppinen minä olisi saattanut tästä ihastua, nykyinen minä en.

[Pinja Porvari · Rating 2 out of 5]

2,5

[Kenneth · Rating 4 out of 5]

Luin kirjan junassa reitillä Lahti-Helsinki-Lahti. Weltschmertz ainakin oli läsnä, mutta tämä pitää vielä lukea uudelleen rauhallisessa ympäristössä. Sitten vasta on arvosanan ja herätettyjen ajatusten vuoro.

****

Kuten edellä totesin, paikallisjuna ei ollut otollisin paikka lukea Miki Liukkosen kirja ”Raivon historia”. Nyt olen lukenut kirjan uudelleen kotini rauhassa, ja sen myötä päässyt paremmin sisälle hänen proosarunoiksi kutsumiinsa teksteihin. Tekstit ovat muodoltaan ja sisällöltään varsin erilaisia, mutta proosaruno on ihan riittävän tarkka nimitys, sikäli kuin asioille yleensä on tarpeen keksiä joku nimi. Proosa ja poetiikka kohtaavat hienosti näissä teksteissä.

Minä pääsin jotenkin sisälle teksteihin lukemalla keskittyneesti ja riittävän nopeasti. Kahdenkaan lukemisen jälkeen en voi väittää ymmärtäneeni kaikkea mitä kirjoittaja on halunnut sanoa, mutta lieneekö se aina tarpeenkaan. Minusta lukijan ei aina tarvitse ymmärtää kaikkea. Tärkeää tässä oli tavoittaa kirjoittajan (oletettu) tunnetila ja elämäntilanteensa reflektointi. Teksteissä yhdistyvät kauneus ja makaaberi elämän kulkuun tapahtumien ja tunteiden tasolla. Kirjoittajan sielunmaisema aukeaa ehkä parhaiten tekstissä ”Olin kerran sielu” (s. 43). Kirjan nimi viittaa sekin kirjailijaan itseensä ja selitys sille saattaa löytyä sivulta 47:

”Raivon historia on
epätoivoa Kauneudessa”

[Salla Erho · Rating 4 out of 5]

Täyteen pakattua, tiivistä ja epärytmistä proosarunoa, jonka jokainen säe on luettava moneen kertaan. Ja silti, mielestäni, kaaottista ja epäselvää, mutta usein myös kaunista ja nerokasta, säkeitä jotka eivät jätä rauhaan ja joiden vuoksi kirjaa ei raaski palauttaa kirjastoon ennen kuin on tilannut verkosta itselleen oman.

[Susi · Rating 3 out of 5]

2,5

[Celestine · Rating 3 out of 5]

En tiedä, annanko 3 vai 3,5 tähteä. Paha sanoa, pidinkö vai en. Ainakin hämmennyin. Runot vaativat ehkä hieman liikaa keskittymistä, vaikka pidinkin kielikuvista ja tunnelmasta.