Kun Miki Liukkonen julkaisi toisen runokokoelmansa Elisabet (2012), hän sanoi olevansa liian vanha kirjoittamaan enää runoutta. Mutta muusat päättivät toisin.
Raivon historia pulppusi ulos kesällä 2014 kuukaudessa, kokoelmasta sikermäksi kehkeytyvä teos on raivokas ja intensiivinen maailmanselitys ja sen kyseenalaistus: metaforista tiheä matka kahvilasta kaupunkiin, lapsuudesta mytologiaan ja historiasta maisemaan. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, kesä ei lopu koskaan.
Olen olemassa niin kuin parhaiten näen. Ja myönnettäköön heti että olen nähnyt parempiakin päiviä. Suoraan sanottuna kaikki menee päin helvettiä, mutta mitä siitä pitäisi sanoa. Dilige et quod vis fac. Se on niin tavallista eikä koskettavaa, selkään sattuu. Ajattelen usein Jeesusta ja istun kahvilassa jo humalassa minuun luodaan katseita aiheutan harmeja ja sanon että kyllä tämä tästä. Käyn ehkä kävelyllä jotenkin vinossa kaikki mikä ei ole totta on kuitenkin totta ja vähitellen minäkin olen mukana:
Raskaita, monitahoisia proosarunoja. Pakottavat lukemaan hitaasti (mitä vihaan). Kaikista en aivan saanut kiinni, jotkut koskettivat. Joku pidempi runo tästä kokoelmasta olisi ehkä hirvein asia minkä voisi kohdata äidinkielen tekstitaidon (nykyisin lukutaidon, kai) kokeessa!
Oivaltavia kielikuvia ja epäsymmetristä kerrontaa, johon pysähtyi mielellään useaan otteeseen. Kuvaukset Jumalasta ja uskonnoista, munkeista, luostareista ja isästä tuntuivat nihilistisen katkerilta, kuin aiheet olisivat kirjoittajalleen jotakin velkaa. Proosarunous iskee syvälle ruostuneen tikarin lailla, ylivuotavana hourailuna olemisen ajatuksista ja käänteistä. Kokoelmana ja kokonaisuutena kuitenkin suppea, jokseenkin pelkistetty ja suolainen.
En ymmärtänyt tästä ehkä mitään. Paitsi epätoivoista masennusta, "en elä enää ksusn" ja sitten elääkin hän. Todella erilaista, sekavaa proosarunoutta. Luulen, että parikymppinen minä olisi saattanut tästä ihastua, nykyinen minä en.
Luin kirjan junassa reitillä Lahti-Helsinki-Lahti. Weltschmertz ainakin oli läsnä, mutta tämä pitää vielä lukea uudelleen rauhallisessa ympäristössä. Sitten vasta on arvosanan ja herätettyjen ajatusten vuoro.
****
Kuten edellä totesin, paikallisjuna ei ollut otollisin paikka lukea Miki Liukkosen kirja ”Raivon historia”. Nyt olen lukenut kirjan uudelleen kotini rauhassa, ja sen myötä päässyt paremmin sisälle hänen proosarunoiksi kutsumiinsa teksteihin. Tekstit ovat muodoltaan ja sisällöltään varsin erilaisia, mutta proosaruno on ihan riittävän tarkka nimitys, sikäli kuin asioille yleensä on tarpeen keksiä joku nimi. Proosa ja poetiikka kohtaavat hienosti näissä teksteissä.
Minä pääsin jotenkin sisälle teksteihin lukemalla keskittyneesti ja riittävän nopeasti. Kahdenkaan lukemisen jälkeen en voi väittää ymmärtäneeni kaikkea mitä kirjoittaja on halunnut sanoa, mutta lieneekö se aina tarpeenkaan. Minusta lukijan ei aina tarvitse ymmärtää kaikkea. Tärkeää tässä oli tavoittaa kirjoittajan (oletettu) tunnetila ja elämäntilanteensa reflektointi. Teksteissä yhdistyvät kauneus ja makaaberi elämän kulkuun tapahtumien ja tunteiden tasolla. Kirjoittajan sielunmaisema aukeaa ehkä parhaiten tekstissä ”Olin kerran sielu” (s. 43). Kirjan nimi viittaa sekin kirjailijaan itseensä ja selitys sille saattaa löytyä sivulta 47:
Täyteen pakattua, tiivistä ja epärytmistä proosarunoa, jonka jokainen säe on luettava moneen kertaan. Ja silti, mielestäni, kaaottista ja epäselvää, mutta usein myös kaunista ja nerokasta, säkeitä jotka eivät jätä rauhaan ja joiden vuoksi kirjaa ei raaski palauttaa kirjastoon ennen kuin on tilannut verkosta itselleen oman.
En tiedä, annanko 3 vai 3,5 tähteä. Paha sanoa, pidinkö vai en. Ainakin hämmennyin. Runot vaativat ehkä hieman liikaa keskittymistä, vaikka pidinkin kielikuvista ja tunnelmasta.