Kari Hotakainen is a Finnish writer. Hotakainen started his writing career as a reporter in Pori. In 1986, he moved to Helsinki. He became a full-time writer in 1996. He has two children with his wife, sound technician Tarja Laaksonen, whom he married in 1983. He has also worked as a copywriter and as a columnist for the Helsingin Sanomat. His father, Keijo Hotakainen, worked as a storekeeper and photographer while his mother, Meeri Ala-Kuusisto, worked as a sales clerk. Kari Hotakainen passed his matriculation examination in 1976 and graduated from Rautalampi High School the same year. He has a Bachelor of Arts.
Hotakainen kicked off his career as an author in the beginning of the 1980s by writing poetry. His debut collection Harmittavat takaiskut (Unfortunate setbacks) was published in 1982. From poetry, Hotakainen moved on to writing books for children and young adults and then on to writing novels for adults. Before he started writing full time, Hotakainen worked as a news reporter, in the advertising department of WSOY, etc. Hotakainen’s breakthrough came when he was nominated for the 1997 Finlandia Prize, for his semi-autobiographical work entitled Klassikko (The Classic). In 2002, Hotakainen received the Finlandia Prize for his book entitled Juoksuhaudantie (Battle Trench Avenue) published the same year. Later on, the book was turned into a movie with the same name. In 2004, Hotakainen received the Nordic Council's Literature Prize for the same book. In 2006, he received the Nordic Drama Award for his play Punahukka.
Hotakainen has also written children's plays, radio dramas, newspaper columns and the scripts for a 10-part TV series entitled Tummien vesien tulkit.
Ihan kelpo pieni kirja. Ei tuottanut pettymystä (Kirjan ja ruusun päivän kirjana), mutta ei ollut mikään sen suurempi lukukokemuskaan. Hyvä, jokseenkin ikuinen aihe kirjassa siitä, kuinka pitää muistaa elää nyt, eikä eilisessä. Myös muita teemoja nousi esiin, mutta aika kevyenä välipalakirjana tätä sai lukea. Humoristinen ote kirjassa, joka ei ole itselle se lempparein juttu, mutta meni kuitenkin. Hienoja kiteytettyjä lauseita ja ajatuksia löytyi!
"-- elämä on lyhyt ja ainutkertainen. Pitkä ja monimutkainen. Alku hidas, loppu nopea. Keskellä ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta tapahtuu kaikki."
Aattelin antaa toisen mahdollisuuden Hotakaisen tuotannolle, ensimmäinen lukemani kirja kun oli niin puuduttava, että eih. Ja kun tämä nyt sattui naaman eteen, takakannen teksti vaikutti hauskalta ja kirja oli lyhytkin (140 sivua). Ihan hauska joissain kohdissa, ideana todella hyvä, mutta toteutuksessa mielestäni jotain puutteita. Lopusta en pitänyt, tuntui jotenkin lässähtäneeltä, ja varsinkin tämä sivujuoni ja obsessio entisestä ihastuksesta kouluajoilta tuntui ahdistavalta, kun mies alkaa häiritä häntä jatkuvilla soitoilla ja urkkii tämän puhelinnumeronkin hyppysiinsä.
KH is great, and so this short story. As usual, humorous if not funny at times, with a great flow, and only 140 pages long. Learning Finnish is the best thing you can do to yourself in order to dive into the depths of contemporary Finnish literature that, in my opinion, is great.
Yksinäisyys on myrkkyä. Se masentaa, latistaa, jähmettää, pienentää maailmaa; saa mielikuvituksen tahtomattaan liikkeelle – tai tukahduttaa sen käytön kokonaan – ; määrittää suhdetta ympäristöön, valitettavasti pääsääntöisen negatiivisesti; saa kuvittelemaan suuria ja toivomaan mahdottomia; tarttumaan helposti epäoleelliseen – mutta ehkä joskus sysäämään liikkeelle kohti oleellisia, merkityksellisiä asioita.
Ajankohtaiseen aiheeseen, yksinäisyyteen ja syrjäytymisen mukanaan tuomaan ahdistukseen, keskittyy Kari Hotakaisen (s. 1957) novelliteos Kantaja, joka kuvaa teoreettista filosofiaa opiskelleen Timo Kallion työskentelyä seurakuntayhtymän hautausmaan puutarhapuolella. Takana on kaksikymmentä elettyä vuotta pätkätyöläisenä, perheettömänä ja sitä taustaa vasten erakoituneena. Vanhemmat ovat kuolleet ja ainoa väkevä, kumpuava muisto on tyttöystävä Hannele sadomasokistisine fantasioineen, sekin parin vuosikymmenen takaa. Uusi väliaikainen työ vie hautausmaalle, jossa ruohon leikkaamisen ja kukkien kitkemisen ohella työtehtäviin kuuluu vainajien kantaminen haudan lepoon tilanteessa, jossa omaisia ei ole. Kuollessaan ihminen on yksin, mutta moni joutuu elämään ja jopa viimeiselle matkalleen yksinäisyyden vallitessa. Nyt saattajana yksinäiselle vainajalle toimii yksinelävä ja erakoitunut filosofi.
Hotakaisen pelkistetty kirjoitustyyli puree perusvarmasti: Kieltä ja anekdootteja kehitellään, asetetaan järjestykseen ja lopussa odottaa mojova koukku, joka saa suun virneeseen. Kieltä ja kielikuvia Hotakainen on aina osannut käyttää ja lyhyessä novellissa ne ovat kirjan viihdyttävintä antia. Mutta, kirjoittaa Hotakainen myös tarinan, jota seurata. Hautausmaalle työllistynyt filosofi pohtii ”kuolleiden sielujen” taustaa vasten myös omaa elämäänsä, omaa yksinäisyyttään, ja pyrkii vetämään niistä johtopäätöksiä. Tuloksena ei ole suurta eksistentiaalinovellia elämän merkityksettömyydestä tai olemattomuuden houkuttelevuudesta, vaan tragikoomisia tilanteita; oman ja toisten elämän selittämisyrityksiä, kehiteltyjä tarinoita, mutta myös edellä mainittuja sysäyksiä oikeaan suuntaan, pyrkimyksenä nousta eristäytyneestä todellisuudesta kohti parempaa huomista.
Timo Kallio on mielikuvituksen tuotetta, mutta todellisuutta seuraavalle lukijalle käy välittömästi selväksi, että hänen kaltaisiaan on tässä maassa lukemattomia. Montako yhden hengen taloutta Suomesta löytyykään? Ainakin miljoona. Timokallioita, yli kaksikymmentä vuotta yksin eläneitä, erakoituneita ja kaikenlaisesta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta pois jääneitä löytyy tuhansia, kymmeniätuhansia – ellei jopa satojatuhansia. Nykysuomalaisen yhteiskunnan viheliäinen kansantauti, kaikkialle ulottuva yksinäisyys, vyörytetään kirjassa esiin päähenkilön tuntemusten ja ajatusten kautta.
Hotakaisen Kantaja palauttaa elävästi mieleen parin vuoden takaisen Finlandia-voittajan, Mikko Rimmisen (s. 1975) Nenäpäivän. Vaikka pääosan melkein varasti Rimmisen nerokas, moderni tapa käyttää Suomen kieltä, se samalla sitoi sinänsä simppelin tarinan yksinäisestä Irmasta kokemuksineen ja tuntoineen verrattomaksi verbaaliseksi mosaiikiksi, jota oli haastavaa, mutta nautinnollista kasata pala palalta. Samaan ei Hotakainen yllä, mutta on hienoa, että yksinäiset saavat novellissa tunnustuksen Suomen viralliselta hiekkapaperinaama-kirjailijalta. Ja hienoa, että kirjan monitulkintaiseksi jäävä loppu on kaikesta huolimatta lämmin ja antaa Timo Kalliolle ja hänen kaltaisilleen toivoa paremmasta huomisesta.
Kantaja julkaistiin Kirjan ja ruusun päivänä 23.4.2015 Kirjakauppaliiton jakamana ylimääräisenä kirjalahjana asiakkailleen. Sattumalta olin tullut paikalliseen kirjakauppaan varsinaisen yksinäisyyden profeetan, Friedrich Nietzschen (1844 – 1900) Näin puhui Zarathustran uuden suomennoksen innoittamana. Niinpä Kantaja toimi mukavana overturena ennen eeppistä matkaa kohti lumisella vuorenhuipulla asuvaa jumalaista erakkoa, jolla on myös yksinäisyydestä oma, raudanluja ja länsimaisen kirjallisuuden lähtemättömään liiketilaan sysännyt perustavanlaatuinen mielipiteensä.
"Elin todeksi sitä, minä kaikki tietävät: elämä on lyhyt ja ainutkertainen. Pitkä ja monimutkainen. Alku hidas, loppu nopea. Keskellä ei tunnu tapahtuvan mitään, mutta tapahtuu kaikki." s.79
"Jos ottaisin koiran, tutustuisinko sen kautta toisiin koiranomistajiin? Voisinko seurustella jonkun koiraihmisen kanssa? Millaisella koiralla saisin naisen? Pitäisikö ottaa pieni vai iso, kertoisiko valitsemani koirarotu jotain luonteestani? Jos ottaisin saksanpaimenkoiran, onko se pelote? Entä villakoira, kertooko se, että olen onneton rakastaja, nössö silittäjä? Väärä koiravalinta voisi olla kohtalokas erhe, joka suistaisi minut yhä syvemmälle yksinäisyyteen." s. 86
Elämäntarinoita vainajille, joita kukaan ei ole kantamassa. Teoreettisen filosofian ammattilainen puistotyöllistettynä hautausmaalla, mielessä nuoruudenrakastettu Hannele, jonka puhelimessa lukee yksinäisen filosofin soittaessa "kylähullu random soittaa."
Jotenkin kiva pikku kirja. Vähän melankolinen mutta samalla humoristinen. Ja samalla sukellus keski-ikäisen miehen maailmaan joka kantaa menneisyyttä niin suurena reppuna ettei oikein nykyisyydelle tai tulevaisuudelle ole tilaa.
Mittaansa täydellinen, hauska ja hotakaismaisen tarkka ja elämäntaitoproosaan flirtti. Nauroin, nautin, suosittelin heti helppoa muttei huonoa luettavaa kaipaavalle siipalle.
Hotakaisen ehjimpiin teoksiin kuuluva pienoisromaani yksinäisestä haudankaivajan apulaisesta, joka alkaa sepittää tarinoita ilman omaisia haudatuista vainajista.
Olikohan tämä joku välityö? Tietääkseni tätä reilun sadan sivun (iso fontti ja riviväli) paksuista kirjaa on jaettu kirjan ja ruusun -päivän kylkiäisenä. Hotakainen kirjoittaa ammattitaitoisesti, eli vähän tylsästi samat jutut kuin muissakin romaaneissaan. Hotakaisen faneille siis suositeltava, ei paha tunnin junamatkallekaan. Noin muuten ei mikään merkkiteos.
En tiedä mikä tässä kirjassa on. Ristiriitaiset tunteet jäi lukiessa tätä. En itse ois varmaan koskaan ostanut kirjaa, mutta koska aikanaan sain Kirjan ja Ruusun päivänä ilmaisena muiden ostojen yhteydessä, niin ei haitannut. Olen varmaan liian nirso lukijana tai sitten en vaan käsitä, mikä hienous Kari Hotakaisen muissakaan kirjoissa saati tässä oli. Nopea luettavuus oli todellinen etu kirjalle.
Hmm. Luin kirjan loppuun melko väsyneenä ja luulen, että luen muutaman sivun vielä lopusta uudelleen. Ei oikein iskenyt loppu, mutta kirja muuten; kieli ja huumori toimivat hyvin. Neljään tähteen ei silti virkeänäkään varmasti päästä.
Oikein mainio pieni kirja, Hotakaisen lakoninen tyyli osuu ja uppoaa :) Haikeista ja yksinäisistä mietteistä huolimatta tässä oli juuri sellaista huumoria, josta tykkään. Jää PC-hyllyyn.
Toinen Hotakainen jonka ikinä luen, Ehkä samantyylinen kuin juoksuhaudantien reppana, pakkomielteinen ja hulluuden reunalla roikkuva suomimies.. Tässä pari loistavaa oivallusta enemmän
Kyllä tämmöistä voi lukea, helposti. Mutta joku tyylilajissa on semmoista, mistä en saa kiinni. Muutama ihan naurahduksen herättävä lause kirjassa oli, mutta muuten teksti melko tylsää sanahelinää.