Mun on jotenkin hirveän vaikea pukea sanoiksi kaikkia niitä syitä, miksi mä inhosin tätä kirjaa ja kaikkea mitä tämä kirja valitsi olla. Tää edusti mulle sellaista viihdekirjallisuuden rasittavaa haaraa, jossa kirjailija on halunnut kyhätä vain jonkinlaisen tarinan lempparitrooppiensa ympärille ja tehnyt sen niin käsittämättömän välinpitämättömästi, että tulee samalla myös aliarvioineeksi omia lukijoitaan. Jääkiekko on selkeästi valikoitunut tähän lajiksi vain sen takia, että jostain syystä se trendaa romanttisessa kirjallisuudessa ja sattuu olemaan myös seuratuin urheilulaji Suomessa. Itse lajista kirjoittaja ei selvästi tiedä yhtään mitään ja on ehkä laskenut sen varaan etteivät hänen lukijansakaan tietäisi. Kaikki niin sanottu taustoitus, jota Salama väittää tehneensä, on pintapuolista muutaman nimen, vuosiluvun ja pelitermin tiputtelua siellä täällä lähinnä muodon vuoksi.
Koko asetelma siitä, että joku tyyppi X voisi muutaman Tiktok-videon perusteella herättää niin paljon kiinnostusta, että hän pääsee ilman mitään seurataustaa taistelemaan paikasta Suomen jääkiekon U18-maajoukkueeseen, on aivan käsittämättömän pöljä. Kyse on lajista, jolla on Suomessa tuhansia harrastajia ja ne pelaajat, jotka ihan oikeasti havittelevat paikkaa tän ikäisten maajoukkueessa, ovat käytännössä vähintään puoliammattilaisia tai pelaavat joissakin tapauksissa jopa jo liigan edustusjoukkueissa. Niitä pelaajia on seurattu vuosien ajan, niistä on tilastoja Elite Prospectissa, scouttaajat tietävät niistä tyyliin kaiken kengännumerosta äidin tyttönimeen. Oliverin kohdalla meidän pitäisi tietysti vaan uskoa, että hän on niin poikkeuksellinen lahjakkuus, että pystyy tämän vuoksi vähän niin kuin skippaamaan kaiken tällaisen ja siirtymään noin vain johonkin sisäoppilaitoslukioon, jonka kautta pelaajat pääasiassa maajoukkueeseen valitaan. Tavallaan kaikki kirjan tapahtumat Oliverin urakehityksen osalta voidaan perustella vain sillä, että hän nyt vaan on tosi spessu tapaus ja mun mielestä se on kirjoittajalta vain äärimmäisen laiskaa.
Tästä päästään sitten siihen sisäoppilaitokseen, joka on todennäköisesti olemassa vain sen takia, että kirjoittaja halusi sopivasti suljetun tapahtumapaikan tarinalleen. Koko kouluhomma toimintaperiaatteensa puolesta oli niin epälooginen, että en lopulta jaksanut keskittyä siihen kovinkaan paljoa, koska multa olisi mennyt vaan järki. Jenkeissähän tällainen miljöö voisi ehkä jossain määrin mennä läpi, koska siellä on tosi korkeatasoisia yliopistosarjoja, ja todennäköisesti juuri amerikkalaiset urheilumaailmaan sijoittuvat viihdekirjat olivatkin olleet tälle esikuvana. Näiden sovittaminen yks yhteen ei vain ainakaan tällä tavalla toimi.
Itse romanssi, joka oli tän kirjan keskeinen pointti, oli ihan söpö. Kaikki muu sen ympärillä oli vain niin kökköä, ettei sillä ollut loppujen lopuksi mitään väliä. Sivuhahmot olivat rasittavia karikatyyreja, juonenkäänteet ennalta-arvattavia ja loppuratkaisu ällöimelä. En edes jaksa mennä siihen, miten kahdella 18-vuotiaalla New Yorkissa asuvalla on bisseä jääkaapissa ja miten samassa divisioonassa pelaavat joukkueet kohtaavat toisensa ekaa kertaa vasta vähän ennen joulua, koska kun tähän asti päästään, olen jo luovuttanut sen suhteen, että tästä tarinasta pitäisi mitään järkevää löytääkään.
Ja ehkä lopulta mua ärsyttää tässä erityisesti se, että tää oli just sellaista, mitä tosi monet kuvittelevat viihdekirjallisuuden olevan: banaalia, kertakäyttöistä trendibingoa, joka on enemmän tuote kuin kirjallinen teos. Oikeasti tähän genreen mahtuu myös todella hyvin kirjoitettuja, koskettavia ja huolellisesti mietittyjä tarinoita, jotka ansaitsisivat enemmän sekä huomiota että arvostusta.