Sama tyyli jatkuu kuin kahdessa edellisessäkin osassa: historialliseen kontekstiin naamioitua chicklitiä.
Mustonen hallitsee kunnioitettavan tarkasti historian kuvaamisen, mutta itse tarina on tylsä. Hyvin suoraviivaista kerrontaa. Tuntuu kuin juoni olisi yritetty rakentaa niin, että siihen saadaan mahdollisimman paljon historiallisia yksityiskohtia upotettua sen sijaan että miljöön ja tapahtumien kuvaus tukisi keskiössä olevaa tarinaa. Kirjassa on esim. paljon kuvausta sen ajan kotitöistä, vaikkei se varsinaisesti vie juonta eteenpäin. Tällaisissa sarjoissa, kuten myös esim. Seitsemän sisarta, on se vaara että sorrutaan tietynlaiseen kaavamaisuuteen. Sinänsä hatunnosto hyvin tehdylle taustatyölle. Ajankuva vaikutti uskottavalta, kuten aiemmissakin kirjoissa.
Edelfelt ja tuon ajan taide ylipäätään alkoi kiinnostaa, ja piti vähän googlailla taustoja ja tauluja. Viime vuonna kävin Haikossa Edelfeltin ateljémökissä, ja täytyy sanoa että kyllä Mustosen kuvauksesta sen tunnistaa. Sinänsä kiintoisaa kun fiktiossa kuvataan todellisen henkilön elämää, mutta toisaalta todella vaivaannuttavaa kun tämä pistetään tekemään asioita, joita tämä todennäköisesti ei ikinä olisi oikeasti tehnyt.