Komisario Maria Kallio kollegoineen huomaa, että lumoavat jalokivikorut voivat nostaa esiin ihmisen raadollisimmat piirteet.
Tapiolan kirkon tiloista löytyy jalokiviasiantuntija Jaakko Pulman ruumis. Tämän puoliso on urallaan nousussa oleva kansanedustaja. Kuka himoitsi Pulman välittämiä perinnejalokiviä niin paljon että tappaisi? Maria Kallion ryhmän tutkimukset johtavat rahapelien ja rahanpesun maailmaan. Kansanedustajan menneisyydessä tapahtuneesta hiihto-onnettomuudesta paljastuu yllättäviä piirteitä, ja vainajan puhelimesta alkaa tulla outoja viestejä ja lopulta pommiuhkaus. Tilanteen kiristyessä eivät sivullisetkaan ole turvassa, ja Kallion ryhmää uhkaa sen uran pahin surunpotku.
Leena Katriina Lehtolainen is a Finnish crime novelist, best known for her series of novels about the policewoman Maria Kallio.
Lehtolainen was born in Vesanto, Northern Savonia. Her first novel was released when she was only 12 years old. She studied literature in Helsinki until 1995 and wrote crime novels from 1993 on. Since about 2007 she has written other genres of books. Her works have been translated into various languages: Spanish, Dutch, Chinese, Lithuanian, Polish, French, Swedish, German, Estonian, Czech.
Voikohan näitä Maria Kallioita enää arvioida kovin objektiivisesti, kun vuosien saatossa näistä vanhoista, tutuista hahmoista on tullut yllättävän rakkaita? Jos Sormusten herran pariin palaaminen tuntui kotiinpaluulta, niin uuden Maria Kallion lukeminen puolestaan tuntui siltä, että sai pari kadoksissa ollutta ystävää takaisin. Onhan näitä kirjoja tietysti tullut luettuakin jo yli se kymmenen vuotta.
En tosin tiedä, onko aika kullannut muistot aikaisempien kirjojen suhteen vai olivatko ne oikeasti tasokkaampia, mutta joka tapauksessa tämä tuntui tarinallisesti vähän heikolta. Ei varsinaisesti ollut sellaista jännityksellistä elementtiä läsnä, jonka muistan ainakin Luminaisesta. Tuntui vähän väkisin kirjoitetulta.
Mutta ne hahmot! Tykkään vaan siitä, kuinka syvälle näiden hahmojen ihon alle on ajan saatossa päässyt. Ihana, pohdiskeleva Maria perheineen. Koivu, jonka suru ainakin allekirjoittaneeseen tarttui. Puupponen, savolainen humoristi, jonka kuoren alle on pikku hiljaa myöskin saanut kurkistaa. Hyvin kirjoitettuja ja kirja kirjalta kehittyviä hahmoja.
Puolueellisesti kirja saa neljä tähteä. Hahmojen lisäksi plussaa myös siitä, että oikoluku oli suunnilleen tällä kertaa toiminut - taisin bongata ainoastaan yhden ajatusvirheen (Puupponen vaihtui hetkeksi Koivuksi).
Tämä on juuri sellainen kuin Lehtolaisen kirjat parhaimmillaan ovat. Menneisyys kulkee mukana, perheen ja työn yhteensovittamisessa on ongelmia, leikkaukset ja sopeuttamiset uhkaavat työpaikkoja, henkilökohtaiset surut kulkeutuvat mukaan työpaikalle. Ratkaistava rikos haarautuu menneisyyteen ja maan rajojen ulkopuolelle, uskonnollisuuden erilaiset ilmenemismuodot hämmentävät. Mukava lukukokemus, jonka päätteeksi poskelle vierähti kyynel.
Lite lång kanske? Men vad jag ändå gillar kommissarie Maria Kallio och hennes kolleger, hur de rör sig i mina hemknutar. Det är tryggt att nästan årligen få läsa en Lehtolainen-deckare.
Oikeastaan yllättävänkin hyvä. Edellinen lukemani Kallio oli melko tylsä ja vaisu, johtuen ehkä siitä että Nesbön Harry Hole kirjoja oli tuolloin myös lukulistalla. Nyt Kalliota luki ihan mielellään. Tutut henkilöt mukana kuvassa. Aika ”kevyt” tarina kieltämättä on. Toki on myös sanottava, että varsinaisena dekkarina ei kovin hyvä, loppuratkaisu tulee ihan puskista ja yllättäen ja jättää loppuun hiukan huonon maun. Muutoin kerronta oli enimmäkseen sujuvaa.
Jos pidät jännityksestä, josta löytyy niin ihmissuhdedraamaa kuin viihteellisiäkin elementtejä, Maria Kallio -sarjasta riittää ammennettavaa pidemmäksikin aikaa. Vaikka aiheet voivat olla raskaitakin, Leena Lehtolaisen tapa kertoa tarinaa takaa, ettei kirjat kuitenkaan ole sysisynkkää luettavaa. Mielihyvin liityn siihen sankkaan joukkoon, joka tituleeraa Lehtolaista maamme dekkarikuningattareksi 💯
Jo toinen Mria kallio.kirja tälle keväälle! Ehkä lukukokemukseni vähän ontuu, koska luen "väärässä" järjestyksessä, mutta kyllä Lehtolainen osaa koukuttaa lukijansa. Jelppoa ja nopeahkoa luettavaa, jonka parissa viihdyin!
Viimeisin Maria Kallio- kirja. Epätyypillisten rikoksien osastoa ollaan lopettamassa ja Marian työtilanne ei ole selkiytynyt. Hän uskoo jotain töitä löytävänsä, mutta varmuudella ei mitään vielä ole tiedossa. Mutta ainakin yksi rikos on vielä selvitettävänä. Espoon kirkosta on löytynyt kuoliaaksi puukotettu mies lasten vessasta. Verta on suunnaton määrä. Tarkemmissa tutkimuksissa osoittautuu pian, että kaikki ei ole ihmisverta. Murhattu on tunnettu jalokiviasiantuntija ja kansanedustajan puoliso. Liittyykö murhan miehen ammattiin ja onko häneltä ehkä ryöstetty jalokiviä? Vai onko murhalla poliittisia syitä? Vai onko kyseessä satunnainen, mieleltään järkkyneen henkilön tekemiä teko? Ja mistä ihmeestä ylimääräinen veri on tullut ja miksi? Kirja oli vetävä, sujuva ja mukaansa tempaava – parhaasta päästä sarjaansa. Oikeataan sääli, että Maria Kallio-kirjoja ei ainakaan vielä ole enempää, ihan mielellään näitä lukisi. (Henkivartija-sarjan kirjoja taas en lukisi vaikka aseella uhattaisiin). Ainoita suurempia ongelmia kirjassa oli loppuratkaisu, jota lukijan oli kyllä aika lailla mahdotonta ennakoida tai mitenkään arvata syyllistä, sen verran puskasta tekijä ja hänen motiivinsa tulivat. Tavallisesti dekkarissa tämä on iso vika, mutta jotenkin tällä kertaa se ei haitannut, sillä sen verran sujuva ja mukavasti etenevä kirja oli eikä vaatinut klassisen arvoitusdekkarin rakennetta.
Olen lukenut Maria Kallioita pidempään kuin muistan. Taisin aloittaa aikoinaan Kuolemanspiraalista ja se teki lähtemättömän vaikutuksen. Surunpotku ei ollut huono, mutta yhdyn siihen, mitä muut ovat kommentoineet: tarina ei kantanut aivan niin paljon kuin olisi toivonut, jokin imu tästä puuttui. Kallio, Koivu ja Puuppanen tekevät työtään säästöjen ja leikkausten paineessa ja työpaikat ovat liipaisimen alla. Siksi tuntuu jopa liian alleviivaavalta, että he operoivat tässä casessa kansanedustajan puolison murhan ja rahanpesuepäilyden parissa samaan aikaan, kun taustalla vaikuttavat niin rikas curling-isä kouluikäisen it-tyttärensä kanssa kuin leskeksi jäänyt iäkäs sotaveteraani. Vastakkainasettelun aika ei ole ohi ja poliisi pyrkii suhtautumaan asioihin ei julkisuuden vaan rikoksen vakavuuden vaatimalla tavalla. Kivaa (tai no, "kivaa ja kivaa", surunpotkuja piisasi) kesälukemista tämäkin.
En tiedä, oliko tämä viimeinen Maria Kallio. Jostain se ajatus on tullut, ja sitä tukevia juttuja löysin myös kirjasta; muistellaan menneitä tapahtumia, porukan hajoamiseen viittaavat asiat jne. Ja kuten aiemminkin olen miettinyt, Marian tarina on mielestäni aikalailla kerrottu. Toisaalta, jos tämä oli viimeinen, loppu hämää. Näinkö loppui punapäisen poliisin tarina? Särkyikö vahvuus vai särjettiinkö se, jotta se voidaan vielä koota?
Ei ehkä parasta Lehtolaista, mutta piti otteessaan, joten tuli päivässä luettua. Maria Kallio-dekkareita on tullut luettua 15 vuotta jo, joten hahmot ovat käyneet läheisiksi. Koivun tilanne sai kyyneleet silmiin. Ihana Puupponenkin paljastaa jo enemmän kuin pelkkää pintaa. Maria taas, aina niin valloittava.
Kuuntelin tätä äänikirjana, valitettavasti en pitänyt kertojan äänestä. En tiedä, kuinka paljon sillä oli vaikutusta siihen, ettei tämä Maria Kallio -kirja mitenkään häikäissyt, vaikka aiemmista kirjoista olen pitänytkin. Automatkat kuluivat kuitenkin mukavasti murhamysteerin ratkaisua odottaen, hyvä vaihtoehto musiikkikanavien kuuntelulle :)
Something in German for a change. I've read all Maria Kallio books in German. They're interesting as I recognize and know most of the places. Why this book's cover photo shows the Uspenski Cathedral in Katajanokka, Helsinki, beats me. Everything happens in Espoo and the Tapiola church is a far cry from this cathedral. It has been described as a concrete bunker, the ugliest church in Finland.
Erinomainen. Tämän luki mielellään nopeasti. Lehtolaisella lukuisia erinomaisia oivalluksia yhteiskuntamme tilasta ja niitä oli mainiosti upotettu teoksen lomaan. Kerrassaan nautittava dekkari "kotikonnuilta".
Maria Kallion viimeiset kuulumiset, vähän kuin olisi päivittänyt kuulumisia lukioajan ystävän kanssa; tuttua, mutta jotenkin luontevaa jättää taakseen.
Ensimmäinen Maria Kallio -tarina, jonka olen lukenut. Aika pitkään piti otteessaan, mutta jotenkin koin, että intensiteetti katosi loppua kohti tultaessa.
Perusvarma dekkari by Lehtolainen. Vaikka Maria Kallio ei ole suosikkini, ahmaisin kirjan kuitenkin. Kyllähän murhaaja pitää saada kiinni ja koppiin! ☺