Jylhä romaani neljästä naisesta neljällä vuosisadalla.
Unohtumaton tarina selviytymisestä ja eri sukupolvien naisista, joita yhdistää kotitila Halla – turvapaikka maailman kuohujen keskellä.
Isovihan aikana 1713 Pieta pakenee vainolaista ja rakastuu Hallan naimisissa olevaan isäntään. Suurten nälkävuosien jälkeen autioituneelle tilalle muuttaa rivakka Eliina, jota omatunto soimaa oman onnen eteen tehdyistä valinnoista. Eliinan pojantyttären Tuomikin lähdettyä siirtolaiseksi tila jää tyhjilleen, kunnes 1960-luvulla tilalle asettuu Hilja, joka tekee rakkaudessa rohkean valinnan. Kun 2020-luvulla Hallaa riepottelevat uuden teknologian tuulet, hirrenraossa odottaa yllätys vuosisatojen takaa.
Hallassa synnytään ja kuollaan, se hylätään ja löydetään uudelleen. Mutta talo pysyy pystyssä, kuten muinainen karsikkopetäjä, johon tilan asukkaiden kuolinvuodet on kaiverrettu. Maritta Lintusen kielellisesti upeassa, tunnelmallisessa romaanissa samaa tilaa asuttaneiden ihmisten kohtalot limittyvät salaperäisesti yhteen ja niillä on esikuvansa kirjailijan sukuhistoriassa.
Mulla on heikko kohta sukupolviromaaneihin, ja tämä on taas yksi parhaasta päästä. Vielä kun omatkin juuret on niin syvällä vaarojen ja jokien välimaastossa, josta luontoa on välinpitämättömästi hakattu matalaksi millon mihinkin ihmisen tarpeisiin, niin kolahti tämä tosi kovaa. Suosittelen! ❤️🩹
4+/5. Mussa taitaa olla sellainen pohjaton säiliö, johon mahtuu loputtomasti hyvin kirjoitettuja kuvauksia Suomen historian vaiheista tavallisten ihmisten näkökulmasta.
Myös tämä oli ihana ja pidin erityisesti siitä, että päähenkilöinä toimivat naiset uskalsivat tehdä myös omaa etuaan ajavia valintoja, vaikka niitä jostain näkökulmasta katsottuna voisi pitää myös itsekkäinä. Tämä sai pohtimaan elämän vaikeita kohtia ja sitä, että niissä harvoin on vain yhtä "oikeaa" ratkaisua, joka olisi hyvä kaikille.
"Kun on yksin maailmaan jäänyt, on itsestään pidettävä huoli."
"Jokaisen ihmisen matkan varrelle on pystytetty tienviitta, jossa lukee suurin, mustin kirjaimin: Luopuminen."
"Mitä voi sanoa luopumisesta noin nuorelle ihmiselle? Kaikki se hyvä, mitä saamme, on lähtiessä annettava takaisin - terveys, voima, koti, ura, omaisuus. Rakkaimmat ihmiset."
"Vaikka ruumiini rapistuu, tunteet ja tahto eivät katoa minnekään. Olen välillä aivan pakahtua tähän ristiriitaan - nuori, kiihkeä Hilja on vangittu vanhuksen hapertuneeseen kuoreen."
Vuoden 60. kirjani on myös neljän tähden kirja! Olen aiemmin lukenut Maritta Lintusen novelleja ja todennut, että hän on erinmainen novellisti. Halla (2026) on muistaakseni ensimmäinen Lintuselta lukemani romaani ja on todettava, että hän on myös erinomainen romaanikirjailija.
Tarinasta: "Jylhä romaani neljästä naisesta neljällä vuosisadalla. Unohtumaton tarina selviytymisestä ja eri sukupolvien naisista, joita yhdistää kotitila Halla – turvapaikka maailman kuohujen keskellä. Isovihan aikana 1713 Pieta pakenee vainolaista ja rakastuu Hallan naimisissa olevaan isäntään. Suurten nälkävuosien jälkeen autioituneelle tilalle muuttaa rivakka Eliina, jota omatunto soimaa oman onnen eteen tehdyistä valinnoista. Eliinan pojantyttären Tuomikin lähdettyä siirtolaiseksi tila jää tyhjilleen, kunnes 1960-luvulla tilalle asettuu Hilja, joka tekee rakkaudessa rohkean valinnan. Kun 2020-luvulla Hallaa riepottelevat uuden teknologian tuulet, hirrenraossa odottaa yllätys vuosisatojen takaa. Hallassa synnytään ja kuollaan, se hylätään ja löydetään uudelleen. Mutta talo pysyy pystyssä, kuten muinainen karsikkopetäjä, johon tilan asukkaiden kuolinvuodet on kaiverrettu. Maritta Lintusen kielellisesti upeassa, tunnelmallisessa romaanissa samaa tilaa asuttaneiden ihmisten kohtalot limittyvät salaperäisesti yhteen ja niillä on esikuvansa kirjailijan sukuhistoriassa."
Tämä vaati myös muutamien sanojen, kuten tauhka, rotina, kivekkäät, plootu, googlaamista. Ja hyvin on Lintunen tehnyt taustatyönsä. Empress of Ireland -laivalla on Reino-niminen lapsi. Ja kirjassa on päähenkilä nimeltään Selma, kun oikeassa elämässä laivalla oli Senja. Ja muutenkin suomalaisen yhteiskunnan kulloinenkin tila on hyvin huomioitu, esimerkiksi Eliinan tarinassa vuodelta 1870 suuret nälkävuodet ovat oikeastikin juuri päättyneet.
Kirja myös liikutti minua kyyneliin ja se on aina hyvä juttu.
Neljän vahvan ja erilaisen naisen tarina aina vuodesta 1713 vuoteen 2025. Tämä imaisi kyllä mukaansa ja luin melkein yhdessä päivässä tämän. Täytyypä Lintusen muihinkin romaaneihin perehtyä.
Arvio: 4/5 Maritta Lintunen: Halla (2026). Sivuja 302, joten vuoden kokonaissivumäärä on nyt 17 468 sivua.
Kaunis kuin runo! Riipaiseva sukutarina upeasti kerrottuna. Kumpa vain kaikki teemat eivät olisi olleet niin surullisia, tai historian naisille olisi suotu edes rippunen onnea. siitä pieni miinus. Upea tarina joka tapauksessa.
“Eteeni välähti myös se tosiasia, etten voi hallita maitani kuin rajallisen ajan, sen jälkeen muut tekevät mitä tahtovat”. Näin sanoo yksi Halla-romaanin naisista, Hilja.Kirjan varsinainen “päähenkilö” on karu Hallan tila jossakin Itä-Suomessa, aivan lähellä Venäjän rajaa. Hallan ihmiset kuolla kupsahtelevat, mutta Hallan tila on ja pysyy. Ihmiselo kun kestää vain hetken ja ihmiset tulevat ja menevät, mutta suvun ( erityisesti suvun naisten ) tarinat kietoutuvat sukupolvelta toiselle toisiinsa.
Halla menee syvälle tunteisiin, nostaa ne kaikki pintaan. Teksti on kaunista ja puhuttelevaa ja sen piirtyminen vuosisadalta toiselle ei-aina-niin-ilmeisessä järjestyksessä pitää otteessaan. Muukin maailma on Hallassa läsnä, ihmiset liikkuvat ja tuovat mukanaan uusia ihmisiä.
Isovihasta alkavan, vuoteen 2025 päättyvän Hallan äidit ovat kaikkea muuta kuin alistuvia, pullantuoksuisia naishahmoja. He ovat jopa itsepäisiä. Sukupolvilla on eroja, siitäkin tämä kirja kertoo. Ihmisten ja aikakausien eroista, eri ikäisyydestä, erilaisista tunnekokemuksista ja erilaisista persoonista. Halla puhuu ja vain herkät sen kuulevat.
Ihan mukava tarina paikan pysyvyydestä sukupolvien vaihtuessa. Kieli oli kaunista, mutta hahmojen tarinat ja kohtalot eivät olleet kovin mukaansatempaavia. Mielestäni Maria Turtschaninoffin Suomaa onnistuu tässä samassa ideassa paremmin.
Eniten kiinnostivat Kanadan siirtolaiset ja heidän tarinansa. Hiljan hahmo ehdottomuudessaan taas oli minusta enimmäkseen hyvin ärsyttävä.
⭐️⭐️⭐️⭐️1/2 Kylmät väreet! 😍 Eli kun ”Graniittijalan” (Niina Holopainen, Reuna, 2026) kirjoittaja kohtasi ”Hallan” (Maritta Lintunen, WSOY, 2026). Maritta, onko meillä maaginen yhteys?
Kun luin Hallan kuvauksen ensimmäisen kerran elokuun alussa, tiesin heti, että minun on siihen tartuttava. Ei ainoastaan siksi, että tiesin Lintusen uutukaisen olevan taattua laatua, vaan myös siksi, että kuvauksen viittauksilla Halla-nimiseen sukutilaan ja neljään sukupolveen naisia kuulosti olevan paljon yhteistä juuri julkaistun kolmannen romaanini Graniittijalan (Reuna 2026) ja sitä asuttavien selviytyjänaisten kanssa. Ja toden totta, jotain samaa näissä liki samaan aikaa julkaistuissa teoksissa onkin!
Lintusen kieli hengittää pidäkkeettömästi, ja sen avulla maisemat ja hahmot heräävät lukijan edessä henkiin. Oma kieleni ja ilmaisuni on varmasti riisutumpaa, vaikka luulen ilmaisuvoimaa siitäkin löytyvän! Lisäksi omaan teokseeni kätkeytyy hitusen enemmän magiikkaa tai jotain selittämätöntä (vaikka tuntuu sitä hippunen löytyvän Lintusenkin teoksesta).
Jotain samaa olemme joka tapauksessa Maritan kanssa päätyneet sinnikkäiden sukupolvien jatkumossa tutkimaan, liki samanaikaisesti. Graniittijalka julkaistiin heinäkuussa, Halla nyt elokuussa 2026. Kummassakaan teoksessa esimerkiksi talo/sukutila ei ole vain talo/sukutila vaan jotain enemmän ja syvemmin sukuun ja sen vaiheisiin kietoutuvaa.
Tämä kaikki kiehtoo minua kovasti! 🤩
Olispa todella mielenkiintoista lukea jonkun ulkopuolisen ajatuksia näistä kahdesta teoksesta!
Arvasin, että tämä olisi minun kirjani ja niin se olikin. Luin tämän melkein yhdeltä istumalta. Erityisesti Hallassa olevien ja Hallassa asuvien kieli on kaunista, kuin runoa. Silloin kerronta on parhaimmillaan ja saa pysähtymään, lukemaan uudelleen. Pietan tarina upposi syvimmälle, se oli hieno. Hiljan kerronnan loppupuoli oli vaikuttavaa, niin vahvana välittyy rakkaus maahan ja paikkaan, sukupolvien ketjuun joka paikalla on kulkenut, samasta lähteestä juomavetensä saanut, jotka maa on elättänyt. Se kuroo yhteen rakkauden ja yhteyden luontoon ja omaan paikkaan. Yhteyteen, jonka haluaisi siirtää seuraavillekin sukupolville polvesta toiseen. Yhteyteen, johon ei voi pakottaa. Hallassa kiteytyy ajatus, että lapset pitäisi kuin huomaamatta kasvattaa rakastamaan omaa maata ja paikkaa, istuttaa heidät suvun maahan. Maa kytkee heidän jo lähteneisiin, jokainen kädensija ja lattialankku kantaa mukanaan menneitä perheenjäseniä. Kuitenkin hyväksytään (ei mielellään), että aina näin ei käy, voi vain toivoa, että suhde syntyy ja samat kuusenoksat suojelevat aina vain uusia sukupolvia. Kirjan keskivaiheilla Hiljan kaupungissa asumisen aikana ja Tuomikin tarinassa kerronnan tyyli oli arkisempaa. Hetkittäin taas Hallassa teksti olisi voinut olla minun makuuni ihan vähän suoraviivaisempaakin.
Kirjan viisaus ei ole saarnaavaa, vaan hiljaista ja juurevaa. Se nousee siitä, miten tavalliset naiset – Pieta, Eliina, Tuomikki, Hilja – kantavat elämää eteenpäin sodissa, nälässä, rakkaudessa ja luopumisessa. He eivät ole sankarittaria suurilla eleillä, vaan kansannaisia, joiden voima on sinnikkyydessä, valinnoissa ja kyvyssä juurtua uudelleen silloinkin, kun kaikki näyttää murtuvan. Jatkuvuus on kirjan sydän. Hallan tila ja karsikkopetäjä eivät ole vain maisemaa, vaan elävä muisti. Aika kaivertuu ihmisiin kuin vuosirenkaat: me emme aloita tyhjästä emmekä pääty tyhjään. Olemme lenkki ketjussa, joka ulottuu sekä taakse että eteenpäin. Se ajatus lohduttaa ja nöyrryttää samaan aikaan – oma elämä ei ole erillinen saari, vaan osa suurempaa virtausta. Lintunen tekee tämän taitavasti ilman paatosta. Tarinat limittyvät niin, että lukija alkaa itsekin tuntea olevansa osa sitä samaa ketjua.
Odotin tältä kirjalta jostain syystä paljon enemmän ja lukukokemus olikin kädenlämpöinen mieto pettymys. En ole sitä mieltä, että kaikki kertomukset pitäisi kertoa kronologisessa järjestyksessä, mutta tämä kirja olisi kaivannut sitä enemmän. Oli hyvin hankalaa pysyä kärryillä kenen näkökulmasta asioita kerrotaan missäkin kohtaa ja ehkä mulla on vaan huono suhde äitiini, kun Hallan mielenmaisema, uhriutuminen, itsensä ja oman talonsa nostaminen jalustalle ja jatkuva kitinä muistutti triggeröivästi käymiäni keskusteluita (yksinpuheluita) äitini kanssa. Olisin kovasti halunnut pitää tästä, sillä etelä-karjalaista perimää omaavana kaipaan kertomuksia itä-suomalaisista ihmisistä, mutta nyt ei vaan natsannut.
Haluan tila saa alkunsa, kun nuori Pieta päätyy sinne karkumatkallaan ja päättäväisesti ottaa paikkansa emäntänä. Osa sukupolvista jää nimeksi sukutauluun, mutta muutamien tarina punotaan osaksi sukupuun ketjua. Hilja on nainen, jonka elämää aletaan seurata 1960-luvulta, ja kirjassa vuorottelevat aiempien sukupolvien ja Hiljan tarinat. Kirjan lopussa näyttää uhkaavasti, että Halla on tiensä päässä, mutta viimeiseksi jää kuitenkin toiveikkuus.
Kirjaa ei ole suotta kehuttu: vaikka kirjan kieli kauniin runollista, se soljuu helposti eteenpäin ja halki vuosisatojen kulkeva suvun tarina imaisee mukaansa.
Historian havinaa aina Isovihan ajalta tämän vuosikymmenen teknologian vyöryyn. 1713 nuori Pieta-tyttö pakenee eteneviä kasakoita ja päätyy Hallan pientilalle. Tästä alkaa neljän eri sukupolven naisomistajien tarina. Tässä kohtaa herätti epäilyksiä, onko nainen tuona aikana voinut olla kiinteän omaisuuden omistaja - tietääkseni ei. Sekin tuntui epärealistiselta, että tila olisi seissyt pitkään tyhjillään ilman, että kukaan olisi myynyt sitä tai jotain muuta olisi tapahtunut. Tarina ja sen henkilöt olivat kuitenkin kiehtovia ja heihin pystyi hyvin samaistumaan. Anna Saksman on lukijana ehdoton suosikkini.
Rakastin tätä kirjaa. Tietää et on hyvä kirja kun sitä lukiessa liikuttuu. Rakastan tällasii kirjoi mis seurataan saman suvun ihmisiä monella vuosisadalla. Tää sai myös miettimään oman suvun taloa, joka kohta myydään ja sitä, että millaisia tarinoita sen paikan puilla ja rakennuksilla on kerrottavana. Tää kirja jätti kyllä jälkensä muhun
Huh, tää oli jotenkin todella puhutteleva, koskettava ja pikkurillinsä ympärille kietova lukukokemus!
Tää kertoi niin kauniisti suomalaisesta luonnosta, perimätiedosta, mystisesti yhteenkieoutuvista tarinoista, suvusta, kovapäisistä naisista ja toivosta.
Miten upea historiallinen romaani!! Halla seuraa neljän naisen elämää eri vuosisadoilla. Tässä on paljon traagisia ihmiskohtaloita, sukupolvet ylittäviä traumoja, mutta myös toiveikkuutta, kaunista luonnonkuvausta ja voimakkaita päähahmoja. Viimeisellä sivulla nousi kyyneleet silmiin.