Muistelmateoksessaan Kremlin kasvattama Julia Kuokkanen kuvaa elämäänsä neuvostoeliitin lapsena sekä irtautumistaan autoritaarisen järjestelmän sotaisesta maailmankuvasta.
Julia Matjuhina oli neljä, kun perhe muutti vuonna 1987 Moskovasta Suomeen. Julian vanhemmat ja koko suku olivat neuvostoyhteiskunnalle uskollisia kansalaisia, ja heistä monet olivat NKVD:n ja KGB:n upseereja ja muita puoluelojaaleja.
Kun Neuvostoliitto romahti 1991, Matjuhinan perhe jäi Suomeen. Isä oli mukana perustamassa öljynvientiyritystä, jonka ansiosta perhe rikastui nopeasti. Heidän arvomaailmansa pysyi kuitenkin samana: Neuvostoliittoa arvostettiin edelleen, Stalinia ihailtiin ja heikkoja halveksuttiin. Tarkoitus pyhitti keinot ja kaikkia piti epäillä, kuten neuvostoyhteiskunta oli opettanut.
Vanhempien tiukasta ideologisesta kasvatuksesta huolimatta Julian, avioliiton myötä Kuokkasen, arvomaailma kuitenkin pikkuhiljaa länsimaalaistui. Niinpä hän järkyttyi syvästi, kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainaan helmikuussa 2022. Silloin hän myös ymmärsi, kuinka syvälle neuvostoideologian ote oli aiemmin juurtunut hänen ajatteluunsa.
Kirjassaan Kuokkanen kertoo elämänsä ja sukunsa tarinan ja samalla valaisee nyky-Venäjää hallitsevaa imperialistista ideologiaa sekä sitä, miksi niin moni venäläinen hyväksyy Ukrainan sodan. Kuokkanen pohtii myös, voivatko venäläiset vapautua historian ja propagandan taakasta.
Julia Kuokkanen (s. 1982) on koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri ja työskentelee Lastensuojelun Keskusliitossa. Kremlin kasvattama on hänen ensimmäinen kirjansa.
Tämä kirja oli hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu sukupolvet lävistävästä sosialistisesta kasvatuksesta, ihmisten pelosta ja vaikenemisesta kommunistisessa Neuvostoliitossa. Odotin kirjan olevan vähän toisenlainen ja kertovan sen enemmän NL:sta koulutusjärjestelmässä, mutta kirja käsittele neuvostokasvatusta ja propagandan ulottumista koko yhteiskuntaan, venäläiseen kulttuuriin ja ihmisenä olemiseen. Kirja auttaa ymmärtämään myös nykyistä Venäjää ja antaa pysyvän rauhan mahdollisuudesta melko pessimistisen kuvan, vaikka kirjoittaja yrittääkin luoda myös uskoa ihmisyyden voittoon. Kirjan herättämistä ajatuksista voisi kirjoittaa paljon pidemmänkin arvion, mutta tyydyn nyt hyvin lyhyeen tiivistykseen.
Kirja oli mielenkiintoinen siinäkin mielessä, että se osoittaa, kuinka lukuisten vuosien Suomessa asuminenkaan ei välttämättä avaa venäläisen silmiä, saa häntä näkemään Venäjän propagandaa, tunnistamaan valheita tai saa häntä luopumaan Venäjän sotaisasta narratiivista. Hirvittää ajatella tulevia venäläisiä sukupolvia, nykyisiä lapsia, jotka aivopestään tehokkaasti. He eivät näe vastarintaa missään ja heidän vanhempansakin ovat paljolti putinuskovaisia?
Melko paljon toistoa oli, mutta Julia Kuokkasen perhe ja tilanne tarjosi harvinaisen mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen.