1100-luvulle sijoittuvan sarjan itsenäinen toinen osa (ensimmäinen osa Tuulen vihat).
Vasta äidiksi tullut Kertte joutuu tiukan paikan eteen. Kerten mies Larri on pikaistuksissaan lyönyt vierailta mailta saapuneen piispan kirveellä kuoliaaksi. Nuoreen emäntään silmänsä iskenyt piispan mies Arimo antaa Larrin mennä, kun Kertte tarjoaa itsensä vaihdossa Larrin vapaudesta. Kertte lähtee Arimon kanssa matkalle, joka vie meren yli. Perillä vastassa on yllätys: Arimon äiti, joka ei ota Kertteä vastaan avosylin. Arimokaan ei pääse helpolla: piispan käskynhaltija Pärtty kuulustelee Arimoa piispan epäilyttävästä kuolemasta kerta toisensa jälkeen. Kun kovakatseinen Pärtty näkee, minkälainen nainen Arimon matkaan tällä kertaa on tarttunut, kuulustelut saavat aivan uuden luonteen. Miten Larrin pakomatka päättyy, mihin väkevä veri Kerten lopulta vie?
Maan vihojen kerronta ja maailma vaihtelee keskinkertaisesta kiusallisen huonoon. Romaani-idea 1100-luvun Suomi-Ruotsista olisi sinällään ihan mielenkiintoinen, mutta siihen tämän kirjan hyvät puolet jää. Kieli on töksähtelevää, hahmot litteitä ja juonenkuljetus toimimatonta. Havaste korostaa uskontojen välistä konfliktia tarinassaan, ja jos kristinuskon saapumisesta Pohjolaan tietää yhtään mitään, menee juonelta pitkälti pohja. Minkäänlaista uskontojen synkretiaa ei kirjassa ole nähtävissä, ja tarinassa on vahva (epähistoriallisen) miekkalähetyksen taustavire. Kaiken kaikkiaan olisi ihan mukavaa, jos kirjailija olisi selvittänyt vähän taustoja siitä, mitä kirjoittaa, varsinkin kun ihan perustason keskiajan myyttienmurtaja-teos olisi riittänyt pahimpien ylilyöntien poistamiseen. Nyt mielessä kajasteli se, että kirjailijalla on mennyt keskiajan alun ja puhdasoppisuuden ajan aatemaailmat sekaisin.
Maan vihat jatkaa tarinaa siitä, mihin Tuulen vihat päättyi. Jokunen yksityiskohta on muuttunut kirjojen välillä erilaiseksi, ja myös tarinan edetessä yksityiskohdat vääntyilevät ja taipuvat sen mukaan miten ne milloinkin parhaiten sopivat kerrontaan. Myös henkilöhahmojen persoonallisuudet muuttuvat sen mukaan mitä juonenkäänteet vaativat sen sijaan, että tarina ja juoni antaisivat hahmojen kasvaa ja kehittyä. Edellisen osan Kertteä ei tämän kirjan Kertestä enää juuri tunnista, ja Arimo kääntyilee kuin tuuliviiri. Maan vihat kärsii Tuulen vihojen tapaan toisteisuudesta, huolimattomuudesta ja editoinnin puuttumisesta. Tykkään edelleen keskiajan ja kansanperinteen kuvauksesta, mutta edelleen on samat puutteet: kiinnostavia elementtejä ei käytetä lainkaan. Maan vihat on nopealukuinen ja puutteistaan huolimatta kepeä ja mukava luettava, ja luen muutkin Vihat-sarjan kirjat. Kansanperinteen ja historiallisen viitekehyksen vuoksi lukaisen varmasti kesän mittaan Havasteen muitakin kirjoja, vaikka näissä jää kyllä himputisti harmittamaan, että lähtökohtia, ideoita ja taustatyötä ei viitsitä nostaa täyteen potentialiinsa.
Nopealukuinen viihdyttävä kirja myös tämä jatko-osa Tuulen vihoille. Kirjan alkupuolella mielestäni tarpeettoman paljon selostuksia aikaisemmista tapahtumista, mikä tekee tekstistä ja tarinan etenemisestä kömpelömpää..eivätkä ole kovin kiinnostavaa luettavaa. Mutta kun tarina lähtee käyntiin niin tämä sarjan toinen osa etenee mielestäni vauhdikkaammin kuin Tuulen vihat. Erityisen mielenkiintoisena pidin tarinassa sitä, millaisena Kertte näkee uuden kristinuskon saapumisen Pohjolaan ja miten kaikki ristien piirtämiset ja kasteet ovat Kerten silmissä niin ikään loitsuja ja taikamerkkejä, jotka vain pitäisi vaihtaa entisten tilalle. Kirja on vähän "hömpähtävästi" kirjotettua historiallista fiktiota, mutta tykkäsin silti lukea vanhoista tavoista ja arkielämästä. Vaikka lopetus on ihan järkevä, niin selvää on, että Havaste kirjoittaa jo kolmatta osaa tarinalle - Kerten tarina ei ole kokonaisuudessaan kerrottu. Luen aivan varmasti seuraavankin osan!
Heikompi kuin sarjan ensimmäinen osa, vaikka yhä nautinkin suomalaisen mytologian henkiinherättämisestä. Erityisesti kirjan alussa oli täysin turhalta tuntuvaa kertausta ensimmäisen kirjan tapahtumista. Mielestäni myös suorat lainaukset loitsuihin olivat häiritseviä; mielestäni paremmin kuin suora "Hän lausui sanat: Käärme käärmeläinen..." toimii referointi "Hän lausui suojaloitsun käärmettä vastaan". Näin se toimi paremmin ensimmäisessäkin kirjassa, kun Uvanta hoiti enimmän loitsimisen. (Muutoinkin tuntui sopivammalta, että vankkumattoman usko loitsuihin oli enemmän vanhan naisen kuin Kerten heiniä.) Kirjan loitsumaailma alkoi myös ikävästi muistuttaa jotain supersankarimeininkiä niin, että eri ihmisillä ei eri voimat (vrt. uusi hahmo, jonka kyky on nähdä, onko toisilla voima). Epämääräisemmät kyvyt olisivat mielenkiintoisemmat. Larinkin osuudet tuntuivat varsin turhilta, vaikka mukavaa että saamelaishahmo saatiin hänen myötään kirjaan.
Pidin kovasti Pirkitin hahmosta ja homohahmoista ja -suhteista, joista Kertte ei ollut moksiskaan.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Sarjan toisessa osassa seurataan Kerten elämää uudessa maassa. Kerronta on mukaansatempaava ja teksti helppolukuista. Vanhat tavat ja loitsut ovat teoksen mielenkiintoisinta antia, samoin varhaisen kristinuskon leviämisen vaiheet.
Ensimmäiseen osaan verrattuna Kerten hahmo on harmillisesti yksipuolistunut. Aikaisempaa, pimeämpää puolta Kerten luonteesta ei enää näy (ellei miehen vaihtoa lasketa), vaan Kertte kuvataan enemmänkin pelkkänä uhrina/selviytyjänä.
Jatkan kuitenkin kirjasarjan lukemista eteenpäin ja kirjasarjaa on helppo suositella niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneet muinaisen Suomen kulttuurista ja tavoista.
Ei juonellisesti yllä edellisen osan tasolle. Kerronnassa palataan liikaa aiempiin tapahtumiin ja minua häiritsi hiukan junnaava, pysähtynyt ote. Toisaalta tällä saadaan hyvin esille se, että tuohon aikaan asiat tapahtuivat käsittämättömän paljon hitaammin, elettiin vuodenkierron rytmin mukaista elämää, matkanteko otti aikaa ja uutisten perillesaapuminen kesti. Kertte on pakotettu pysymään paikoillaan ja odottamaan. Havaste kuvaa edelleen kiinnostavalla tavalla naisten asemaa yhteisössä. Pirkit on hyvä hahmo, jota ilman tarinasta puuttuisi paljon. Katsotaan muuttuuko Kertte sopeutujasta taas toimijaksi seuraavassa sarjan osassa.
Ihana jatko Tuulen vihoille, voi lukea myös yksittäisenä kirjana, mutta jatkaa tarinaa siitä mihin edellinen jäi. Kertte jatkaa matkaansa Arimon kanssa sillä ehdolla että Kerten mies Larri jätetään henkiin tämän tapettua piispa Henrikin järven jäälle. Arimon kanssa Kertte matkaa kotijärveltään suuren Turukylään asti ja sieltäkin eteenpäin meren yli toiseen maahan jonka kieltä Kertte ei ymmärrä. Onneksi siellä on yksi nainen josta tulee Kertelle ystävä. Arimon ema ei hyväksy Kertteä eikä käskynhaltija Pärttykään jätä Kertteä rauhaan. Miten käy Kertelle meren takana, entä miten Larri selviää pakomatkastaan.
Jälleen vakuuttavaa keskiaikaisen elämän kuvausta, tällä kertaa myös meren takana Tukholmassa. Tässä osassa sarjaa lukukokemusta häiritsivät paikoin lähes seisahtuva tahti ja aiemmin niin vahvan Kerten alistuvuus. Palaan silti ehdottomasti sarjan pariin, seuraavaksi ilmeisesti keskiaikaiseen Tallinnaan.
Tuulen vihat -romaanissa viehätti kurkistus ennen kristinuskoa Suomessa eläneiden ihmisten elämään. Maan vihat ei yllä aivan samalle tasolle. Aivan kuin tarina olisi kudottu kirjailijan tietämyksen kehykseksi. Henkilöhahmot eivät ole syviä. Romaani on kuitenkin nopealukuinen ja paikoin viihdyttäväkin.
Sarjan toinen osa lunasti Tuulen vihojen jättämät odotukset ja antoi jopa enemmän. Tarina lähti ryminällä käyntiin. Kaikin puolin ilahduttava lukukokemus.