Mitä kaikkea uusperhe-elämä tuo tulleessaan ja millaisiin muutoksiin on syytä varautua?
Kun toimittaja Laura Friman erosi lastensa isästä, aikeena ei todellakaan ollut salamarakastuminen ja nelilapsisen uusperheen perustaminen pikavauhdilla. Niin siinä kuitenkin kävi. Elämään tuli yllättäen mm.
- äkkinäisiä muuttoja - omaperäisiä tilanjakoratkaisuja - kriisitilanteita - kasvatusperiaateneuvotteluja - sisäpiirin huumoria - uusia perinteitä Ennen kaikkea tuli uusi perhe, jolla on ikioma dynamiikkansa ja oma tapansa rakastaa ja välittää. Viiden yhteisen vuoden jälkeen Friman kutsuu uusperheellisyyttä elämän suurimmaksi seikkailuksi. Raastavan rehellisessä ja hillittömän hauskassa kirjassaan hän kuvaa epätoivon, riemun ja opiksi ottamisen hetkiä. Hurmaava teos havainnoi yhteiskunnan suhtautumista ja eri sukupolvien näkemyksiä sekä muistuttaa vertaistuen tärkeydestä – ja tarjoaa sitä kahmalokaupalla.
Laura Friman on Radio Helsingistä tuttu toimittaja ja kirjailija. Hänet tunnetaan myös hulvattoman hauskana ja avoimena somepersoonana.
monipuolinen kuvaus uusperheen synnystä ja kasvusta. tartuin tähän silmasta kiinnostuksesta perhe-elämää kohtaan, koska en ole aikaisemmin nähnyt kirjaa pelkästään uusperhearjesta. teos ei yltänyt mun mielessä neljän tähden arvoiseksi, mutta se johtuu eniten siitä, että uusperheellisyys (tai perheellisyys) ylipäänsä ei oo mun pala kakkua, ei ainakaan tässä elämässä. silti oli mielenkiintoista lukea aiheesta.
Tosi onnistunut ja tasapainoinen yhdistelmä omakohtaisia kokemuksia ja monipuolisia tiedollisia näkökulmia. Tunne välittyy ja jopa tarttuu, vaikka itselle aihe ei ole edes mitenkään omakohtainen. Tätä tulen varmasti suosittelemaan kaikille, joita teema koskettaa eli varsin monille.
Vaikka Friman itse on pyristellyt eroon autofiktion ja omakohtaisen tietokirjoittamisen ikeestä, lukijana en ole pettynyt: Friman on viihdyttävä, samastuttava ja hämmästyttävän rehellinen omista kaikenkirjavista tunteistaan, etenkin sellaisista salonkikelvottomista tunteista, joita normaalisti piilotellaan, kuten omien lasten suosiminen yli bonuslasten tai oma pikkumaisuus eri ihmissuhteissa. Kaikki me olemme juuri tuollaisia, huomaan usein pohtivani Frimanin kirjojen äärellä, epätäydellisiä ja hankalia ja silti kai ihan ihania.
Tässä kirjassa jäin ainoastaan välillä miettimään miten Frimanin omat pojat kuvattiin ja onko hengästyttävän rehellisyyden ulotuttava myös heihin. Kuopus perhettä pyörittävänä diktaattorina ei ole imartelevin kuvaus, ja myös teini-iässään pojat kuvautuvat lähinnä juroina bonuslasten kuplivaisuden ja luontevan lähelläolon rinnalla. Ehkä tässä piirtyvät esiin juuri ne autofiktion kipupisteet, joita Frimankin varmasti pähkii; miten kertoa, näyttää, paljastaa jotain (tärkeää) ja silti säilyttää, suojata jotain (tärkeää) itsellään.