What do you think?
Rate this book
Armain aika
Äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Nuori Kimmo elää suvea kuin päivää, joka toistuu ja on sama ja uusi, kuin aikaa ei olisi. Aikuiset sen sijaan elävät ajan armottomuuden kanssa: päättyneiden sotien raskaat hahmot kulkevat vehreiden puiden varjoissa. Mutta menneisyyteen ei voi jäädä tuijottamaan, täytyy yrittää nähdä edes se vähä, mikä edessä näkyy.
Ulkoasu: Camilla Pentti
Ulkoasu: Camilla Pentti
147 pages, Hardcover
First published June 1, 2015
3 people are currently reading
26 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 13 of 13 reviews
May 13, 2016
Suomalaisen mökkikesän tunnelma on tavoitettu hienosti, mutta muuten jäin kaipaamaan juonellista jämäkkyyttä. Erikoinen lauserakenne hämmensi, muistutti välillä melkein Yoda-kieltä. Jotenkin novellimainen vaikutelma jäi, romaaniksi minun makuuni liian fiilistelevä ja rungoton. En ehkä jaksa tehdä tästä blogiarviota. Olisiko ollut minulle vaan väärä hetki tämän lukemiseen?
July 6, 2016
Jännä kirjanen. Tässä ei periaatteessa tapahdu mitään suuria, kunhan menneitä muistellaan. Kontrastia tähän tuo tässä ajassa elävän pikkupojan puuhat.
Kirjan myötä muistelin omia lapsuusvuosiani maalla ja ikään kuin elin lapsuuden kesää uudelleen, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvatkin aikaan ennen syntymääni. Ehkäpä juuri siksi Armain aika puhutteli minua syvällisemmin kuin mikään muu Finlandia 2015 nominaatti tähän menessä.
Suosittelen kaikille, jotka haluavat rauhoittaa mielensä sodan jälkeiseen kesään, jossa paistaa aurinko ja kahvi tuodaan puutarhaan hopeisessa kahvikannussa.
Kirjan myötä muistelin omia lapsuusvuosiani maalla ja ikään kuin elin lapsuuden kesää uudelleen, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvatkin aikaan ennen syntymääni. Ehkäpä juuri siksi Armain aika puhutteli minua syvällisemmin kuin mikään muu Finlandia 2015 nominaatti tähän menessä.
Suosittelen kaikille, jotka haluavat rauhoittaa mielensä sodan jälkeiseen kesään, jossa paistaa aurinko ja kahvi tuodaan puutarhaan hopeisessa kahvikannussa.
Read
January 14, 2017Alku kirjassa oli lupaava, mutta siihen se tyssäsi. Jännitettä ei ole, henkilöt kertovat toisilleen muistoja, jotka kaikki tietävät, osa puhelee itsekseen. Muistot ja muistaminen ovat mielestäni kiehtovia teemoja, mutta Armain aika ei hyödynnä niitä mitenkään mieleenpainuvalla tai omaäänisellä tavalla. Alle 150 sivun kirjan lukeminen kesti kohtuuttoman kauan, koska se ei vain kiinnostanut. Pöh.
September 14, 2025
Hyvällä tavalla hidastempoinen ja viipyilevä, haikeatunnelmainen kirja, joka palautti vahvasti mieleen oman lapsuuden ja ajan ennen somea ja digitaalisaatiota. Tuli paremmin katseltua pääskyjä, haisteltua tervaa tai tunnusteltua, miltä tuntuu männynkäpy jalkapohjan alla. Hienoa ajan ja tunnelman kuvausta, pidin kovasti.
September 29, 2024
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2014: 214/214)
2015: 5/6
1984-2023: 219/268
4+/5.
Nämä arviot (tai pikemminkin reaktiot) jätättävät nyt melko pahasti: tätä kirjoittaessani olen jo lukemassa romaania numero 219 ja pian siirryn Finlandia-vuosien 2014-2015 viimeiseen ehdokkaaseen. Nopeuttaakseeni tahtiani hieman teen tällaisen yhteiskirjauksen kaikista vuoden 2014 kuudesta ehdokkaasta. Tuon vuoden voittajaksi valittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Oma selvä voittajani olisi kuitenkin ollut Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Alla ovat kaikki ehdokkaat suurinpiirteisessä paremmuusjärjestyksessäni:
4,5 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 2014
4+ Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä 2014
4+ Anni Kytömäki: Kultarinta 2014
4+ Sirpa Kähkönen: Graniittimies 2014
4+ Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014V
4- Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 2014
Lisäys: Kun nyt olen saanut luettua myös kaikki vuoden 2015 ehdokkaatkin – ja tämän yhteiskirjauksen valmistuminenkin viipyy –, lisään tähän kirjaukseen myös nuo vuoden 2015 ehdokkaat. Finlandia-diktaattorina olisin itsekin palkinnut Laura Lindstedtin Oneironin. Oneironin parhaimmuus tuntui melko itsestäänselvältä.
5 Laura Lindstedt: Oneiron 2015V
4,5 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 2015
4+ Panu Rajala: Intoilija 2015
4+ Pertti Lassila: Armain aika 2015
4 Kari Hotakainen: Henkireikä 2015
4 Markku Pääskynen: Sielut 2015
Ei ole varmaankaan mitään sellaisia yksittäisiä piirteitä tai piirteiden yhdistelmiä, jotka auttaisivat erottamaan viihderomaanin taideromaanista (tai muun viihteellisemmän kulttuurituotteen taiteellisemmasta vaihtoehdosta). Oletan, että milteipä mikä tahansa piirre voi esiintyä niin taiteessa kuin viihteessäkin. Jotkin piirteet saattavat tosin olla yleisempiä taiteessa kuin viihteessä – ja toiset taas yleisempiä viihteessä kuin taiteessa. Onnellinen loppu voisi varmaankin olla yksi sellainen piirre, joka on viihteessä yleisempää kuin taiteessa. Viihde pyrkii varmaankin taidetta useammin viemään ihmisen (edes hetkeksi) pois tosielämästä, kun taas taide pyrkinee mieluummin kuvaamaan maailmaa sellaisenaan – ja tosielämässähän onnelliset loput voivat olla verraten harvinaisia. Olisi mielestäni kuitenkin typerää pitää lopetuksen onnellisuutta jonkinlaisena automaattisena kriteerinä, joka erottelee taiteen viihteestä: eli onnellinen loppu leimaisi teoksen suoralta kädeltä viihteeksi ja taiteen edellytyksenä taas olisi jotenkin monivivahteisempi ja epämääräisempi päätös. Ja vaikka viihteelle on varmasti tyypillisempää henkilöhahmojenkin yksioikoisuus ja jakaantuminen esimerkiksi selvästi pahoihin ja hyviin tyyppeihin, niin ei liene mahdottomuus sekään, että taiteessakin esiintyisi karikatyyrimäisiä pahiksia ja hyviksiä. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että vaikka joku kirjailija saattaa pakata kirjansa täyteen taideromaanille tyypillisempiä piirteitä ihan vain siksi, että hänen kirjaansa myös pidettäisiin taideromaanina – vaikkei hän ehkä onnistuisikaan hyödyntämään näitä taideromaanin tyyppipiirteitä niin kovin hyvin. Ja joskus sitten tuntuu myös siltä, että näitä ulkoisesti taideromaaneilta vaikuttavia – mutta tarkemmassa tarkastelussa toivomisen varaan jättäviä teoksia – myös asetetaan ehdolle ja palkitaankin näillä erilaisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Palkitaan siis enemmän muotoa kuin sisältöä. Vastaavasti oletan, että on sitten myös niitä teoksia, joita hyljeksitään niiden pinnalta viihteeltä vaikuttavan sisällön vuoksi, vaikka kokonaisuutena ne olisivatkin paljon enemmän. Hyväksi taideromaaniksi voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, mikä pyrkii koko ajan haastamaan ja "harhauttamaan" lukijaa monilla, epäselvillä, vaihtuvilla ja poukkoilevilla aikatasoilla ja kertojahahmoilla. Huonoksi viihderomaaniksi taas voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, joka silittää lukijaa myötäkarvaan ainakin kronologisella etenemisellään ja yhdellä kertojallaan.
209: Anni Kytömäen Kultarinta taisi olla pullollaan taideromaanin tyyppipiirteitä, ja lukemista helpottavat vähän viihteellisemmät piirteet taas taisivat melkolailla puuttua. Ei siinä mitään, olen kai tällaisia aiemminkin lukenut – joitakin nautinnollakin. Tämä Kultarinta ei nyt kuitenkaan jostakin syystä onnistunut oikein missään vaiheessa sytyttämään, innostamaan ja vetämään mukanaan. Tekisi ehkä kovastikin mieli tuomita tämä teos ainakin jossain määrin tekotaiteeksi (heppoisempaa sisältöä koreissa taiteen ulkokuorissa?) – mutta epäröin kuitenkin suuresti tehdä sitä. Anni Kytömäki on kuitenkin saanut kaikilla teoksillaan poikkeuksellisen paljon kiitosta, suitsutusta ja huomiota niin kriitikoilta kuin rivilukijoiltakin. Olen siis avoin sille vaihtoehdolle, että vika onkin minussa itsessäni eikä tässä Kultarinnassa tai Anni Kytömäessä. Haluan antaa hänelle uuden mahdollisuuden – ja osana tätä Finlandia-projektiani pääsenkin sen tekemään lukemalla Finlandia-voittaja Margaritan. Melko massiivista Kultarintaa en välttämättä kuitenkaan lähde ainakaan ihan lähiaikoina kahlaamaan uudelleen.
210: Miehiä ja ihmisiä toi Olli Jaloselle neljännen Finlandia-ehdokkuuden (Johan ja Johan 1989, Isäksi ja tyttäreksi 1990, 14 solmua Greenwichiin 2008). Tätä voisi varmaankin kutsua ihan vain kunnon lukuromaaniksi. Romaania oli erityisen virkistävää lukea melko raskaalta tuntuneen Kultarinnan jälkeen (ja ennen ehkä vieläkin raskaampaa Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää). Olli Jalonen on kaiketi saavuttanut sellaisen aseman, että hän voi kirjoittaa tällaisen pakottamattoman lineaarisen romaanin yhden henkilön näkökulmasta (ja vieläpä onnellisella lopulla!) ilman pelkoa siitä, että hänen taiteensa luokiteltaisiin (väärin) kevyemmäksi viihteeksi.
211: Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää lukiessani mietin kyllä, että kirjasta olisi voinut tulla parempi, jos se olisi riisuttu kaikista taideromaanin hehkua tuovista piirteistä – ja kerrottu yksinkertaisempana tarina. Tuntui, ettei noita taideromaanin tyyppipiirteitä oltu oikein osattu käyttää sellaisella tavalla, että ne olisivat nostaneet teoksen arvoa – vaan ne pikemminkin laskivat sitä.
212: Panu Rajalan Intoilijakin tuntui virkistävältä. Ihan kunnon korkeakirjallisuutta ilman korkeakirjallisuuden aiheetonta raskautta. Finlandia-ehdokkaissa on runsaamminkin näitä teoksia, jotka kertovat fiktiivisesti oikeasti eläneistä suurmiehistä. Panu Rajalan Intoilija on mielestäni – ainakin Erik Wahlströmin romaanin Den dansande prästen (Tanssiva pappi) ohella – näiden teosten parhaimmistoa. Vaikka olen sen periaatteessa tiennytkin, että Panu Rajala on ihan oikea kirjailijakin, on hän itselleni ollut aiemmin tuttu lähinnä monista turhanpäiväisistä otsikoista ja lööpeistä. Että sikälikin oli Intoilijan lukeminen virkistävää, että nyt tiedän hänen kirjailijuutensa myös käytännössä.
213: Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät oli runsaamminkin noita siirtymiä eri aikatasojen ja kertoja-/näkökulmahahmojen välillä. Mistään itsetarkoituksellisesta harhauttelusta ei tuntunut kuitenkaan olevan kysymys – ja romaanin juonta olikin melko helppo seurata. Suurimpana ongelmana itselläni tämän romaanin kanssa oli se, että se tuntui epäuskottavalta niin joissakin pienemmissä kuin suuremmissakin asioissa. Jos kirja oli uskottava, niin kirjailija ei sitten vain onnistunut myymään tarinaansa minulle. Vaikka vaikkapa siinä olikin jotakin virkistävää, miten kirjan amerikkalainen hahmo roimi suomalaista yliopistomaailmaa, niin kaikissa sanoissaan ja tuntemuksissaan tuo amerikkalainen ei kuitenkaan tuntunut ainakaan minusta täysin amerikkalaiselta.
214: Graniittimies toi Sirpa Kähköselle toisen hänen Finlandia-ehdokkuuksistaan (ensimmäinen tuli romaanilla Lakanasiivet 2007). Siinä missä Lakanasiivet ei vedonnut itseeni sitten ollenkaan, tämä Graniittimies vetosi – ainakin alkuosaltaan. Romaani taisi alkaa enemmän lineaarisena ja yksinkertaisena kertomuksena, kun taas loppuosassa tavoiteltiin "taiteellisempaa" ilmaisua. Hallitsisiko Kähkönen kuitenkin edeltävän paremmin kuin jälkimmäisen?
215: Tommi Kinnusen Neljäntienristeys olisi siis ollut minun Finlandia-voittajani – ja vieläpä melko selvästi. Kirjan alun lyhyt muutaman sivun alkuluku oli silkkaa taideromaanin hämmentämistä. Jotain siitä tajusi lukemalla ensin takakannen "vihjetekstin". Mutta kun sivut luki uudelleen koko romaanin lukemisen jälkeen, olikin kaikki päivänselvää. Kirjan neljä pääosaa on kerrottu kukin yhden henkilön näkökulmasta. Nämä henkilöt kuuluvat eri sukupolviin. Kirjan keskiössä on se tukahdettu salaisuus, joka yhdellä näistä henkilöistä on – ja joka vaikuttaa muihinkin. Tuon salaisuuden kyllä arvaa, vaikka siitä pitkään vain vihjaillaankin. Lopullisesti tuo salaisuus sitten paljastuu vasta tuon henkilön silmin kerrotussa neljännessä luvussa. Kronologisesti tuota henkilöä käsittelevä luku kuuluisi keskemmälle kirjaa, mutta salaisuuden paljastumisen pitkittämiseksi – ja draaman lisäämiseksi – se on taitavasti sijoitettu loppuun. En ole välttämättä samaa mieltä siitä sanomasta, jonka Tommi Kinnunen haluaa tällä kirjallaan välittää, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että hän tekee sen pirun taitavasti.
216: Markku Pääskynen sai romaanillaan Sielut toisen Finlandia-ehdokkuutensa (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Vihan päivä 2006). Kirjan alussa tyttö katoaa ja lopussa sitten löytyy. Tuo on kuitenkin vain kehyskertomus – ja kehysten välissä on monenmoista pohdintaa. Oliko nimi Sielut vähän kryptinen? Enemmän taideromaanin tyyppipiirteitä – ei kuitenkaan mitenkään erityisen haastava. Tuskin luen uudelleen.
217: Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat oli kerrassaan upea ja hurmaava – ja olin jo täysin valmistautunut jakamaan oman varjo-Finlandiani tälle teokselle (mutta sitten ilmaantui – jos mahdollista – jotakin vieläkin upeampaa). Tytön äiti kuolee lentokoneesta putoavaan siniseen jäähän, tytön täti voittaa lotossa ensin tuplajättipotin ja sitten vielä toisen päävoiton päälle ja vielä kirjan hahmoihin kuuluu mies, johon salama iskee viisi kertaa. Kuulostaa ehkä huonolta farssilta, mutta kaikkea muuta! Romaani on lopulta vakava kirja vakavista asioista (ainakin vanhemman kuoleman vaikutuksesta lapseen?) – ja näiden vakavampien teemojen käsittelyä vain tietty omituisuus ja huumori parantavat.
218: Henkireikä toi Kari Hotakaiselle peräti hänen viidennen Finlandia-ehdokkuutensa (Klassikko 1997, Juoksuhaudantie 2002, Huolimattomat 2006, Ihmisen osa 2009). Helppolukuista, tasaista ja varmaa. Mitään kirjallisia harhautuskeinoja ei juuri käytetä. Suomen ensimmäisen Pirkka-kirjailijan titteli sopii varmasti Hotakaiselle enemmän kuin hyvin. Onko hän samalla kuitenkin myös suomalaisen kirjallisuuden pahimpia alisuorittajia? Pitäisikö välillä rohjeta kokeilla jotakin muutakin – mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolellekin? (Riskinä tietysti on, että tuolloin saattaa Pirkka-taso alittua, mutta mahdollisuutena Pirkka-riman roima ylitys.)
219: Pertti Lassilan romaanissa Armain aika äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Huipentumana pidin lukua 13 (s. 87-101), jossa kerrotaan Lapin sodassa kuolleesta Arvosta – eli äidin toisesta miehestä ja pojan isästä. Kirja oli kokonaisuutena ehkä kuitenkin vähän epätasaisempi kuin tuo luku.
220: Laura Lindstedtin Oneiron toi hänelle toisen Finlandia-ehdokkuuden (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Sakset 2007). Saksia pidin "vain" taitavana. Oneroinissa oli taitoa vieläkin enemmän – ja sen lisäksi muutakin (ainakin sitä kaipaamaani tunnetta). Tämä oli taideromaani – kuitenkin ilman itsetarkoituksellista taideromaanille tyypillisten piirteiden viljelyä. Seitsemän eri ikäistä, eri taustaista ja eri maista tulevaa naista kohtaa valkoisessa tyhjässä tilassa, joka sitten osoittautuu kuolemanjälkeiseksi välitilaksi. Vähittäisin askelin he vaipuvat tuosta välitilasta olemattomuuteen(?). Yksi naisista on New Yorkin juutalainen performanssitaiteilija Shlomith, joka on tehnyt anoreksiastaan keskeisen osan taidettaan. Hän nousee kirjan keskushenkilöksi, sillä kuudesta muusta kerrotaan huomattavasti vähemmän. Yhtenä kirjan huipentumana pidin Shlomithin pitämää performanssiluentoa siitä, mitkä piirteet juutalaisuudessa saattavat altistaa naiset syömishäiriöille. Tuon luennon päättely tuntuu uskottavalta. Lähdeviitteineen ja kaikkineen täyttänee yliopistoluennon kriteerit? Laura Lindstedt on varmaankin tehnyt kotiläksynsä hyvin. Uskoin, että romaanihenkilö todella voisi olla newyorkilainen ja juutalainen (ja vielä nainen ja performanssitaiteilijakin). Haluaisin kuitenkin kuulla tästä vielä jonkun aivan oikean newyorkis-juutalaisen naisen valistuneen mielipiteen (performanssitaiteilija hänen ei sentään tarvitsisi olla, ettei tehdä asiasta liian vaikeaa). Teoksessaan Lindstedt yhdistelee hienosti, taitavasti ja saumattomasti eri kirjallisuuden lajeja. Luettuani 220 Finlandia-ehdotettua teosta Oneiron on vasta toinen – ja ensimmäinen romaani –, jolle annan täydet viisi tähteä (ja Oneiron menee minun listallani Markku Envallin Samurai nukkuu -aforismikokoelmankin (1989) edelle).
(1984-2014: 214/214)
2015: 5/6
1984-2023: 219/268
4+/5.
Nämä arviot (tai pikemminkin reaktiot) jätättävät nyt melko pahasti: tätä kirjoittaessani olen jo lukemassa romaania numero 219 ja pian siirryn Finlandia-vuosien 2014-2015 viimeiseen ehdokkaaseen. Nopeuttaakseeni tahtiani hieman teen tällaisen yhteiskirjauksen kaikista vuoden 2014 kuudesta ehdokkaasta. Tuon vuoden voittajaksi valittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Oma selvä voittajani olisi kuitenkin ollut Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Alla ovat kaikki ehdokkaat suurinpiirteisessä paremmuusjärjestyksessäni:
4,5 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 2014
4+ Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä 2014
4+ Anni Kytömäki: Kultarinta 2014
4+ Sirpa Kähkönen: Graniittimies 2014
4+ Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014V
4- Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 2014
Lisäys: Kun nyt olen saanut luettua myös kaikki vuoden 2015 ehdokkaatkin – ja tämän yhteiskirjauksen valmistuminenkin viipyy –, lisään tähän kirjaukseen myös nuo vuoden 2015 ehdokkaat. Finlandia-diktaattorina olisin itsekin palkinnut Laura Lindstedtin Oneironin. Oneironin parhaimmuus tuntui melko itsestäänselvältä.
5 Laura Lindstedt: Oneiron 2015V
4,5 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 2015
4+ Panu Rajala: Intoilija 2015
4+ Pertti Lassila: Armain aika 2015
4 Kari Hotakainen: Henkireikä 2015
4 Markku Pääskynen: Sielut 2015
Ei ole varmaankaan mitään sellaisia yksittäisiä piirteitä tai piirteiden yhdistelmiä, jotka auttaisivat erottamaan viihderomaanin taideromaanista (tai muun viihteellisemmän kulttuurituotteen taiteellisemmasta vaihtoehdosta). Oletan, että milteipä mikä tahansa piirre voi esiintyä niin taiteessa kuin viihteessäkin. Jotkin piirteet saattavat tosin olla yleisempiä taiteessa kuin viihteessä – ja toiset taas yleisempiä viihteessä kuin taiteessa. Onnellinen loppu voisi varmaankin olla yksi sellainen piirre, joka on viihteessä yleisempää kuin taiteessa. Viihde pyrkii varmaankin taidetta useammin viemään ihmisen (edes hetkeksi) pois tosielämästä, kun taas taide pyrkinee mieluummin kuvaamaan maailmaa sellaisenaan – ja tosielämässähän onnelliset loput voivat olla verraten harvinaisia. Olisi mielestäni kuitenkin typerää pitää lopetuksen onnellisuutta jonkinlaisena automaattisena kriteerinä, joka erottelee taiteen viihteestä: eli onnellinen loppu leimaisi teoksen suoralta kädeltä viihteeksi ja taiteen edellytyksenä taas olisi jotenkin monivivahteisempi ja epämääräisempi päätös. Ja vaikka viihteelle on varmasti tyypillisempää henkilöhahmojenkin yksioikoisuus ja jakaantuminen esimerkiksi selvästi pahoihin ja hyviin tyyppeihin, niin ei liene mahdottomuus sekään, että taiteessakin esiintyisi karikatyyrimäisiä pahiksia ja hyviksiä. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että vaikka joku kirjailija saattaa pakata kirjansa täyteen taideromaanille tyypillisempiä piirteitä ihan vain siksi, että hänen kirjaansa myös pidettäisiin taideromaanina – vaikkei hän ehkä onnistuisikaan hyödyntämään näitä taideromaanin tyyppipiirteitä niin kovin hyvin. Ja joskus sitten tuntuu myös siltä, että näitä ulkoisesti taideromaaneilta vaikuttavia – mutta tarkemmassa tarkastelussa toivomisen varaan jättäviä teoksia – myös asetetaan ehdolle ja palkitaankin näillä erilaisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Palkitaan siis enemmän muotoa kuin sisältöä. Vastaavasti oletan, että on sitten myös niitä teoksia, joita hyljeksitään niiden pinnalta viihteeltä vaikuttavan sisällön vuoksi, vaikka kokonaisuutena ne olisivatkin paljon enemmän. Hyväksi taideromaaniksi voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, mikä pyrkii koko ajan haastamaan ja "harhauttamaan" lukijaa monilla, epäselvillä, vaihtuvilla ja poukkoilevilla aikatasoilla ja kertojahahmoilla. Huonoksi viihderomaaniksi taas voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, joka silittää lukijaa myötäkarvaan ainakin kronologisella etenemisellään ja yhdellä kertojallaan.
209: Anni Kytömäen Kultarinta taisi olla pullollaan taideromaanin tyyppipiirteitä, ja lukemista helpottavat vähän viihteellisemmät piirteet taas taisivat melkolailla puuttua. Ei siinä mitään, olen kai tällaisia aiemminkin lukenut – joitakin nautinnollakin. Tämä Kultarinta ei nyt kuitenkaan jostakin syystä onnistunut oikein missään vaiheessa sytyttämään, innostamaan ja vetämään mukanaan. Tekisi ehkä kovastikin mieli tuomita tämä teos ainakin jossain määrin tekotaiteeksi (heppoisempaa sisältöä koreissa taiteen ulkokuorissa?) – mutta epäröin kuitenkin suuresti tehdä sitä. Anni Kytömäki on kuitenkin saanut kaikilla teoksillaan poikkeuksellisen paljon kiitosta, suitsutusta ja huomiota niin kriitikoilta kuin rivilukijoiltakin. Olen siis avoin sille vaihtoehdolle, että vika onkin minussa itsessäni eikä tässä Kultarinnassa tai Anni Kytömäessä. Haluan antaa hänelle uuden mahdollisuuden – ja osana tätä Finlandia-projektiani pääsenkin sen tekemään lukemalla Finlandia-voittaja Margaritan. Melko massiivista Kultarintaa en välttämättä kuitenkaan lähde ainakaan ihan lähiaikoina kahlaamaan uudelleen.
210: Miehiä ja ihmisiä toi Olli Jaloselle neljännen Finlandia-ehdokkuuden (Johan ja Johan 1989, Isäksi ja tyttäreksi 1990, 14 solmua Greenwichiin 2008). Tätä voisi varmaankin kutsua ihan vain kunnon lukuromaaniksi. Romaania oli erityisen virkistävää lukea melko raskaalta tuntuneen Kultarinnan jälkeen (ja ennen ehkä vieläkin raskaampaa Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää). Olli Jalonen on kaiketi saavuttanut sellaisen aseman, että hän voi kirjoittaa tällaisen pakottamattoman lineaarisen romaanin yhden henkilön näkökulmasta (ja vieläpä onnellisella lopulla!) ilman pelkoa siitä, että hänen taiteensa luokiteltaisiin (väärin) kevyemmäksi viihteeksi.
211: Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää lukiessani mietin kyllä, että kirjasta olisi voinut tulla parempi, jos se olisi riisuttu kaikista taideromaanin hehkua tuovista piirteistä – ja kerrottu yksinkertaisempana tarina. Tuntui, ettei noita taideromaanin tyyppipiirteitä oltu oikein osattu käyttää sellaisella tavalla, että ne olisivat nostaneet teoksen arvoa – vaan ne pikemminkin laskivat sitä.
212: Panu Rajalan Intoilijakin tuntui virkistävältä. Ihan kunnon korkeakirjallisuutta ilman korkeakirjallisuuden aiheetonta raskautta. Finlandia-ehdokkaissa on runsaamminkin näitä teoksia, jotka kertovat fiktiivisesti oikeasti eläneistä suurmiehistä. Panu Rajalan Intoilija on mielestäni – ainakin Erik Wahlströmin romaanin Den dansande prästen (Tanssiva pappi) ohella – näiden teosten parhaimmistoa. Vaikka olen sen periaatteessa tiennytkin, että Panu Rajala on ihan oikea kirjailijakin, on hän itselleni ollut aiemmin tuttu lähinnä monista turhanpäiväisistä otsikoista ja lööpeistä. Että sikälikin oli Intoilijan lukeminen virkistävää, että nyt tiedän hänen kirjailijuutensa myös käytännössä.
213: Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät oli runsaamminkin noita siirtymiä eri aikatasojen ja kertoja-/näkökulmahahmojen välillä. Mistään itsetarkoituksellisesta harhauttelusta ei tuntunut kuitenkaan olevan kysymys – ja romaanin juonta olikin melko helppo seurata. Suurimpana ongelmana itselläni tämän romaanin kanssa oli se, että se tuntui epäuskottavalta niin joissakin pienemmissä kuin suuremmissakin asioissa. Jos kirja oli uskottava, niin kirjailija ei sitten vain onnistunut myymään tarinaansa minulle. Vaikka vaikkapa siinä olikin jotakin virkistävää, miten kirjan amerikkalainen hahmo roimi suomalaista yliopistomaailmaa, niin kaikissa sanoissaan ja tuntemuksissaan tuo amerikkalainen ei kuitenkaan tuntunut ainakaan minusta täysin amerikkalaiselta.
214: Graniittimies toi Sirpa Kähköselle toisen hänen Finlandia-ehdokkuuksistaan (ensimmäinen tuli romaanilla Lakanasiivet 2007). Siinä missä Lakanasiivet ei vedonnut itseeni sitten ollenkaan, tämä Graniittimies vetosi – ainakin alkuosaltaan. Romaani taisi alkaa enemmän lineaarisena ja yksinkertaisena kertomuksena, kun taas loppuosassa tavoiteltiin "taiteellisempaa" ilmaisua. Hallitsisiko Kähkönen kuitenkin edeltävän paremmin kuin jälkimmäisen?
215: Tommi Kinnusen Neljäntienristeys olisi siis ollut minun Finlandia-voittajani – ja vieläpä melko selvästi. Kirjan alun lyhyt muutaman sivun alkuluku oli silkkaa taideromaanin hämmentämistä. Jotain siitä tajusi lukemalla ensin takakannen "vihjetekstin". Mutta kun sivut luki uudelleen koko romaanin lukemisen jälkeen, olikin kaikki päivänselvää. Kirjan neljä pääosaa on kerrottu kukin yhden henkilön näkökulmasta. Nämä henkilöt kuuluvat eri sukupolviin. Kirjan keskiössä on se tukahdettu salaisuus, joka yhdellä näistä henkilöistä on – ja joka vaikuttaa muihinkin. Tuon salaisuuden kyllä arvaa, vaikka siitä pitkään vain vihjaillaankin. Lopullisesti tuo salaisuus sitten paljastuu vasta tuon henkilön silmin kerrotussa neljännessä luvussa. Kronologisesti tuota henkilöä käsittelevä luku kuuluisi keskemmälle kirjaa, mutta salaisuuden paljastumisen pitkittämiseksi – ja draaman lisäämiseksi – se on taitavasti sijoitettu loppuun. En ole välttämättä samaa mieltä siitä sanomasta, jonka Tommi Kinnunen haluaa tällä kirjallaan välittää, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että hän tekee sen pirun taitavasti.
216: Markku Pääskynen sai romaanillaan Sielut toisen Finlandia-ehdokkuutensa (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Vihan päivä 2006). Kirjan alussa tyttö katoaa ja lopussa sitten löytyy. Tuo on kuitenkin vain kehyskertomus – ja kehysten välissä on monenmoista pohdintaa. Oliko nimi Sielut vähän kryptinen? Enemmän taideromaanin tyyppipiirteitä – ei kuitenkaan mitenkään erityisen haastava. Tuskin luen uudelleen.
217: Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat oli kerrassaan upea ja hurmaava – ja olin jo täysin valmistautunut jakamaan oman varjo-Finlandiani tälle teokselle (mutta sitten ilmaantui – jos mahdollista – jotakin vieläkin upeampaa). Tytön äiti kuolee lentokoneesta putoavaan siniseen jäähän, tytön täti voittaa lotossa ensin tuplajättipotin ja sitten vielä toisen päävoiton päälle ja vielä kirjan hahmoihin kuuluu mies, johon salama iskee viisi kertaa. Kuulostaa ehkä huonolta farssilta, mutta kaikkea muuta! Romaani on lopulta vakava kirja vakavista asioista (ainakin vanhemman kuoleman vaikutuksesta lapseen?) – ja näiden vakavampien teemojen käsittelyä vain tietty omituisuus ja huumori parantavat.
218: Henkireikä toi Kari Hotakaiselle peräti hänen viidennen Finlandia-ehdokkuutensa (Klassikko 1997, Juoksuhaudantie 2002, Huolimattomat 2006, Ihmisen osa 2009). Helppolukuista, tasaista ja varmaa. Mitään kirjallisia harhautuskeinoja ei juuri käytetä. Suomen ensimmäisen Pirkka-kirjailijan titteli sopii varmasti Hotakaiselle enemmän kuin hyvin. Onko hän samalla kuitenkin myös suomalaisen kirjallisuuden pahimpia alisuorittajia? Pitäisikö välillä rohjeta kokeilla jotakin muutakin – mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolellekin? (Riskinä tietysti on, että tuolloin saattaa Pirkka-taso alittua, mutta mahdollisuutena Pirkka-riman roima ylitys.)
219: Pertti Lassilan romaanissa Armain aika äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Huipentumana pidin lukua 13 (s. 87-101), jossa kerrotaan Lapin sodassa kuolleesta Arvosta – eli äidin toisesta miehestä ja pojan isästä. Kirja oli kokonaisuutena ehkä kuitenkin vähän epätasaisempi kuin tuo luku.
220: Laura Lindstedtin Oneiron toi hänelle toisen Finlandia-ehdokkuuden (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Sakset 2007). Saksia pidin "vain" taitavana. Oneroinissa oli taitoa vieläkin enemmän – ja sen lisäksi muutakin (ainakin sitä kaipaamaani tunnetta). Tämä oli taideromaani – kuitenkin ilman itsetarkoituksellista taideromaanille tyypillisten piirteiden viljelyä. Seitsemän eri ikäistä, eri taustaista ja eri maista tulevaa naista kohtaa valkoisessa tyhjässä tilassa, joka sitten osoittautuu kuolemanjälkeiseksi välitilaksi. Vähittäisin askelin he vaipuvat tuosta välitilasta olemattomuuteen(?). Yksi naisista on New Yorkin juutalainen performanssitaiteilija Shlomith, joka on tehnyt anoreksiastaan keskeisen osan taidettaan. Hän nousee kirjan keskushenkilöksi, sillä kuudesta muusta kerrotaan huomattavasti vähemmän. Yhtenä kirjan huipentumana pidin Shlomithin pitämää performanssiluentoa siitä, mitkä piirteet juutalaisuudessa saattavat altistaa naiset syömishäiriöille. Tuon luennon päättely tuntuu uskottavalta. Lähdeviitteineen ja kaikkineen täyttänee yliopistoluennon kriteerit? Laura Lindstedt on varmaankin tehnyt kotiläksynsä hyvin. Uskoin, että romaanihenkilö todella voisi olla newyorkilainen ja juutalainen (ja vielä nainen ja performanssitaiteilijakin). Haluaisin kuitenkin kuulla tästä vielä jonkun aivan oikean newyorkis-juutalaisen naisen valistuneen mielipiteen (performanssitaiteilija hänen ei sentään tarvitsisi olla, ettei tehdä asiasta liian vaikeaa). Teoksessaan Lindstedt yhdistelee hienosti, taitavasti ja saumattomasti eri kirjallisuuden lajeja. Luettuani 220 Finlandia-ehdotettua teosta Oneiron on vasta toinen – ja ensimmäinen romaani –, jolle annan täydet viisi tähteä (ja Oneiron menee minun listallani Markku Envallin Samurai nukkuu -aforismikokoelmankin (1989) edelle).
August 18, 2015
Hienoja tunnelmakuvia, kaunista kieltä. Ei kuitenkaan romaanilta kaipaamaani jännitettä.
January 6, 2020
Sinänsä söötti kirja. Mutta se kieli ja kielikuvat rasittivat
Kertomuksista piirtyi lopulta tarina, mutta jotenkin vaikean kautta.
Ei mun mieleinen kirja. Valitettavasti.
Luin kuitenkin (vähän harppoen) loppuun koska kirjapiirisämme tämä kirja kiertää ja juttelemme siitä kohta.
Kertomuksista piirtyi lopulta tarina, mutta jotenkin vaikean kautta.
Ei mun mieleinen kirja. Valitettavasti.
Luin kuitenkin (vähän harppoen) loppuun koska kirjapiirisämme tämä kirja kiertää ja juttelemme siitä kohta.
June 24, 2021
Viipyilevä kesälomakirja ja ajankuva. Kertoo kolmen sukupolven näkökulmasta eräästä sotien jälkeisestä kesästä huvilalla. Erityisesti pidin lapsen osuuksista, jotka toivat elävästi mieleen oman lapsuuden kesät mökillä sekä tarinat äidin lapsuuden kesistä.
January 2, 2017
Kaunista seesteistä luonnonkuvausta. Lähinnä tunnelmia, muuten jää vähän hajanaiseksi
September 4, 2015
Hirveen ärsyttäviä lauserakenteita. Ei kirja minun makuun. Kuin tätä monen Pasila jakson jälkeen ja kertoja vaihtui päässäni Repomieheksi :-) Piriisti edes vähän. En voi suositella, vaikka joku tykkääkin tästä varmasti.
February 28, 2016
Ensimmäiset 50 sivua mietin miten kauniit lauseet voivat kääntyä itseään vastaan tuntuen jo paatokselta ja tarkoitushakuiselta, jättäen jälkeensä pelkän pinnan. Enemmän ulottuvuuksia syntyi isoisän ja Eilan elämästä lukiessa.
Lapsen näkökulmasta ei vakuuttanut.
Lapsen näkökulmasta ei vakuuttanut.
October 21, 2016
Pieni suuri kirja elämän kulusta ja katoavaisuudesta. Poika, äiti ja isoisä viettävät kesäpäivää huvilalla 1950-luvulla. Pertti Lassilan kirjoitus on erinomaisen hienovaraista, kun hänen henkilönsä käyvät vuorotellen läpi elämän suuria ja pieniä asioita
Read
January 16, 2016Aluksi ihmettelin, miten tämä voi olla Finlandia-ehdokas. Niin höyhenenkevyttä kerrontaa. Mutta sehän olikin vahvuus. Helppous on uusi musta.
Displaying 1 - 13 of 13 reviews