Viljo on työmies, sitä suomalaista korveneläjien heimoa, joka on säilynyt kuin ihmeen kaupalla vuosisataisesta aineellisesta ahdingosta. Hän on rintamamies, jota ajaa halu piiloutua sodan melskeiden jälkeen korpeen nuolemaan haavojaan. Vielä enemmän häntä vaivaa maan nälkä, sama haave, jota hänen esi-isänsä elättelivät maatessaan kerjäläisten penkillä ovensuussa: kunpa saisi kerran omaa maata.
Hupeli on Viljolle ja hänen Kyllikilleen rintamamiesten luvattu maa. Kaunis paikka missä suhisevat koivut ja läikkyvät järvet. Paratiisi, jossa kuitenkin vallitsevat aarniometsän lait: taistele tai menehdy, tee työtä vaikka olet invalidi, ponnistele vaikka sydän murtuu. Hupeliin Viljo vie Kyllikkinsä elääkseen raivaajan elämän, toteuttaakseen vaimonsa kanssa ainoan unelmansa, kokeakseen rakkauden, jossa rakkaudesta vaietaan, epäluulot niellään kyräillen, anteeksianto pusketaan turpeeseen ja hädän hetkellä haetaan kumppanista sanatonta lohtua.
Hupeli on maaseudun viimeisen suuren nousun alkusoitto. Se on viimeisen korvenraivaajan eepos, parempien päivien toivoa täynnä. Siinä ei vielä näy tuleva turhuus. (
Viime vuonna lukemani Kivenpyörittäjän kylä oli yhtä tuskien taivalta. Kirjakerhoversion teksti oli minimaalisen pientä, henkilöhahmot olivat ärsyttäviä, eikä tarinakaan innostanut juurikaan. Leffaa en ole vieläkään nähnyt.
Varaukset olivat suuret, kun päätin tarttua Hupeliin ja lukaista sen. Josko Turusen tyyli ei todellakaan ole minua varten? Yllätyin, kun kirja menikin likimain ahmien alusta loppuun. Vaikka tässäkin oli ärsyttäviä henkilöhahmoja, heidän kohtalonsa saivat lukijan pauloihinsa.
Elämä on kyllä ollut karua tuohon aikaan 70 vuotta sitten. Ei ollut kannustinloukkuja, ei sosiaaliturvaa nykyisessä muodossaan, ihmiset olivat köyhiä, mutta sinnikkäitä ja kovia paiskomaan hommia eikä valtiokaan tehnyt kaikkeansa pilatakseen ihmisten mahdollisuuden toimeentulon hankkimiseen.
Käytöstavat olivat mitä olivat, mutta se oli ajan henki.
Huomasin wikipediasta, että Hupeli käynnisti jopa viisiosaiseksi venyneen tarinoiden sarjan. Tiesin kyllä ennestään, että Punahongan hehku olisi tämän jatko-osa. Pitänee hankkia nuo kirjat ja lukaista, mitä sitä oikein karjalaisten Oinosten elämään sattuu vielä jatkossa.
Sangen poukkoileva, hidas ja tylsä kirja ja se tässä olikin yllättävintä, koska Simpauttajan ja Kivenpyörittäjän kylän jälkeen odotukset olivat suuret.