Punainen erokirja

The Autobiographical Trilogy #3

by Pirkko Saisio

Punainen erokirja on hätkähdyttävä romaani 70-luvusta, kiihkeän poliittisesta aikakaudesta, seksuaali-identiteetin ja kirjailijankutsumuksen löytymisestä. Intensiivisyydessään Pirkko Saision teos on ainutlaatuinen.

Cover Image Artist/Päällys: Tiina Makkonen

Genres: Fiction, Queer, Finnish Literature, LGBT, Lesbian, Audiobook, Contemporary

297 pages, Hardcover

First published September 8, 2003

About the author

See also Saisio's pseudonyms: Jukka Larsson, Eva Wein

Pirkko Saisio (s. 16. huhtikuuta 1949 Helsinki) on suomalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Hän on kirjoittanut myös salanimillä Jukka Larsson ja Eva Wein. Saisiolla on laaja kirjallinen tuotanto, joka romaanien ja näytelmien ohella käsittää monenlaisia tekstejä elokuvakäsikirjoituksista aina balettilibretoihin asti. Saisio on kirjoittanut näytelmiä niin teatteriin kuin televisioonkin, ja lisäksi hän ohjaa ja näyttelee itsekin. Saisio suoritti Suomen Teatterikoulun näyttelijän tutkinnon 1975 ja toimi Teatterikorkeakoulun dramaturgian professorina 1997–2002.

Reviews

[jay · Rating 3 out of 5]

welcome to 202-Queer 🌈✨

50 in February: 10/50


beautiful lyrical writing, mesmerizing, reading it feels like being in a dreamlike state, it's almost impossible to put it down

... i didn't understand a single word of it though.


if this followed a plotline it remained inaccessible to me until the very last moment. there are random perspective changes in every paragraph. not to mention the time jumps in every other.

i found out that it's autobiographical and... damn... you live like this?


overall an experience i can't say i *didn't* enjoy but also confusing. 3 stars.


i received an arc via edelweiss

[Chad Felix · Rating 5 out of 5]

Miraculously good autofiction from the never-before-translated Finnish literary-art icon Pirkko Saisio. Saisio’s novel begins with a disappearing manuscript entitled The Red Book of Farewells before quickly moving backward to memories of life in Finland in the late twentieth century, a time of radical politics and criminalized sexuality. Reflections on becoming a mother draw Pirkko back into her difficult youth, when her sexual identity led to a painful (and final) break from her mother. This severance leads young Pirkko to discover an alternate world: the beautiful, vibrant, exciting, life-affirming world of underground gay bars and late-night cafés. Androgynous figures in the shadows lead the way, changing Pirkko's life forever. I'll be shouting about this until it comes out in April 2023. Excellent stuff for fans of Tove Ditlevsen, Rachel Cusk, Douglas Stuart, my man Knausgaard, and Jeanette Winterson's Why Be Happy When You Could Be Normal?

[Dakota Bossard · Rating 4 out of 5]

I was expecting this to be dense and hard to follow, but it was such a beautifully told story, almost in the form of poetry. Definitely experimental but poignant and universal with themes of love and politics and moving on. This autofiction novel follows Pirkko’s coming of age and (queer) sexual awakening in late twentieth century Finland, all the way through her later years. The translation was tender and profound, and I flew through it. It got better and better as I read, and I have a feeling I will be thinking about this one for a while.

[Emma · Rating 5 out of 5]

symppis ihana
tästä olisi puhuttavaa ja tästähän tullaan vielä puhumaan

[Tilda · Rating 4 out of 5]

kun oon joskus sanonut että en pidä autofiktiosta, niin haluan spesifioida, että en missään tapauksessa tarkoittanut tätä kirjaa

[Arja-täti · Rating 5 out of 5]

Saisio-kauteni päättyy (tällä kertaa) Punaiseen erokirjaan. Saision itsensä lukemana nämä äänikirjat ovat olleet mykistävä kokemus. Sellainen, että on pitänyt juoda välillä hyvät kahvit ja taas jatkaa. Erityisesti kahvihetkien merkitys kirjoissa ilahduttaa.

[Aino · Rating 3 out of 5]

(3.5) honestly, suprisingly interesting and what was a VERY happy surprise was the queer protagonist

[Peony · Rating 5 out of 5]

Kun kirja on niin hyvä, että olen elänyt sen maailmaa täysin, on vaikea tulla arvostelemaan sitä ja kertomaan tarkasti, mikä siinä viehätti. Toki se, että teksti vetää, ei ole yhtään turhaa sanaa, eikä lausetta..tunnelma ja ajankuva, sisällöllinen merkitys.. Mutta sen tarkemmin omaa lukukokemusta on vaikea oikein eritellä.

Olen nyt sairausloman aikana muutamassa päivässä lukenut Saision koko autobiografisen trilogian - en ole koskaan jaksanut lukea kahta samantyyppistä tai samaan sarjaan kuuluvaa kirjaa peräkkäin. Enkä varsinkaan ajatellut, että se voisi koskaan käydä näin nopeasti. Lisäksi en ole koululaisaikojeni jälkeen koskaan lukenut kirjoja uudelleen, mutta olen aivan varma, että näihin tulen ainakin sieltä täältä lueskellen palaamaan.

[Linnea · Rating 5 out of 5]

Hengästyttävän upea kirja.

[Buchdoktor · Rating 4 out of 5]

Inhalt
Pirkko Saisos Icherzählerin stammt aus der Arbeiterschicht und beschließt schon kurz, nachdem sie Lesen gelernt hat, dass sie Schriftstellerin werden will. Bereits als Kind der 50er wollte sie ein Junge sein und erkennt zu Beginn ihres Studiums, dass sie von anderen als lesbische Frau wahrgenommen und begehrt wird. Aus einer Rahmenhandlung, die um die Jahrtausendwende spielt, blickt die Mutter einer Tochter und inzwischen erfolgreiche Autorin rund 20 Jahre zurück. Als Studienanfängerin in Finnischer Literatur sieht sie sich damals mit einem Dreierpack an Anforderungen konfrontiert, die sie nur schwer unter einen Hut bekommt. Im Studium genügt es nicht mehr, kommunistische Ideale nur verbal zu vertreten. Die Kommission jedoch, die ihr Engagement im studentischen Agitprop-Theater überprüft, besteht allein aus Kindern wohlhabender Bürger, fällt ihr zum ersten Mal auf. Seit sie ihre lesbische Beziehung zu „Clownauge“ geoutet hat, redet ihre Mutter nicht mehr mit ihr und will unbedingt geheim halten, was in Finnland erst 1971 legalisiert wurde. Schließlich muss die Erzählerin des autofiktionalen Romans lernen, die Dinge nicht wie bisher geschehen zu lassen, sondern im Beruf, Privatleben und ihrer politischen Einstellung Position zu beziehen.

Der Romantitel spielt mit der Bedeutung des finnischen „ero“, das für Abschied, Beziehungsende, Scheidung, Differenz stehen kann.

Erzählt wird dieser dritte Band ihrer Trilogie, die an Tove Ditlevsen erinnert, aus wechselnder Perspektive, in Episoden und innerhalb von Rückblicken nicht immer chronologisch. Der Wechsel in die dritte Person der Erzählerperspektive wie auch die Zeitsprünge hinterlassen aus meiner Sicht überflüssige Leerstellen und wirken für den gebotenen Inhalt zu kompliziert.

Fazit
Ein aufschlussreiches Dokument der Zeit zwischen den 80ern und den Nullerjahren, zu deren Beginn Hautfarbe und sexuelle Orientierung angeblich keine Rolle spielten, gesellschaftliche Aufsteigerinnen wie Saisios Erzählerin sich jedoch einer straff geordneten Hierarchie gegenüber sahen.


Serien-Info
01. Pienin yhteinen jaettava (1998) 9789510230169
02. Gegenlicht / Vastavalo erscheint 16.3.2024 Dt: 978-3608987249
03. Das rote Buch …

[Ansa · Rating 5 out of 5]

luin tämän toissavuonna ja nyt uudestaan, edelleen yhtä hieno ja koskettava. Rakastan niin paljon tätä fragmentaalista kirjoitustapaa, joka jättää ilmaa tulkinnoille mutta poimii lukijan matkaansa tarinaa jatkaakseen ennen kuin sivupolut alkavat kiermurrella liiaksi. Edelleen suosikki lesbokirjani suomalaisista kirjoista.

[Reetta Saine · Rating 4 out of 5]

Punainen erokirja on palkitun avainromaanimaisen omaelämäkerran viimeinen osa. Siinä kiehtoo niin rakenne kuin kielikin.



Sirpalemaiset välähdykset vaihtelevat monisivuisten kuvausten kanssa, siirtymät tapahtuvat välillä yllättäen, assosiatiivisesti hengittäen, toisinaan selkeästi lukujen välillä uudelleen aloittaen.



Kirjan teemana ovat erot - niin rakkauksista, aikakausista kuin oman itsen psykologisista vaiheistakin. Yhteiskunnallisesti kurkistetaan kekkoslovakiaan, stallarijuhliin, suomalaisen kultttuurin murrosvaiheeseen ja homoseksuaalisuuden kotimaiseen historiaan. Psykologisesti pienestä tytöstä kasvaa nainen, rakastettu ja äiti - joka silti säilyttää palan kaikesta itsessään.



Missään vaiheessa Saisio ei lankea pateettisuuteen, vaan tiukalla miljöökuvauksella palauttaa realistisen tyylin keskelle dramaattista kohtausta tai tragikomiikalla heilauttaa lukijalle näkymää esiripun takaa, jossa kaikki hauska oikeastaan tapahtuu. Huumori on synkkää ja mustaa, mutta saa nauramaan ääneen.



Erityisesti rakastamani kirjallinen keino on toisto, jossa Saisio on mestari. Pienillä sanajärjestyksen muutoksilla tai persoonapronomineilla leikkimällä koko tekstin sävy muuttuu surullisesta ironiseksi tai päinvastoin.

[Leo · Rating 4 out of 5]

fragmentaarista ja soljuvaa autofiktiota 1970-, 80- ja 2000-luvuilta

Saisio on tarinankertojana mainio eikä pelkää korostaa autofiktion fiktiivistä puolta (ihan metatasollakin tätä teoksessa sivutaan)

tulee aina viime vuosisadan yliopistotouhuista ja nuorista lukiessa jopa kateellinen olo, että elämä on silloin ollut jotenkin rikkaampaa ja täydempää kuin nykyaikana, vaikka tietääkin asioiden ja tapahtumien olevan osittain liioiteltuja – sen takia tällaisten teosten lukeminen tuppaa usein jopa ärsyttämään!

3,5

[Emmi Surwillo · Rating 5 out of 5]

Kaikki parhaat kirjat loppuu aina parikytä sivua liian aikaisin, niin että sitä jää miettimään vastausta niihin aisioihin jotka kirja jätti rivien väliin, niikuin tää Ärsyttävän runollinen ja epäselvä mestariteos

[KatRi · Rating 3 out of 5]

3,5 tähteä. Autofiktio ei istu omaan pirtaani kovin hyvin, vaikka asialla olikin nyt sen uranuurtaja Suomessa ja vaikka tämä autofiktio oli kirjalliselta tyyliltään ansioitunut, paikoin jopa runollinen. Ehkä syynä on tarinallisuuden kaipuu, jota tosielämä ei helposti tavoita.

Ensimmäinen Saisioni, mutta ei varmasti viimeinen.

[Mia · Rating 4 out of 5]

„Ich stehe mit dem Sonntagskind im Arm auf dem Balkon, es ist Abend, fast Nacht, die blaue Stunde.
Lichter fließen wie Farbtropfen in die dunkler werdende Tinte des Himmels, und als ich dem Sonntagskind sagen will, dass vor uns die Stadt liegt, muss ich den Satz abbrechen, denn er wäre gelogen. Von hier aus sieht man keine Stadt, was man sieht, ist ein flacher Scherenschnitt, eine garstige potemkinsche Kulisse, hinter der blanke, hohle Leere lauert.“

so, so schön geschrieben, aber gleichzeitig auch immer wieder für mich so unverständlich. Ein wirklich besonderes Buch, das große Themen (queere Identität im sozialistischen Finnland, Mutterschaft, toxische Beziehungen und Verlassenwerden, Depressionen und Suizidgedanken) irgendwie auf eine sehr beiläufige Weise behandelt und dabei dennoch so viel Gefühl übermittelt. Der Schreibstil war einerseits ziemlich faszinierend und auch wirklich wunderschön, hat aber leider gleichzeitig auch dazu geführt, dass ich wirklich lange gebraucht habe, dieses Buch durchzulesen, weil man zwischendrin irgendwie genauso verloren war, wie seine Protagonistin.

„Auch
die Sonne am grellblauen Himmel hat ihren höchsten Stand erreicht:
Die Motorhaube leuchtet, und das Geländer der Brücke von Kulosaari auch.
Der Asphalt leuchtet.
Und auch das Meer, seine überwältigend glatte Oberfläche zerfließt in hellbraunem Gold.
Die in der Hitze ledrig herabhängenden Lindenblätter leuchten, und auch die Nadeln der Kiefern und Fichten.
Die Blechdächer und der ulkige Hain der Fernsehantennen, alles leuchtet.
[…]
Und auch die smaragdgrüne Schlange auf Havvas T-Shirt leuchtet, und mitten in all der Helligkeit wird mir kalt.“

[aino · Rating 5 out of 5]

saisio vaan soljuuuu

[Tuulia · Rating 2 out of 5]

Siis tää oli yks tahmeimmista lukukokemuksista pitkään aikaan, mutta ehkä mulla jollain tavalla tuli joku Tukholman syndrooma tän kirjan kanssa ja en vihannut sitä yhtä intohimoisesti enää kirjan loppupuolella kun alkupuoliskolla. Teemat oli mielenkiintoisia ja pidin omaelämäkerrallisuudesta mut siis mä en pääse yli tästä kirjotustyylistä. Arvostan että tän kanssa riski on otettu ja se on makuasia, mutta ittelle tää tuntui jotenkin tekotaiteellista. Esim nää henkilöiden nimet on omasta mielestä ihan hirveitä. "Klovnisilmäinen".... oon sanaton. I guess tässä on jotain rumankaunista tavoiteltu mut tää oli aivan karmea omasta mielestä. Myös jotkut kuvailut pistivät silmään, etenkin kun niitä toistettiin jatkuvasti. Oma ykkösinhokki oli klovnisilmäisen "valkoinen liha". Sillee joo tulkitsin et mimmi on joku gootti I guess, mutta onko pakko joka välissä todetaan että hei btw tiesitkö että tää mun tyttöystävän VaLkOiNeN LiHa sitä tätä ja tuota. WE GET IT se on valkoinen kiitos kiitos valitse herran tähden nyt joku toinenkin deskriptiivi tälle naiselle. Tällaset pienet jutut outoine ihoväriobsessioineen ärsytti itteä, mut kaikesta huolimatta ei se nyt sysipaska kirja ollut ja tunnistan että tää ei nyt vaan itelle kolahtanut. Subjektiivisesti en siis pitänyt siitä, mutta objektiivisesti musta ihan keskinkertainen teos, joka esittelee tärkeitä teemoja semi mielenkiintoisesti.

[Laura Walin · Rating 4 out of 5]

No niin, juuri kun olin syvästi päättänyt inhota autofiktiota, tuleekin sitten luettua tämä Saision Punainen erokirja, josta pidin tosi paljon. Vaikka ihmisistä puhutaan ihan heidän omilla nimillään tai jos ei, niin lukija hyvinkin elämäkertatietojen pohjalta tietää, kenestä on kysymys.

Jollain tavalla Saisio on osannut etäännyttää teoksensa todellisuudesta ja tehdä siitä taidetta niin, että huomioni keskittyy nimenomaan tekstiin, ei siihen, mitä sen pohjalla on. Uskoisin, että tämä johtuu pääasiassa siitä, että teksti on varsin fragmentaarista, ei suoraan kertovaa proosaa. Teos nappaa kehyksiinsä kuvia yli kolmen vuosikymmenen ajalta, eikä mitään esitetä lineaarisesti. Mitään ei oikeastaan edes kerrota, heitetään vaan ilmoille lyhyitä, lakonisia lauseita, joista pikku hiljaa alkaa muodostua lukijan omassa päässä tarina.

Tapahtumat ovat isoja: kaapista tuleminen vanhemmille, opinnot, rakkaudet ja erot, äidin kuolema, lapsen syntymä. Selväähän se on, että Saisio on kaiken tämän kanssa rauhansa tehnyt, ja kirjoittaa niistä nyt oman versionsa, jota kukaan ei pysty kiistämään. Mutta tekee sen niin mielenkiintoisesti ja hyvin, että pidin lukemastani.

[Devon :~) · Rating 5 out of 5]

I am actually so in awe of this book. I had no idea what to expect and was blown away by the writing and the language and the plot and the themes and I deeply recommend this to anyone who finds the description interesting. So many feelings of love and loss and grief and longing all got put into this beautiful and confusing and queer story (and when I say queer I truly mean in all aspects, not just sexuality; I think the story itself and the way it’s told embodies so many parts of queerness)! Pulled a few favorite quotes bc I liked it so much:

“She is stunned.
She wants to be a criminal.
Otherwise, she is nothing.”

“It smells of ink (Life!)”

“Memory is no fairy godmother.
Memory is a mercurial prince.
He keeps the real jewels for himself and throws imitations to his subjects.”

“She wants to own someone.
Above all, she wants someone to own her.”

“You get used to God's absence.
God has no right to ask her any questions. She's the one who asks God questions.
Since God doesn't answer, she also has the right to keep silent.”

“You don't get used to being in love, or not being loved.
There's probably a harbor someplace where love is safe and calm, but she doesn't know where it is. It's probably of no interest to her.”

[Patricia · Rating 5 out of 5]

Die Iesbische Kultur Helsinkis der 70er- und 80er-Jahre.

Als ich das Buch durch hatte (eine schöne Leseerfahrung) begann ich nochmal von vorn, denn der Text ist vielschichtig und manche Erzählebenen konnte ich erst beim zweiten Mal richtig aufnehmen. Habe die klare Spache geliebt, die Wärme und Selbstionie der Autorin und wie sie es geschafft hat, ein ganzes bisheriges Leben (Teenager bis sechzig) mit vielen Wendungen und Neuanfängen in eine doch kohärente Geschichte zu reihen (gibt mir Hoffnung für mein eigenes Leben hihi).

Wie homo-feindlich Finnlands öffentliche Meinung bis vor kurzem war hat mich erstaunt und bedrückt.

Spannend, wie Finnlands Politik während des Kalten Kriegs als direkter Nachbar der Sowjetunion aussah, da habe ich einiges gelernt.

[Iida · Rating 4 out of 5]

terävä, vilpitön, kaunis ja tosi ruma, sekava hyvällä tavalla

[Iiris Mäki · Rating 5 out of 5]

Silloin kun on tarve parata perusasioiden äärelle, on hyvä palata Saisioon ja yhteen lempikirjoista! <3 Saision tekstit ja ääni ovat tuttuja ja turvallisia, nyt toisella lukukerralla samaistumispintaa oli vielä enemmän kuin viimeksi.

[mansku · Rating 4 out of 5]

vaikka tää oli jokseenkin sekava niin pysyin mukana ja syvällä, monet asiat jäi pohdintaan pidemmäksikin aikaa

[Ville Verkkapuro · Rating 4 out of 5]

An interesting ending to the autobiographical trilogy by Saisio. A lot of politics, yet still full of life and breathing heavily on every single page, coming of age and growing up homosexual. Seventies were so interesting in here; very stale and grey, the reek of Soviet Union contaminating all the thoughts of freedom blowing from the west, something of that can be found on every page of this thing.
Saisio is so good. I was entertained and this kept me in its grasp, but I won't remember much of this in the years to come.

[Thua · Rating 4 out of 5]

Rakastuin Saision kirjoittamaan kieleen jo kirjan ensimmäisillä sivuilla: teksti on sirpaleista, runollista ja tehokasta ja se imee mukaansa. Autofiktiivisessä tarinassa pysyy hyvin kärryillä, vaikka kerronta hyppii runsaasti eri aikatasojen välillä. Kirja voitti aikoinaan Finlandia-palkinnon. Mielestäni se on kestänyt hyvin aikaa ja on edelleen ajankohtainen teemoiltaan. Samalla se on mielenkiintoinen ajankuva, katsaus lähihistoriaan 1970-luvulle.

Saision tausta dramaturgina näkyy dialogissa, joka on koskettavaa ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tiesin toki etukäteen, että punaisuus viittaa kommunismiin, mutta silti tuli yllätyksenä, miten voimakkaasti kirjan päähenkilö Pirkko elää ideologista vasemmistolaisnuoren elämää. On hämmentävää, miten mustavalkoisesti yhteiskunta nähdään, miten oikeassa nuori Pirkko kokee olevansa.

Samalla nuori Pirkko tuntuu olevan aivan hukassa itsensä kanssa. Hän ei tunne itseään, eikä tiedä, mitä tehdä elämällään ja ihmissuhteillaan. Hän on välillä niin poissaoleva opinnoissaan Teatterikorkeakoulussa, että opettaja ottaa hänet puhutteluun.

Päähenkilö saa nuorena lapsen, jonka isä pysyttelee kaukaisena. Lapsi ei tunnu merkitsevän ollenkaan niin paljon Pirkon naisrakastajille, kuin hän toivoisi. Hän kaipaa kovasti turvallista, melko perinteistä parisuhdetta, mutta ei ole kysynyt toisilta osapuolilta, haluavatko he samaa. Hän kaipaa loputtomasti rakastamista ja rakastettavana olemista, mutta juuri sitä hän ei tunne saavansa, vaan suhteet ovat rauhattomia. ”Hän haluaa olla se, joka omistetaan.” Hän takertuu haavekuvaansa ja käsityksiinsä rakkaudesta kaiken pelastavana ja korjaavana voimana, jota ei suoda hänelle ja kokee, että siksi mistään ei tule mitään. Hän haluaa ja haluaa, eikä pysty ottamaan elämää vastaan sellaisena kuin se on. Samalla hän ulkoistaa vastuuta omasta elämästään muille ja kokee olevansa pelinappula. Eihän ole hänen näkökulmastaan hänen vikansa, että kaikki menee pieleen, vaan vika on aina toisaalla: yhteiskunnassa, äidissä ja rakastajissa.

Nuori Pirkko katsoo silti myös peiliin, kokee syyllisyyttä ja masentuu, vaikka sitä sanaa ei kirjassa muistaakseni käytetä lainkaan, eihän se ollut ajalle ominainenkaan. Hän ei jaksa siivota, ja yrittää lopulta jopa itsemurhaa lapsen ollessa pieni. Hänellä on rahallisesti tiukkaa, hän varastaa ruokaa ja vaatteita kaupoista, mutta ei oikeastaan pidä sitä vääränä tai hätkähdyttävänä, vaan jotenkin kokee, että kaikki on kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän syytä. ”Stockmann tuottaa bleiserinsä kehitysmaiden riistotyövoimalla, varastaa riistetyiltä. Se, joka ostaa Stockmannilta, tukee välillisesti varastamista. Se, joka varastaa Stockmannilta jo kertaalleen varastettua, murentaa toiminnallaan riistoa ja riistoon perustuvaa kapitalismia järjestelmän sisältä käsin.”

Pirkko tottuu niukkuuteen. Hän kokee, että se pelkistää maailman ja että siinä on jotain kaunista. Hän laihtuu kotoa pois muutettuaan viisitoista kiloa, mutta ei suostu uskomaan sitä. Hän kokee näyttävänsä vääränlaiselta ja pitää itseään vastenmielisenä. Hänen äitinsä ei pysty hyväksymään tyttärensä homoseksuaalisuutta, vaan kieltää tyttärensä ensin kokonaan ja ehdottaa myöhemmin parannuskeinoksi muun muassa lääkärikäyntejä. Silti Pirkko selvästi rakastaa äitiään, kaipaa tätä ja haluaisi varsinkin humalassa soittaa tälle ja puhua asioista. Pirkko kokee, ettei hänellä ole enää kotia, vaan pelkkä huone, alivuokralaisasunto. Oli kiinnostavaa, että homoseksuaalisen poistaminen Suomen rikoslaista ei ollutkaan Pirkolle ja hänen lähipiirilleen pelkästään helpottava asia, sillä se vei pois osan elämän jännityksestä ja toisaalta toi pintaan sen, että heidän ihailemansa Neuvostoliitto ei hyväksynyt homoutta.

Vaikka kirjan teemat ovat synkkiä, niin en silti kokenut sen lukemista lainkaan raskaana. Kirjassa on syrjäytymisen kuvauksista huolimatta koko ajan myös läsnä valoa, vaikka nuori päähenkilö ei sitä näe. Ehkä se syntyy siitä, että kirjailija kirjoittaa nuoruudestaan, käsittelee ongelmiaan jälkikäteen keski-ikäisen naisen lempeydellä ja viisaudella, vaikka se ei olekaan hänelle helppoa. Hän avaa esimerkiksi vanhat kirjeet, jotka hän kirjoitti suunnitellessaan itsemurhaa. Pirkko pysyy kuitenkin jokseenkin kiinni jossain koko ajan ja hoitaa lastaan ilmeisesti varsin hyvin.

Punaisen erokirjan toiseksi viimeisessä luvussa nuori Pirkko saa kustannussopimuksen, mikä tavallaan muuttaa kaiken ja tulee tunne, että elämä alkaa mennä parempaan suuntaan.

[Julien L. · Rating 2 out of 5]

Sur le papier ça avait tout pour me plaire, mais je n’ai finalement pas du tout adhéré au style de l’autrice (traduction ?).

Le speech commence en 2002 ou Pirkko annonce à son éditeur qu’elle a paumé le manuscrit de son roman. Peu importe, elle gardera le titre mais écrira le roman de sa jeunesse.
Bon dans le temps et direction la Finlande des années 70’ bouillonnante avec une montée de la jeunesse contre un régime politique radical où l’homosexualité est encore pénalisé et classifié comme maladie.

On suivra la jeune autrice dans sa recherche sexuelle, sa jeunesse compliquée, durant ses rapports mère-fille désastreux, la découverte d’une « communauté » nocturne cachée et illicite-underground, ses ruptures et son engagement à travers son école de théâtre.

Oui mais voilà… le style n’a absolument pas pris sur moi, je m’y suis profondément ennuyé. Lu d’une traite non pas par plaisir mais pour pouvoir passer à autre chose.

[Jo · Rating 4 out of 5]

Saision kirjoitus on hauskaa ja hengästyttävää. Luettuani juuri hänen elämäkertansa, huomaan paljon mieluummin lukevani Saision omaa kertomusta elämästä(än). Se antaa mielestäni kirjailijasta (tai tämän tarinan päähenkilöstä) erilaisen kuvan, kuin lähinnä tätä ihaillen ja ylöspäin katsova elämäkerta. Yksityiskohtia ei tarvitse, vaan lukijalle näytetään valikoitu olennainen. Tekstin rytmi tekee kertomuksesta elinvoimaisen. Tulee tahtomattakin mieleen omat ratkaisevat hetket nuoruuden ja aikuisuuden rajamailla, päivät ja yöt Helsingin Kalliossa harhaillen.

Jäin miettimään korkokenkien kopinan vertausta konekiväärin tykitykseen. Mahtavaa! Myös sosialismin ihannoinnin ja sen kaksinaismoralismin tiivistäminen tähän: ”Entä jos on niin, että me ollaan rakentamassa taloa, mihin me ei itse mahduta ku päätä lyhyempänä?"

[Nicki Markus · Rating 4 out of 5]

The Red Book of Farewells was a fascinating autobiographical novel written in a lyrical, dream-like style that flitted back and forth between different points of time to tell the story. Knowing it was based on the author's experiences probably added an extra layer of depth to the narrative, and it was interesting to glimpse what life was like for LGBT people in Finland back in the late twentieth century. I would certainly be keen to read more works by this author in the future. Recommended to fans of LGBT fiction and autobiographical fiction with a dreamy edge. It gets four stars from me.

I received this book as a free eBook ARC via NetGalley in exchange for an honest review.

[Celestine · Rating 4 out of 5]

Odotukset nousivat trilogian päätösosaa kohden ehkä kohtuuttoman suuriksi, joten siksi Punainen erokirja oli pieni pettymys, vaikka ei huono kirja ollutkaan. Yhden ihmisen elämänhetkissä näkyy suurempi kuva Suomesta, joka ei ole kovinkaan kaukana nykyajasta, mutta silti aivan erilainen. Pirstaleinen kokonaisuus, mutta palasten välissä kulkeva punainen lanka on olemassa, joskin se tuntui välillä vähän takkuiselta ja syheröön menneeltä. Luulen, että tämä on niitä kirjoja, jotka paranevat uudelleen luettaessa.