Matemaattisia olioita on 12 esseenovellin valikoima, jossa tutkitaan keskittyneesti ihmisen identiteetin ja valintojen perusteita, hänen tietoaan ja tietämättömyyttään, kuolevaisuuttaan ja kuolemattomuuttaan. Olemassaolo on ihmiskunnan yhteinen, jaettu uni, eikä kukaan tiedä mitä tapahtuu todella.
1. Esikoisen sormet 2. Gorgonoideja 3. Valaistunut 4. Jälkikuvan hehku 5. Suolakaivos 6. Sillä kaikki elävät 7. Lucilia illustris 8. Kuolemani valtias 9. Ette te minua petä! 10. Noidan kätkyt 11. Häävieraat 12. Cerro el Plomon inkaprinssille
Jälkikäteen ajatellen olin ehkä kuullut juttua, että Leena Krohnin Finlandia-voittajassa vuodelta 1992 on jotakin erikoista, mutta tulin silti täydellisesti yllätetyksi. Matemaattisia olioita -kokoelmaa mainostetaan "esseenovelleina", mikä kuulostaa niin puisevalta, etteivät odotukseni olleet korkealla. Sitä suurempi oli hämmästykseni, kun tajusin lukevani spefi-novelleja, jotka toivat mieleen pikemminkin Franz Kafkan tai Thomas Ligottin kuin normaalit suomalaiset kulttuurikummitukset.
1990-luvulla Leena Krohn (s. 1947) oli erään haastattelun mukaan "optimistisimmillaan" ja niinpä on johdonmukaista, että hän kirjoittaa Matemaattisissa olioissa mm. henkirikoksista, mätänevissä ihmisruumiissa esiintyvistä hyönteislajeista ja kannibalismista. Parissa novellissa tietokoneet ovat keskeisessä roolissa, ja päästään pohtimaan mm. "gordonoidien" (animaatioiden vai tietokonekoodiin perustuvien elämänmuotojen?) eksistentialista statusta. "Gorgonoideja" on sittemmin päätynyt englanniksi käännettynä amerikkalaiseen scifi-antologiaan. "Suolakaivos"-novellin Sigmund-botti oli vuonna 1992 vielä scifiä, mutta vuonna 2020 sigmundeja on netissä riesaksi asti.
Olen kerännyt Finlandia-voittajia vaihtelevalla intensiteetillä vuodesta 1996 saakka, mutta harvasta voittajakirjasta on tullut tunnetta, että olisi aihetta tutustua laajemmin kirjailijan muuhun tuotantoon. Matemaattisia olioita on poikkeus tästä säännöstä. Leena Krohnhan on aivan selvästi kansallisaarre, jota pitää lukea enemmän.
On täysin käsittämätöntä, että kirja, jossa on hyvin filosofisia novelleja tilastokaavojen ontologiasta, mätänevistä ruumiista ja aavesäryistä, on voinut vaivaiset 27 vuotta sitten voittaa Finlandia-palkinnon. Palkinto on kuitenkin täysin ansaittua, vaikka Finlandian sääntöjä muutettiin heti tämän jälkeen niin, että palkinnon voi saada vain romaani.
Kokoelmassa oli useampi novelli, jotka puhuttelivat jollain vähän pelottavalla tavalla. Hyönteistutkijasta kertovat "Lucilia illustris" oli mallisuoritus groteskista tarinasta, "Jälkikuvan hehku" liki uskomaton sielun olemassaolon pohdinta ja psykologinen "Suolakaivos" varmaankin henkilökohtaisesti kammottavin tarina, jonka olen lukenut. Novelleissa yhdistyivät tietty sci-fi mentaliteetti, synkeys ja realistinen toiveikkuus. Kaunis kombinaatio.
Krohn tekee kyllä tämän ja Tainaron myötä vahvaa nousua lempikirjailijoideni joukkoon.
4.5. This short story collection left me utterly confused and flabbergasted – but definitely in a good way. My feelings range from utmost admiration to full-on panic. The book raises so many questions about the essence of life, existence, what it is to be human, death, what makes a human, morality etc. What is real and is not? Does the world really exist or is just a dream we share? What is morality? I believe it would be beneficial to re-read the collection, but I’m in no emotional state to do it just now.
I haven’t read any other books by Leena Krohn, but after this experience I’m sure I’ll be returning to her writings sooner or later.
Finlandia-palkinnolla palkittu kirja aikana, jolloin palkintoehdokkaina oli muitakin kuin romaaneja. Kirja on novellikokoelma, tosin tarinat ovat osittain esseen/ajatelman kaltaisia, eikä useimmissa niissä ole johdonmukaista juonta, jossa on alku ja loppu. Osa oli hämäriä, esimerkiksi novelli, jossa henkilön kokema tilanne osoittautui uneksi, josta päähenkilö heräsi, mutta tämäkin oli unta, josta hän heräsi taas uuteen uneen. Monet tarinoista on enemmän pohdiskelevia tunnelmapaloja, kuin varsinaisia juonellisia kertomuksia. Kielellisesti novellit olivat korkeatasoisia, mutta ehkä hiukan hämmentäviä ja varmastikaan en niistä kaikkea ymmärtänyt. Kirjan lukemisessakin kului kuukausia aikaa ja se oli pitkään hyllylle unohtuneena. Ei ole lukemistani Finlandia palkituista kirjoista ainakaan ylemmän kolmanneksen joukossa.
Ajatuksia herättäviä ja ihan tunnelmallisia pohdintoja. Pidin kuitenkin eniten niistä teksteistä, jotka muistuttivat eniten perinteisiä novelleja. Vaihtelu virkistää, mutta ei tämä formaatti täysillä kolahtanut.
Lugemine läks natuke vaevaliselt, kuigi tundus, et jah, on küll hea raamat. Aga ikkagi, neid raamatuid, mille puhul on hea, et on lühike, sest muidu jäänuks ilmselt pooleli.
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat: (1984-1991, 1993: 80/80) 1992: 8/8 (1994: 1/6) (1995: 1/6) 1984-2022: 90/262
4+/5. Tämä oli neljäs Leena Krohnin teos, jonka luin – ja kaikki Finlandia-ehdokkaita (edeltävät Tainaron 1985, Rapina 1989 ja Umbra 1990). Tätä teosta Matemaattisia olioita tai jaettuja unia tituleerataan esseenovelleiksi. Myös Rapinan kirjoitukset liikkunevat esseen ja novellin välimaastossa. Novellimaisuutta on myös Tainaronissa ja Umbrassa, joissa kuitenkin yksittäiset luvut nivoutuvat yhteen yhdeksi kertomukseksikin. Olisivatko ne vuorostaan novelliromaaneja? Näille "novelliromaaneille" – eli Tainaronille ja Umbralle – olisin itse antanut heittämällä vuosien 1985 ja 1990 Finlandia-palkinnot. Rapinan olisin jättänyt palkinnotta 1989. Nähdäkseni tältä vuodelta 1992 puuttui se aivan terävin kärki, mutta palkinnon olisi kuitenkin voinut jakaa: joko Jarkko Laineelle, Tytti Partaalle tai Pirkko Saisiolle (pseudonyymillä Eva Wein) (tai miksei myös Leena Krohnille).
Rakastuin Leena Krohniin jo Tainaronia lukiessani, ja tämä rakkaus on vain syventynyt teos teokselta. Krohnilla on aivan oma tyylinsä, jonka tunnisti Matemaattisia olioita tai jaettuja unia -teoksestakin.
4+ Jarkko Laine: Maailman yksinäisin mies 1992 4+ Tytti Parras: Vieras 1992 4+ Eva Wein (Pirkko Saisio): Kulkue 1992 4+ Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia 1992V 4 Hannele Huovi: Matka Grönlannin halki 1992 3+ Tua Forsström: Parkerna 1992 3+ Pentti Holappa: Sormenjälkiä tyhjässä 1992 3+ Jouni Inkala: Tässä sen reuna 1992
Nyt on valitettavasti pakko käyttää kulunutta ja typerää fraasia: taattua Leena Krohn -laatua. On aina yhtä virkistävää lukea Krohnia ja hänen taitavasti kirjoitettua kaunokirjallisuuttaan, jossa yhdistyvät filosofinen pohdinta ja tiede. Ihailen tätä naista suuresti.