Lapin vanhan elämäntavan ja uskomusten suurimman tallettajan, Samuli Paulaharjun (1875-1944), yli parinkymmenen kansatieteellisen teoksen joukosta löydämme myös vanhojen lapintarinoiden aarteen. Tunturien yöpuoleen Paulaharju on koonnut patikkamatkoillaan Lapissa kuulemiensa tarinoiden mystillisimmän ja väkevimmän aineksen, kertoen ne uudelleen itselleen ominaisella eläväisellä ja kansankielellä rikastetulla kielellä.
Olipas hurjia tarinoita Lapin erämailta ja Ruijan rannoilta! Jäämeren meriraukat ja haavruuat sekä tunturien manalaiset ja maahiaiset heräävät eloon Samuli Paulaharjun kertomuksissa ja viiden kuvataiteilijan kuvituksissa. Olen tästä Tunturien yöpuolesta aivan innoissani.
Luin kirjaa ääneen 10-vuotiaalle pojalle, jota eräs pirutarina kaameine kuvituksineen alkoi pelottaa vähän liikaa. Noitien ja haavruuvien kanssa pärjäsimme paremmin. Kuvitus on kirjassa kerrassaan hienoa. Kunpa tällaisia teoksia tehtäisiin enemmän. Kansanperinteen tarinat sarjakumuodossa iskevät suoraan tajuntaan.
Kirjasta tulee mieleen vanhat satukirjat: tarinat eivät ole läheskään aina loogisia eikä niissä ole selkää tarinaa tai loppua. Itse pidän kuitenkin tämänkaltaisista tarinoista ja tässä olleet tarinat olivat aikalailla sellaisia, että en ollut niitä ennen kuullut. Lisäksi monet tarinoista olivat tyyliltään enemmänkin kauhua, mistä pidin toki vielä astetta enemmän.
Pidin erityisesti siitä, miten kirjassa on pidetty vanha kerrontatapa mukana vanhojen sanojen muodossa. Tosin olisin kaivannut loppuun laajempaa sanakirjaa, koska tässä oli paljon sellaisia sanoja, joihin olisi kaivannut selvennystä. Kokonaisuudessaan sanojen jääminen välistä ei kuitenkaan lukukokemusta haitannut.
Myös kirjan kuvitus on kaunis ja sopii tarinoiden tunnelmaan.
Lyhyitä ja mielenkiintoisia tarinoita eri puolelta Pohjoista. Minusta ihan erityisen kiinnostavaa tässä oli kristinuskon ja väkevästi läsnä olevan henkimaailman suhde.
Kirjan parhaita paloja olivat Jorpa-Ollin kuolema ja Suongil, suuri noita, joka epäonnekseen menee ylpeyksissään keittelemään metsoa ja poroa samassa padassa.
Lappilaisen perinnerunouden ja tarinoiden kerääjä Samuli Paulaharju julkaisi uransa loppupäässä myös fiktiivisiä tarinoita pohjoisimman Suomen, Jäämeren ja tunturien ihmisistä, loitsuista ja oloista. Ne ovat hienoa luettavaa, vaikka kokonaisuus hieman kärsiikin hajanaisuudesta. Joka tapauksessa jokaisen 16 novellin äärelle voi pysähtyä, jo pelkästään niiden eksoottisten nimien takia, ja apuna tässä kaikessa on lopun ”Outoja sanoja” -luettelo. Pohjoisen kansanrunous ja karjalainen lyriikka ovat mielenkiintoinen vastinpari.
Lapin taikaa tai "taikaa". Paulaharjun novellikokoelma koostuu hänen keräämänsä kansanperinteen aihioista laajennetuista novelleista. Lähinnä kummitusjuttuja, pirulle pikkusormi -menoa ja erähenkeä. Ei sytyttänyt.
Tämä oli kirjastomme aikuisten sarjakuvaosaston esittelypöydällä ja ihastuin saman tien kirjan kanteen! Sitten luin takakannen! Tämä oli ehdottomasti luettava! Salakirjoilla on muutenkin ollut upeita kirjoja eikä tämäkään tuottanut pettymystä. Upea taideteos tämä!
Itselleni Samuli Paulaharjun tuotanto oli ennestään tuntematonta, joten mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen ei siinä mielessä ollut. Niinpä nautin täysin rinnoin kammottavista Lappiin sijoittuvista kauhujutuista upeiden kuvittajien siivittämänä. Mukana on viiden eri taitelijan kuvittamat näkemykset kahdestatoista Paulaharjun alkuperäisessä novellikokoelmassa olevasta tarinasta. Osa oli perinteisemmässä sarjakuvamuodossa ja osasta henki paremminkin kuvitetut aikuisten sadut. Kuvitusta löytyi sekä värillisenä että musta-valkoisena. Parhaiten kauhunnälkääni tyydyttivät tarinat "Paksujalka noita-vainajan ajomiehenä" ja "Jorpa-Ollin kuolema".
Kirjan alussa oli oikein hyvä ja tarpeellinen saateosio, jossa kerrottiin enemmän Paulaharjun elämästä ja töistä. Näin tällainenkin tietämätön lukija sai kuvan alkuperäisten tarinoiden kirjoittajasta. Kirjan lopussa taas oli erittäin tarpeellinen sanasto sekä tarinoiden kuvittajien esittelyt. Kirjan tarinoiden kieli oli huikean maalailevaa ja murteellista, joten sanasto tuli todellakin tarpeeseen. Silti jotkin termit jäivät edelleen hämärän peittoon, mutta ei se haitannut itselläni kokonaislukukokemusta, etenkään, koska kuvituksen kautta sai osittain täytettyä kielelliset aukot. Kuvitus siis auttoi huimasti luetun ymmärrystä tässä kirjassa. Nautin hirmuisen paljon tuosta murteellisen, kauniin tekstin lukemisesta! Ei vistottanut sitten ollenkaan!
Hiljainen västätuuli hajoittelee kontohöyryjä ja ajelee niitä pitkin aapaa. Kuin suuret aaveet ja jättiläisten haamut ne nulkkaavat keveästi paarulta paarulle ja rantaan päästyään kiipeävät ylös tunturien rinteitä, kunnes uupuneina jäävät levähtämään korkeimmille huipuille.
Huumaavan kaunista kieltä. Runollista ja tyylikästä. Kertomukset olivat "pieniä" mutta juuri sellaisina hyytäviä, uskottavia. Osa oli enemmän yliluonnollisia tunnelmointeja, ennemmin haikeita kuin kauheita (Onnen lammas, Lussin Pieti ja kuninkaantytär). Toiseet taas yltyivät aitoon, laimentamattomaan hirvitykseen (Paksujalka noita-vainajan ajomiehenä, Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa).
Näissä oli kuitenkin aina jokin oma veikeytensä. En ole koskaan aiemmin lukenut mitään tällaista. Suosikkia on mahdoton valita, niin monta hienoa. Muodostivat yhdessä kokonaisen maailman, Lapin.
Toisinaan taas vain ohuet umuhaituvat taajovat aalloilla ja häiläävät kuin kuolleitten haltiat.
Luin tämän novellikokoelman joskus teininä, ja onhan se vieläkin kiehtova. Varsinkin miljöökuvaelmat ja tunnelman kehittely siirtävät lukijan Lapin erämaahan, tunturirotkoihin, aavalle Ruijanmerelle, metsien, eläinten, noitien ja henkien keskuuteen. Itse kertomukset ovat taattua tummaa ja taianomaista perinnesaagaa, ja vaikka Paulaharju olisikin voinut käydä syvemmälläkin henkien syövereissä, niin sen askeleen manalaa kohti voi lukija itse halutessaan ottaa. Klassikkoteos, ja pysyvästi suosituslistalla.
Hyviähän nämä, lappilaiset kummituskertomukset ovat. Nyt ei vain osuneet itselleni oikeaan hetkeen. Olisi pitänyt lukea nämä viime kesänä Lapin reissun yhteydessä.
Tutustuin vähän aikaa sitten tähän kirjaan sen alkuperäisessä muodossa ja kun näin sarjakuvaversion, kutsui se tietysti heti puoleensa. Tässä on tosiaan vanhoja, saamelaisia kummitustarinoita osittain sarjakuvina, osittain kuvitettuina versioina.
Kaikkien Salakirjojen julkaisujen tapaan, kirja on kaunis: se on sopivan kokoinen ja kansi on kauniisti sommiteltu ja fontit ym. tarkkaan mietityt. Jo kirjaan tarttuminen luo hyvän tunnelman. Myös ensimmäiset tarinat ovat tyyliltään erittäin vahvasti Paulaharjun kirjoitustyyliä tukevia. Kaikissa tarinoissa on myös vanha tarina vahvasti mukana ja niihin on tehty hyvin vähän muutoksia, mistä pidin: se tekee kirjasta yhtenäisen, vaikka piirtäjiä on monta.
Piirrostyylejä on paljon erilaisia alkaen: maalausmaisia koko sivun kuvia, satukirjamaista kuvitusta, perinteistä sarjakuvaa, mustavalkeaa sarjakuvaa ja nukeilla tehtyä sarjakuvaa. Erilaiset kuvitustyylit toimivat hyvin ja nekin, joista en pitänyt, ovat lähinnä makuasioita eikä mikään töistä ole muita heikompi. Aloituskuvat ovat ehkä ainoat, joista en pitänyt. Ne olivat yksinkertaisia, mutta kuitenkin täynnä tekstiä, josta osa tuntui turhalta (jokaisessa tarinassa mainitaan Samuli Paulaharju erikseen tekijäksi) eivätkä ne oikein tukeneet tarinoita.
Kirjan isoin ongelma on, että alkuperäinen teos teki minuun sen verran ison vaikutuksen, että tämä jää siitä asteen verran jälkeen. (Jotkut tarinat, kuten Tunturien ikuinen vaeltaja, saavat kuitenkin alkuperäisen teoksen tunnelman ja kertomuksen kokonaisuuden upeasti vangittua.) Kokonaisuudessaan komea teos ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Alkuperäinen teos on myös aavistuksen laajempi, joten jos tämän lukee, kannattaa harkita myös siihen tutustumista.
Olen heikkona vanhoihin kauhujuttuihin ja kummitustarinoihin, joten tässä ei voitu mennä vikaan. Suuri kauhistus oli jo Paulaharjun miljöö - oikea Lappi tuntureineen, poroineen, autiomaineen ja kolttineen kaikkineen. Kylmä. Autio. Luonto. *brrr*
Tämä on kirjailijan ainoa kaunokirjallinen teos, mutta lähdemateriaalina on ollut vanhoja taruja, juttuja ja kertomuksia. Muutama oli tuttu toisista kokoelmista, mutta useimmat olivat uusia tuttavuuksia. Pelko on ehkä universaali tunne, mutta Paulaharjun kirjoitustapa kunnioittaa perinteitä niin muodon kuin kielen puolesta. Lopun sanasto ei ole siellä turhaan!
Ihastuin tässä ensin kanteen, ja seuraavaksi alkuperään. Ja sitten siihen, että vanhat tarinat kerrotaan sarjakuvamuodossa (suurin osa, osa myös ihan pelkkänä tekstinä).
Tämä menee Helmet-lukuhaasteen pariinkin eri kohtaan. Tämä mitä suurimmissa määrin ammentaa pohjoismaisesta kansanperinteestä meriraukkoineen, haavruuvineen, staaluineen ja maahisineen. Mutta lisäksi Salakirjat on pienkustantamo, joten luulenpa, että tämä menee mulla siihen kohtaan.
Tein muuten sen virheen, että luin tätä keskellä yötä. Se ei ollut kaikkein lennokkain idea. Näin painajaisia meriraukoista ja haavruista pitkin yötä. Ei näin.)
Upeita kauhutarinoita täynnä tunturien ja jäämeren hyistä eksotiikkaa. Sanasto kirjan lopussa tuli tarpeeseen, sen verran vanhahtavaa ja murteellista tarinoiden kieli oli. Osa tarinoiden aiheista oli minulle ennestään tuttuja jo Myytillisistä tarinoista, mutta Paulaharjun käsittelyssä kummitusjutut kasvavat taidokkaiksi novelleiksi. Suosittelen kaikille kansanperinteestä ja karmeista tarinoista kiinnostuneille.
"Paulaharju’s way of storytelling is immersive, even if I didn’t always understand the exact words he uses, the stories themselves still get through somehow. And after interviewing people with bigger vocabularies, I too came to understand the words I didn’t first understand."
Tällä kertaa eivät vanhat tarinat kolahtaneet. Liikaa vaikeita sanoja, joita en ymmärtänyt edes kontekstista (merenkäyntiin ja poronhoitoon liittyvää erityissanastoa vanhalla suomella). Pieni sanasto olisi auttanut lukumukavuutta. Taide oli pääosin nättiä, vaikka yllätyksekseni toiset taiteilijat olivat kuvittaneet useamman tarinan kuin toiset. Kauhu ei myöskään ole omin genreni ja tässä oli paljon Lapin maisemiin sijoittuvia kauhutarinoita sarvekkaine riettaineen.
Kieli joissakin tarinoissa vaikealukuista - tarinoiden lukeminen vaatii keskittymistä; toisaalta kieli on vivahteikasta ja tarinoihin on saatu oikeanlainen henki. Osa tarinoista erinomaisia, osa keskinkertaisia.