Palkitun runoilijan uusin teos vie Antiikin Kreikasta uuden ajan tragedioihin ja teknologian ihmeisiin.
Kiehtova teos liittyy huikeaan digitaaliseen kokonaisuuteen nimeltä Antikythera. Pelejä ja sattumaa hyödyntävä kokonaistaideteos tutkii historiaa ja ihmisiä sen pyörteissä.
“Kohtalo muotoutuu lopussa niin kuin toisen kerran osaisi perille paremmin mutta tietä ei ole, vaan sattumalta askellettu polku huolimaton jumala, virheitä, joskus löydös joka ohimennen putosi jumalan kämmenelle ihmismieli, louhos tai hellä, hitaasti puhki kuluva kalanvärisen aamun keskellä”
(s.1971) on helsinkiläinen runoilija. Hän on julkaissut viisi runokokoelmaa: Siivekkäät ja hännäkkäät (2001), Huoneiden kirja (2003), Auringonkierto (2005), Missä leikki loppuu (2007) ja Carmen (2010). Susiluoto on palkittu Kalevi Jäntin palkinnolla vuonna 2001, Suomi-palkinnolla 2005, ja Einari Vuorela- palkinnolla 2011.
Susiluoto on vapaa kirjailija, ja tunnettu runoesiintyjä.
Vahva runoteos, joka kutittelee erityisen hyvin omaa kauneudentajuani. Pidin mytologiaviittauksista, valosta ja merestä toistuvina motiiveina, kehämäisistä rakenteista ja siitä tavasta, jolla Susiluoto hyödyntää kaikkia aisteja runoissaan. Osa runoista jäi muita ohuemmiksi ja toisinaan toisteisuus alkoi myös puuduttaa, mutta kokonaisuutena runoteos oli upea.
Rakastan Susiluodon tapaa sukeltaa ja olla sanoissa. Yhtä aikaa kristallinkirkasta ja silti outoa, nyrjähtänyttä, ikiaikaista. Huomaan, että vaikka rakastan runojen lukemista, en osaa sanoa niistä mitään sellaista, joka tavoittaisi kokemuksen; se on niin kehollinen ja sanojen takana oleva. Ariadne parhaasta päästä tässä mielessä.
Upeaa, hiottua kieltä, jossa luotiin välähteleviä kuvia labyrintistä, johon lukijakin eksyy Ariadnen kanssa, ja löytää lopulta pois kohdatessaan auringon. Erityisesti jäin pohtimaan ilmausta "Lokit, niiden kalanvälkkeinen ääni, ruodontuoksu" - miten omalaatuinen tapa kuvata merenrantamaisemaa! Kaikki metaforat eivät itselleni auenneet, mutta se ei haitannut lainkaan - päinvastoin pidän siitä, että runoteoksessa on pohdittavaa pidemmäksikin aikaa. Runoissa oli jonkin verran toisteisuutta, joka oli toki myös tyylikeino, jolla kuvattiin labyrintissä harhailemista, mutta harva runo erottui valtavasti toisista. Kyseessä onkin pääasiallisesti kokonaisuus.
"Vapaus joka päästää rakenteesta kätkee toisen rakenteen: Levottomuudessa on aavistus toistoa mutta ei tietoa sen syystä. Levottomuudessa on aavistus toistoa mutta ei tietoa sen syystä."
Shamanistinen, loitsukas, muinainen, ikuinen, hiertyvä, manaava, maanavaava hikinen, vihlova, kirkas... oli rytmi tätä lukiessa. Ajan lanka on pilkottu pätkiksi ja aikaa letitetään. Kudelma on pelottavan kaunis, kiehtova. Aurinko! Ei lempeä talvipäivien kuulottaja vaan voimakas, läpitunkeva, palvottava, verestävä, ikuinen pallo, labyrintin muotoinen kehä ja (uhria) vaativa ympyrä.