Ysiluokan päätteeksi koulun työryhmä esitti musikaalin, Reko pyysi Miikkaa soittamaan ykköskitaraa. Se oli Rekon viimeinen muistikuva Miikasta: sen ilme silloin. Se oli vähän kuin olisi sanonut koulun harmaimmalle tytölle tuutsä tanssimaan. Parikymmentä vuotta myöhemmin Miikka on Kris Liedes, maailmankuulun hevibändin solisti, jolla on skenen hulluimmat fanit, huvila Losissa ja Lemmyn numero puhelimessa. Reko on Afgan veteraani, jonka elämässä ei ole sodan jälkeen tapahtunut mitään. Kun puhelin soi, Reko lähtee Miikan niin sanotuksi turvamieheksi Total Warin maailmankiertueelle. Elämä on yläaste plus raha. Perkele on yhtä aikaa kansainvälinen ja pistämättömän suomalainen nykyromaani, jossa villitään määrättömästi kansaa, haahuillaan maailmalla kartanoissa ja hotellihuoneissa ja etsitään ihmistä joka ei satuttaisi. Se kasvaa suureksi kertomukseksi alati hedonistisemmaksi muuttuvasta maailmasta ja kysyy mikä on ylpeyden hinta. Joonas Konstig kirjoittaa tinkimättömän tarkkaa proosaa kuoleman tarkoituksesta ja rakkauden välttämättömyydestä.
Kolmea tähteä näkyy olevan valtaosa arvioista, ja siihen se minullakin kääntyy. Aihe on kiinnostava, tunsin yläasteella kavereita, joista olisi voinut tulla Perkeleen Kris Liedeksiä. Oli myös iloinen yllätys, miten tässä kirjassa oli sitten muutakin kuin vain sitä heviörvellystä, miltä se aluksi vaikutti.
Hyvin maskuliininen kirja: naiset ovat aika helposti ladottavissa huora/madonna-dikotomiaan, siellä on yksi madonna ja loput sitten muuta. Naishenkilöiden kuvaus on aika lailla vartalonmuotoihin keskittyvää. Toki maskuliininen katse on sikäli ymmärrettävä, että henkilökaarti tuntuu henkisesti aika yläasteikäiseltä.
Paljon on myös luennointia, tällä kirjalla on runsaasti asiaa. Asiasta voi olla monta mieltä. Lopulta fiilis on, että Perkele ärsyttää, mutta ihan hyvällä tavalla, sellaisella joka saa kuitenkin lukemaan kirjan loppuun. Välillä kirja tuntui vähän hajanaiselta, mutta kyllä se lopulta etenee järkevään lopetukseen ennen kuin paisuu liian pitkäksi.
Ristiriitaiset fiilikset, mutta jos 1990-luvulta ponnistava hevimeininki ja kasvukertomus ja elämän merkityksen haku kevyesti arvokonservatiivista näkökulmasta tuntuu mielenkiintoiselta jutulta, Perkele ei ole hullumpi paketti.
Mielenkiintoinen kirja, jonka lukuisat anekdootit antoi kovasti mielenkiintoa. Eka puolisko oli melkein viiden tähden matskua, mutta toisella puoliskolla vähän fokus hajosi.
Tässä oli paljon hyvää, mutta kokonaisuus jäi silti jotenkin sekavaksi. Minusta teos olisi kaivannut ennen kaikkea tiivistämistä. Alkupuoli oli mukaansatempaava ja huvittikin useaan otteeseen kaltaistani pitkän linjan raskaan musiikin kuuntelijaa. Sain pakottaa itseni lukemaan viimeiset 100-150 sivua. En tiedä, ehkä en vain innostunut henkilöhahmoista riittävästi.