Kertojana piano vuosimallia 1825. Kuulijana pianoveli samaa vuosikertaa. Kertojapiano valaanluisilla koskettimilla elää harjoituspianon elämän. Velipuoli norsunluisilla koskettimilla pääsee arvopianona taiteellisempiin piireihin.
Valaanluinen piano kertoo Liehun kirjassa heistä kummastakin. Lukiessa tuntuu kuin pianot olisivat dialogissa, tai kirjeenvaihdossa, ja myös telepaattinen taso on olemassa.
Sinänsä arvostan Liehun ideaa - pianoperspektiivi on runollinen ja musiikillinen näkökulma pianonomistajien maailmaan. Toimiva kontrasti syntyi myös aikakaudesta, sillä salonkien vuosituhannelta myrskyävälle 1900-luvulle siirtyminen näkyi omistajien kohtaloissa monenlaisena draamana.
Liehun kertojapiano sai paljon irti siitä mitä ja millä tavalla kukin soitti, miksi hän ylipäätään pianon omisti, mihin tarkoituksiin hän soittamaansa musiikkia tarvitsi ja miten hän pianoaan kohteli. Musiikilla todellakin on muitakin kuin musiikillisia motiiveja omistajiensa elämässä.
Liehun teksti on hyvin täsmällistä, ilmaisut harkittuja ja usein lyyrisen ilmaisun puolelta lainattuja. kukaan ei voi opettaa ihmistä elämään täydesti. Ei kuolemaan tyynesti. Tuntui, että Liehu todellakin käytti omia vahvuuksiaan. Sitä voi myös kutsua mukavuusalueeksi.
Tiedän, että tämä on vain makuasia. Valaanluiset koskettimet oli tyylikäs kirja ja luin se hymyssä suin. Hyvinkin täydellinen sekä muodoltaan että rakenteeltaan - ja tietysti kieleltään.
Minuun uppoaa enemmän rosoinen kieli, elämänmakuisuus, kerronnalliset kokeilut tai jollain tavoin vaikeammin hahmottuva tai haastavampi toteutus.
Ja sitten ovat nämä muut kuin ihmiskertojat. Esineet ja eläimet ja sellaiset. Siinä genressä on vaikeaa olla enemmän kuin vain jännittävä tai omaperäinen.