Antti Tuuri yllättää nyky-Italiaan sijoittuvalla tarinalla, jonka käänteitä johtaa - poissa ollessaankin - pitelemätön mies. Suomalaisaviopari on vuokrannut Rooman läheltä keskiaikaisesta kaupungista asunnon vuodeksi kirjallisia töitä varten. Pariskunnan työrauha vuokrahuvilalla häiriintyy, kun tuttu naistaiteilija ystävättärineen tunkee väkisin vierailulle. He haluavat välillä pois Villa Lantesta ja Rooman melusta. Pian käy ilmi, että todellisuudessa naiset pakoilevat Järvikannasta, pitelemätöntä miestä, jonka seurassa joutuu aina hankaluuksiin. Järvikannaksen ex-vaimoina naiset tietävät tämän liiankin hyvin. Pian se selviää myös muille, ja tapahtumat saavat odottamattomia käänteitä.
Antti Elias Tuuri (s. 1. lokakuuta 1944 Kauhava[) on suomalainen kirjailija, joka on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Tuuri tunnetaan kotimaakuntaansa Etelä-Pohjanmaata kuvaavista kirjoistaan. Hän on myös kirjoittanut useita Äitini suku -sarjaan kuuluvia kirjoja, joissa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten kertomuksia. Hän sai Finlandia-palkinnon 1997 teoksestaan Lakeuden kutsu , Pohjanmaa-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pohjanmaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985[2] ja Aleksis Kiven palkinnon vuonna 2009. Tuuri on myös suomentanut islantilaisia saagoja[3], mistä tunnustuksena maan presidentti Vigdís Finnbogadóttir luovutti hänelle vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin[1]. Tuurin tuotantoon kuuluu lisäksi kuunnelma- ja elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Tuuri kertojana: Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen varhaisessa tuotannossaan huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen, joka toi joskus mieleen toisen diplomi-insinöörin, Antti Hyryn. Myöhemmin hänen tyylinsä tunnusmerkiksi on kohonnut pinnanalainen rikkaus, joka ilmenee joskus nasevina ”kirveen iskuina”, ja usein jonkin verran verhottuna huumorina tai satiirina. Tuurin tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin niin että hän yltää kerronnan kuivumatta yksityiskohtien tarkkuuteen ja uskottavuuteen.kenen mukaan?
Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Pekka Parikka ohjasi vuonna 1988 hänen romaaniinsa perustuvan elokuvan Pohjanmaa[6], sekä vuonna 1989 saman nimiseen Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Talvisota[7]. Lisäksi Lauri Törhönen teki vuonna 1990 elokuvan Ameriikan raitti, Ilkka Vanne vuonna 2000 Lakeuden kutsun, joka perustuu Pohjanmaa -sarjan viimeiseen teokseen Lakeuden kutsu, sekä viimeisimpänä AJ Annila vuonna 2017 Ikitien. Tuuri on myös itse useasti toiminut mukana filmattujen romaaniensa käsikirjoitustyössä (Talvisota, Pohjanmaa, Lakeuden kutsu, Rukajärven tie, Ikitie). Tämän lisäksi Tuuri on myös kirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä kertovan TV-sarjan Tuomitut (1995) ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle.
Antti Tuurin teoksessa Pitelemättömät aviopari oli Italian leppeän auringon alla kirjallisissa etätöissä, kun heille soitti Roomassa työskentelevät ystävykset. Kyseiset naiset halusivat tulla heille heti samana päivänä vierailulle epämääräiseksi ajaksi. Pian selvisi, että meluisa ja turistien kansoittama Rooma oli ollut pelkkä tekosyy. Itseasiassa he olivat molempien yhteistä ex-miestä paossa. Mies oli soitellut liikaa heidän peräänsä ja aikonut tulla vieraisille. Mies oli nimeltään Järvikannas.
Niinhän siinä kuitenkin kävi, että kyseinen tympeän oloinen Järvikannas oli matkalla Italiaan kyseisten naisten luokse, jotka olivat häntä paossa. Järvikannaksen touhuista kerrottiin aika ikäviä juttuja naisten muistellessa hänen toilailujaan. Miehestä nousi esille narsisti ja naistenhakkaaja, joten ei ihme, että naiset lähtivät karkuun heti, kun kuulivat hänestä.
Näppärästi kokoonkehrätty kirja, ei voi muuta sanoa. Tuurin tapaan lakonista tekstiä, tällä kertaa mukaan sekoitetaan Goethe ja Buber-sitaatteja. Keskiössä on metsäyhtiöihin ja niiden Amerikan kauppoihin ja vähän muuhunkin sotkeutunut Järvikannas, josta Italiassa vaimoineen käännöstöitä tekevää kirjailijaa pyydetään kirjoittamaan kirjaa.
Ensimmäinen Tuuri koskaan. Oli erikoinen, en tiedä mitä odotin - jotain kuitenkin enemmän. Jäin kaipaamaan hahmoista syvempää kuvausta, mutta siihen ei tämä kirja yltänyt.
Tarina kulki kiitettävästi, vaikka kiersi hieman erikoisilla kierroksilla. Helppolukuista, joten sikäli harmitonta. Ei kuitenkaan saanut innostumaan, jotta heti perään olisin seuraavaan Tuuriin tarttumassa.
Tuurin kirjoissa ei ole kuin se ongelma, että niiden lukeminen tahtoo olla liian sutjakkaa. Ne vähän kuin luiskahtavat aina käsistä. Tämä ei ole poikkeus. Päinvastoin tämä tekee oikein sutjakkuuden ennätyksen - niin nopeasti se on luettu, vaikka kuinka yrittäisi säästää. Mutta tässäkin kirjassa on sitä tuurimaista drivea, joka tekee hänestä mestarikertojan. Tarina on hieman ohut, mutta se nyt ei paljon haittaa. Tuuri ehtii pistää mukaan kaikki tyypilliset äkkivääryydet ja jonkin verran myös huumorinkukkasia. Kevyttä, mutta nautinnollista yöpöytälukemista.