Lauri Törni taistelee vapaaehtoisena suomalaisten SS-joukoissa Saksassa, mistä hänet heinäkuussa 1941 passitetaan takaisin kotiin. Pettynyt Törni hakeutuu Kevyt Osasto 8:aan. Ei mene kauaakaan, kun hän saa alleen Vickers-panssarivaunun ja legenda saa alkunsa. Syyskuussa käynnistyy suomalaisten suurhyökkäys niin Aunukseen kuin Petroskoihin. Vieljärven itäpuolella olevat venäläiset saavat Törnin kimppuunsa. Törnin uutta sotasaalistankkia, "Postijunaa", käytetään monella suunnalla jalkaväen kärjessä vihollisbunkkereiden tuhoamiseen. Kotsura, Nuosjärvi, Auringka, Kristian, Nirka, Pyhäjärvi, Prääzä, Matrosa... Kylä kylältä, motti motilta raskas sotataival vie suomalaiset kohti Petroskoita ja sen valtausta. Törni kärkeen aloittaa Mannerheim-ristin ritari Lauri Törnistä (1919-1965) kertovan romaanisarjan. Taustatutkimusta tehdessään Sirén on löytänyt tarunhohtoisen maineen saavuttaneen Törnin toimista ennen julkaisemattomia yksityiskohtia. Niiden innostamana on syntynyt tämä yli kymmenvuotisen kirjailijauran vaativin kirjoitustyö.
Esa Sirén (s. 1948) on kotoisin Kouvolasta, ja hänellä on takanaan komea ura jääkiekkovalmentajana. Jo koulupoikana sotakirjallisuudesta kiinnostuneen Sirénin menestysromaaneja on myyty yli 200 000 kappaletta, ja hän on vakiinnuttanut paikkansa sukupolvensa parhaana sotakirjailijana. Tietokirja Sodan kuvat - Rukajärvi 1941 ilmestyi vuonna 2016. Teos on itsenäinen osa sarjaan, jonka toinen osa Sodan tarinat on.
Esa Sirénin sotaromaani Törni kärkeen vaikuttaa aika lailla kaunokirjalliseksi muokatuilta sotapäiväkirjamerkinnöiltä, minkä kirjailija liitteessä ilmaiseekin. Se siis perustuu Jarmo Suomalan Kevyt Osasto 8:n historiikkiin.
Kirjassa eletään jatkosodan hyökkäysvaihetta ja ollaan menossa kohti Petroskoita. Tapahtumia tarkastellaan lähinnä miehistön tasolta, ja muutamia upseereitakin mainitaan. Itse Törni tulee mukaan vasta puolivälin paikkeilla, ja hän saa ajettavakseen englantilaisvalmisteisen tuunatun Vickers-panssarivaunun.
Reilusti yli sataan lukuun jaoteltu sotakertomus on varsin yksitoikkoista ja katkelmallista luettavaa. Alussa ollaan Savinonovon tienoilla, sittemmin Kotajärven suunnasta edetään Koutselankylään. Kerronta on pinnallista ja kielikuvat ontuvat aina ”reikäjuustomaastoihin” asti. Kylä kylältä edetään Gabonovasta Jadroon ankarasti taistellen.
Tässä niin kuin muissakin vastaavissa jermuhenkisissä sotaromaaneissa on muutaman miehen joukko, joiden mukana ollaan taistelun tuoksinassa. Tässä ollaan Jalo-sankarin matkassa, välillä tuhoamassa T-26-vaunuja, välillä ”postivaunuja”, ja ”iivanaa” kaatuu solkenaan. ”Vanjaupseereita” otetaan vangiksi helposti ja poiketaan rintamalinjan takana tekemään täsmäiskuja.
Aika monet muutkin kirjailijat Antti Tuurin tapaan ovat muokanneet tietokirjoista vastaavanlaisia kuin tämä. Ehkä suurin ongelma lukijan kannalta oli tapahtumien vyöryminen pintatasolla eteenpäin, ja kuvauksesta on tingitty. Henkilöhahmot ovat perin pinnallisia. Sen paremmin aseistusta ja ajoneuvojakin on vaikea visualisoida, jos ei ole perillä sotakalustosta ja perehtynyt siihen syvällisemmin. Törnin ajamasta Vickersistäkään ei kerrota juuri muuta kuin, että siinä on tykki, pari konekivääriä ja CAZ-T-26-moottori.
Sanakarikertomus, jossa ryssästä puhutaan vain hammasta purren ja suomalainen soturi on rautaa. Kerronta on sujuvaa mutta välillä tapahtumat tuntuvat liian suoraan esimerkiksi Mannerheim-ristin ritareiden myöntöperusteista lainatuilta ja olisin kovasti kaivannut vähän monipuolisempaa kuvaa tapahtuneesta kuin sinivalkoisten lasien läpi suodatetun. Kenelle nämä kirjan nykypäivänä oikein kirjoitetaan?