What do you think?
Rate this book
Sielut
Kertomus siitä mitä perheessä tapahtuu, kun lapsi katoaa.
Eräänä aamuna Maija ei ilmesty kouluun. Kesä tekee tuloaan Saimaan rannalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, kaukaa idästä levinnyt säteily saa voikukat hehkumaan tavallista keltaisempina ja Vitostietä lähestyy auto kintereillään poliiseja ja toimittajia.
Äiti Aino jää kotiin päivystämään puhelinta ja isä Kristian kiertää ympäri kaupunkia etsimässä Maijaa. Naapurustossa asuvat Taito ja Ilari kulkevat pitkin metsiä, hyppivät uimaan hyiseen veteen ja yrittävät hekin löytää Maijan. Päivä kallistuu iltaan, ja etsintöihin osallistuu yhä suurempi joukko ihmisiä. Mutta Maijasta tiedetään vain se, että hänet on nähty menevän aamulla metsään.
Eräänä aamuna Maija ei ilmesty kouluun. Kesä tekee tuloaan Saimaan rannalla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, kaukaa idästä levinnyt säteily saa voikukat hehkumaan tavallista keltaisempina ja Vitostietä lähestyy auto kintereillään poliiseja ja toimittajia.
Äiti Aino jää kotiin päivystämään puhelinta ja isä Kristian kiertää ympäri kaupunkia etsimässä Maijaa. Naapurustossa asuvat Taito ja Ilari kulkevat pitkin metsiä, hyppivät uimaan hyiseen veteen ja yrittävät hekin löytää Maijan. Päivä kallistuu iltaan, ja etsintöihin osallistuu yhä suurempi joukko ihmisiä. Mutta Maijasta tiedetään vain se, että hänet on nähty menevän aamulla metsään.
254 pages, Hardcover
First published January 1, 2015
1 person is currently reading
30 people want to read
About the author
Markku Pääskynen
16 books3 followersMarkku Pääskynen is Finnish writer and editor. He has graduated from Helsinki University Art Studies degree program in 1999. Pääskynen lives in Helsinki with his wife, writer and journalist Laura Honkasalo and their children.
The book Vihan päivä by Pääskynen was candidate for the Finlandia prize in 2006.
The book Vihan päivä by Pääskynen was candidate for the Finlandia prize in 2006.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 20 of 20 reviews
June 25, 2016
Erikoinen tarina 90-luvulta. Tarina oli sijoitettu aidosti tapahtunut pankkiryöstö Helsingissä ja sen tapahtumien päätyminen pikkukaupunkiin, jossa saman aamuna katosi koulutyttö. Kirja on psykologinen tarina, ehkä tuo nimi on hieman hämäävä, mutta kyllähän siinä sieluista jossakin kohdin puhuttiin. Kirja oli Finlandiaehdokas 2015, mutta jälleen ihmettelen näitä ehdokasvalintoja, kun olen lukenut useamman viiden tähden kirjan tänä vuonna. Tälle olisin antanut sen kolme ja puoli tähteä.
September 29, 2024
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2014: 214/214)
2015: 2/6
1984-2023: 216/268
4/5
Nämä arviot (tai pikemminkin reaktiot) jätättävät nyt melko pahasti: tätä kirjoittaessani olen jo lukemassa romaania numero 219 ja pian siirryn Finlandia-vuosien 2014-2015 viimeiseen ehdokkaaseen. Nopeuttaakseeni tahtiani hieman teen tällaisen yhteiskirjauksen kaikista vuoden 2014 kuudesta ehdokkaasta. Tuon vuoden voittajaksi valittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Oma selvä voittajani olisi kuitenkin ollut Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Alla ovat kaikki ehdokkaat suurinpiirteisessä paremmuusjärjestyksessäni:
4,5 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 2014
4+ Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä 2014
4+ Anni Kytömäki: Kultarinta 2014
4+ Sirpa Kähkönen: Graniittimies 2014
4+ Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014V
4- Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 2014
Lisäys: Kun nyt olen saanut luettua myös kaikki vuoden 2015 ehdokkaatkin – ja tämän yhteiskirjauksen valmistuminenkin viipyy –, lisään tähän kirjaukseen myös nuo vuoden 2015 ehdokkaat. Finlandia-diktaattorina olisin itsekin palkinnut Laura Lindstedtin Oneironin. Oneironin parhaimmuus tuntui melko itsestäänselvältä.
5 Laura Lindstedt: Oneiron 2015V
4,5 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 2015
4+ Panu Rajala: Intoilija 2015
4+ Pertti Lassila: Armain aika 2015
4 Kari Hotakainen: Henkireikä 2015
4 Markku Pääskynen: Sielut 2015
Ei ole varmaankaan mitään sellaisia yksittäisiä piirteitä tai piirteiden yhdistelmiä, jotka auttaisivat erottamaan viihderomaanin taideromaanista (tai muun viihteellisemmän kulttuurituotteen taiteellisemmasta vaihtoehdosta). Oletan, että milteipä mikä tahansa piirre voi esiintyä niin taiteessa kuin viihteessäkin. Jotkin piirteet saattavat tosin olla yleisempiä taiteessa kuin viihteessä – ja toiset taas yleisempiä viihteessä kuin taiteessa. Onnellinen loppu voisi varmaankin olla yksi sellainen piirre, joka on viihteessä yleisempää kuin taiteessa. Viihde pyrkii varmaankin taidetta useammin viemään ihmisen (edes hetkeksi) pois tosielämästä, kun taas taide pyrkinee mieluummin kuvaamaan maailmaa sellaisenaan – ja tosielämässähän onnelliset loput voivat olla verraten harvinaisia. Olisi mielestäni kuitenkin typerää pitää lopetuksen onnellisuutta jonkinlaisena automaattisena kriteerinä, joka erottelee taiteen viihteestä: eli onnellinen loppu leimaisi teoksen suoralta kädeltä viihteeksi ja taiteen edellytyksenä taas olisi jotenkin monivivahteisempi ja epämääräisempi päätös. Ja vaikka viihteelle on varmasti tyypillisempää henkilöhahmojenkin yksioikoisuus ja jakaantuminen esimerkiksi selvästi pahoihin ja hyviin tyyppeihin, niin ei liene mahdottomuus sekään, että taiteessakin esiintyisi karikatyyrimäisiä pahiksia ja hyviksiä. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että vaikka joku kirjailija saattaa pakata kirjansa täyteen taideromaanille tyypillisempiä piirteitä ihan vain siksi, että hänen kirjaansa myös pidettäisiin taideromaanina – vaikkei hän ehkä onnistuisikaan hyödyntämään näitä taideromaanin tyyppipiirteitä niin kovin hyvin. Ja joskus sitten tuntuu myös siltä, että näitä ulkoisesti taideromaaneilta vaikuttavia – mutta tarkemmassa tarkastelussa toivomisen varaan jättäviä teoksia – myös asetetaan ehdolle ja palkitaankin näillä erilaisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Palkitaan siis enemmän muotoa kuin sisältöä. Vastaavasti oletan, että on sitten myös niitä teoksia, joita hyljeksitään niiden pinnalta viihteeltä vaikuttavan sisällön vuoksi, vaikka kokonaisuutena ne olisivatkin paljon enemmän. Hyväksi taideromaaniksi voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, mikä pyrkii koko ajan haastamaan ja "harhauttamaan" lukijaa monilla, epäselvillä, vaihtuvilla ja poukkoilevilla aikatasoilla ja kertojahahmoilla. Huonoksi viihderomaaniksi taas voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, joka silittää lukijaa myötäkarvaan ainakin kronologisella etenemisellään ja yhdellä kertojallaan.
209: Anni Kytömäen Kultarinta taisi olla pullollaan taideromaanin tyyppipiirteitä, ja lukemista helpottavat vähän viihteellisemmät piirteet taas taisivat melkolailla puuttua. Ei siinä mitään, olen kai tällaisia aiemminkin lukenut – joitakin nautinnollakin. Tämä Kultarinta ei nyt kuitenkaan jostakin syystä onnistunut oikein missään vaiheessa sytyttämään, innostamaan ja vetämään mukanaan. Tekisi ehkä kovastikin mieli tuomita tämä teos ainakin jossain määrin tekotaiteeksi (heppoisempaa sisältöä koreissa taiteen ulkokuorissa?) – mutta epäröin kuitenkin suuresti tehdä sitä. Anni Kytömäki on kuitenkin saanut kaikilla teoksillaan poikkeuksellisen paljon kiitosta, suitsutusta ja huomiota niin kriitikoilta kuin rivilukijoiltakin. Olen siis avoin sille vaihtoehdolle, että vika onkin minussa itsessäni eikä tässä Kultarinnassa tai Anni Kytömäessä. Haluan antaa hänelle uuden mahdollisuuden – ja osana tätä Finlandia-projektiani pääsenkin sen tekemään lukemalla Finlandia-voittaja Margaritan. Melko massiivista Kultarintaa en välttämättä kuitenkaan lähde ainakaan ihan lähiaikoina kahlaamaan uudelleen.
210: Miehiä ja ihmisiä toi Olli Jaloselle neljännen Finlandia-ehdokkuuden (Johan ja Johan 1989, Isäksi ja tyttäreksi 1990, 14 solmua Greenwichiin 2008). Tätä voisi varmaankin kutsua ihan vain kunnon lukuromaaniksi. Romaania oli erityisen virkistävää lukea melko raskaalta tuntuneen Kultarinnan jälkeen (ja ennen ehkä vieläkin raskaampaa Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää). Olli Jalonen on kaiketi saavuttanut sellaisen aseman, että hän voi kirjoittaa tällaisen pakottamattoman lineaarisen romaanin yhden henkilön näkökulmasta (ja vieläpä onnellisella lopulla!) ilman pelkoa siitä, että hänen taiteensa luokiteltaisiin (väärin) kevyemmäksi viihteeksi.
211: Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää lukiessani mietin kyllä, että kirjasta olisi voinut tulla parempi, jos se olisi riisuttu kaikista taideromaanin hehkua tuovista piirteistä – ja kerrottu yksinkertaisempana tarina. Tuntui, ettei noita taideromaanin tyyppipiirteitä oltu oikein osattu käyttää sellaisella tavalla, että ne olisivat nostaneet teoksen arvoa – vaan ne pikemminkin laskivat sitä.
212: Panu Rajalan Intoilijakin tuntui virkistävältä. Ihan kunnon korkeakirjallisuutta ilman korkeakirjallisuuden aiheetonta raskautta. Finlandia-ehdokkaissa on runsaamminkin näitä teoksia, jotka kertovat fiktiivisesti oikeasti eläneistä suurmiehistä. Panu Rajalan Intoilija on mielestäni – ainakin Erik Wahlströmin romaanin Den dansande prästen (Tanssiva pappi) ohella – näiden teosten parhaimmistoa. Vaikka olen sen periaatteessa tiennytkin, että Panu Rajala on ihan oikea kirjailijakin, on hän itselleni ollut aiemmin tuttu lähinnä monista turhanpäiväisistä otsikoista ja lööpeistä. Että sikälikin oli Intoilijan lukeminen virkistävää, että nyt tiedän hänen kirjailijuutensa myös käytännössä.
213: Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät oli runsaamminkin noita siirtymiä eri aikatasojen ja kertoja-/näkökulmahahmojen välillä. Mistään itsetarkoituksellisesta harhauttelusta ei tuntunut kuitenkaan olevan kysymys – ja romaanin juonta olikin melko helppo seurata. Suurimpana ongelmana itselläni tämän romaanin kanssa oli se, että se tuntui epäuskottavalta niin joissakin pienemmissä kuin suuremmissakin asioissa. Jos kirja oli uskottava, niin kirjailija ei sitten vain onnistunut myymään tarinaansa minulle. Vaikka vaikkapa siinä olikin jotakin virkistävää, miten kirjan amerikkalainen hahmo roimi suomalaista yliopistomaailmaa, niin kaikissa sanoissaan ja tuntemuksissaan tuo amerikkalainen ei kuitenkaan tuntunut ainakaan minusta täysin amerikkalaiselta.
214: Graniittimies toi Sirpa Kähköselle toisen hänen Finlandia-ehdokkuuksistaan (ensimmäinen tuli romaanilla Lakanasiivet 2007). Siinä missä Lakanasiivet ei vedonnut itseeni sitten ollenkaan, tämä Graniittimies vetosi – ainakin alkuosaltaan. Romaani taisi alkaa enemmän lineaarisena ja yksinkertaisena kertomuksena, kun taas loppuosassa tavoiteltiin "taiteellisempaa" ilmaisua. Hallitsisiko Kähkönen kuitenkin edeltävän paremmin kuin jälkimmäisen?
215: Tommi Kinnusen Neljäntienristeys olisi siis ollut minun Finlandia-voittajani – ja vieläpä melko selvästi. Kirjan alun lyhyt muutaman sivun alkuluku oli silkkaa taideromaanin hämmentämistä. Jotain siitä tajusi lukemalla ensin takakannen "vihjetekstin". Mutta kun sivut luki uudelleen koko romaanin lukemisen jälkeen, olikin kaikki päivänselvää. Kirjan neljä pääosaa on kerrottu kukin yhden henkilön näkökulmasta. Nämä henkilöt kuuluvat eri sukupolviin. Kirjan keskiössä on se tukahdettu salaisuus, joka yhdellä näistä henkilöistä on – ja joka vaikuttaa muihinkin. Tuon salaisuuden kyllä arvaa, vaikka siitä pitkään vain vihjaillaankin. Lopullisesti tuo salaisuus sitten paljastuu vasta tuon henkilön silmin kerrotussa neljännessä luvussa. Kronologisesti tuota henkilöä käsittelevä luku kuuluisi keskemmälle kirjaa, mutta salaisuuden paljastumisen pitkittämiseksi – ja draaman lisäämiseksi – se on taitavasti sijoitettu loppuun. En ole välttämättä samaa mieltä siitä sanomasta, jonka Tommi Kinnunen haluaa tällä kirjallaan välittää, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että hän tekee sen pirun taitavasti.
216: Markku Pääskynen sai romaanillaan Sielut toisen Finlandia-ehdokkuutensa (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Vihan päivä 2006). Kirjan alussa tyttö katoaa ja lopussa sitten löytyy. Tuo on kuitenkin vain kehyskertomus – ja kehysten välissä on monenmoista pohdintaa. Oliko nimi Sielut vähän kryptinen? Enemmän taideromaanin tyyppipiirteitä – ei kuitenkaan mitenkään erityisen haastava. Tuskin luen uudelleen.
217: Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat oli kerrassaan upea ja hurmaava – ja olin jo täysin valmistautunut jakamaan oman varjo-Finlandiani tälle teokselle (mutta sitten ilmaantui – jos mahdollista – jotakin vieläkin upeampaa). Tytön äiti kuolee lentokoneesta putoavaan siniseen jäähän, tytön täti voittaa lotossa ensin tuplajättipotin ja sitten vielä toisen päävoiton päälle ja vielä kirjan hahmoihin kuuluu mies, johon salama iskee viisi kertaa. Kuulostaa ehkä huonolta farssilta, mutta kaikkea muuta! Romaani on lopulta vakava kirja vakavista asioista (ainakin vanhemman kuoleman vaikutuksesta lapseen?) – ja näiden vakavampien teemojen käsittelyä vain tietty omituisuus ja huumori parantavat.
218: Henkireikä toi Kari Hotakaiselle peräti hänen viidennen Finlandia-ehdokkuutensa (Klassikko 1997, Juoksuhaudantie 2002, Huolimattomat 2006, Ihmisen osa 2009). Helppolukuista, tasaista ja varmaa. Mitään kirjallisia harhautuskeinoja ei juuri käytetä. Suomen ensimmäisen Pirkka-kirjailijan titteli sopii varmasti Hotakaiselle enemmän kuin hyvin. Onko hän samalla kuitenkin myös suomalaisen kirjallisuuden pahimpia alisuorittajia? Pitäisikö välillä rohjeta kokeilla jotakin muutakin – mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolellekin? (Riskinä tietysti on, että tuolloin saattaa Pirkka-taso alittua, mutta mahdollisuutena Pirkka-riman roima ylitys.)
219: Pertti Lassilan romaanissa Armain aika äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Huipentumana pidin lukua 13 (s. 87-101), jossa kerrotaan Lapin sodassa kuolleesta Arvosta – eli äidin toisesta miehestä ja pojan isästä. Kirja oli kokonaisuutena ehkä kuitenkin vähän epätasaisempi kuin tuo luku.
220: Laura Lindstedtin Oneiron toi hänelle toisen Finlandia-ehdokkuuden (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Sakset 2007). Saksia pidin "vain" taitavana. Oneroinissa oli taitoa vieläkin enemmän – ja sen lisäksi muutakin (ainakin sitä kaipaamaani tunnetta). Tämä oli taideromaani – kuitenkin ilman itsetarkoituksellista taideromaanille tyypillisten piirteiden viljelyä. Seitsemän eri ikäistä, eri taustaista ja eri maista tulevaa naista kohtaa valkoisessa tyhjässä tilassa, joka sitten osoittautuu kuolemanjälkeiseksi välitilaksi. Vähittäisin askelin he vaipuvat tuosta välitilasta olemattomuuteen(?). Yksi naisista on New Yorkin juutalainen performanssitaiteilija Shlomith, joka on tehnyt anoreksiastaan keskeisen osan taidettaan. Hän nousee kirjan keskushenkilöksi, sillä kuudesta muusta kerrotaan huomattavasti vähemmän. Yhtenä kirjan huipentumana pidin Shlomithin pitämää performanssiluentoa siitä, mitkä piirteet juutalaisuudessa saattavat altistaa naiset syömishäiriöille. Tuon luennon päättely tuntuu uskottavalta. Lähdeviitteineen ja kaikkineen täyttänee yliopistoluennon kriteerit? Laura Lindstedt on varmaankin tehnyt kotiläksynsä hyvin. Uskoin, että romaanihenkilö todella voisi olla newyorkilainen ja juutalainen (ja vielä nainen ja performanssitaiteilijakin). Haluaisin kuitenkin kuulla tästä vielä jonkun aivan oikean newyorkis-juutalaisen naisen valistuneen mielipiteen (performanssitaiteilija hänen ei sentään tarvitsisi olla, ettei tehdä asiasta liian vaikeaa). Teoksessaan Lindstedt yhdistelee hienosti, taitavasti ja saumattomasti eri kirjallisuuden lajeja. Luettuani 220 Finlandia-ehdotettua teosta Oneiron on vasta toinen – ja ensimmäinen romaani –, jolle annan täydet viisi tähteä (ja Oneiron menee minun listallani Markku Envallin Samurai nukkuu -aforismikokoelmankin (1989) edelle).
(1984-2014: 214/214)
2015: 2/6
1984-2023: 216/268
4/5
Nämä arviot (tai pikemminkin reaktiot) jätättävät nyt melko pahasti: tätä kirjoittaessani olen jo lukemassa romaania numero 219 ja pian siirryn Finlandia-vuosien 2014-2015 viimeiseen ehdokkaaseen. Nopeuttaakseeni tahtiani hieman teen tällaisen yhteiskirjauksen kaikista vuoden 2014 kuudesta ehdokkaasta. Tuon vuoden voittajaksi valittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Oma selvä voittajani olisi kuitenkin ollut Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Alla ovat kaikki ehdokkaat suurinpiirteisessä paremmuusjärjestyksessäni:
4,5 Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 2014
4+ Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä 2014
4+ Anni Kytömäki: Kultarinta 2014
4+ Sirpa Kähkönen: Graniittimies 2014
4+ Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 2014V
4- Heidi Jaatinen: Kaksi viatonta päivää 2014
Lisäys: Kun nyt olen saanut luettua myös kaikki vuoden 2015 ehdokkaatkin – ja tämän yhteiskirjauksen valmistuminenkin viipyy –, lisään tähän kirjaukseen myös nuo vuoden 2015 ehdokkaat. Finlandia-diktaattorina olisin itsekin palkinnut Laura Lindstedtin Oneironin. Oneironin parhaimmuus tuntui melko itsestäänselvältä.
5 Laura Lindstedt: Oneiron 2015V
4,5 Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 2015
4+ Panu Rajala: Intoilija 2015
4+ Pertti Lassila: Armain aika 2015
4 Kari Hotakainen: Henkireikä 2015
4 Markku Pääskynen: Sielut 2015
Ei ole varmaankaan mitään sellaisia yksittäisiä piirteitä tai piirteiden yhdistelmiä, jotka auttaisivat erottamaan viihderomaanin taideromaanista (tai muun viihteellisemmän kulttuurituotteen taiteellisemmasta vaihtoehdosta). Oletan, että milteipä mikä tahansa piirre voi esiintyä niin taiteessa kuin viihteessäkin. Jotkin piirteet saattavat tosin olla yleisempiä taiteessa kuin viihteessä – ja toiset taas yleisempiä viihteessä kuin taiteessa. Onnellinen loppu voisi varmaankin olla yksi sellainen piirre, joka on viihteessä yleisempää kuin taiteessa. Viihde pyrkii varmaankin taidetta useammin viemään ihmisen (edes hetkeksi) pois tosielämästä, kun taas taide pyrkinee mieluummin kuvaamaan maailmaa sellaisenaan – ja tosielämässähän onnelliset loput voivat olla verraten harvinaisia. Olisi mielestäni kuitenkin typerää pitää lopetuksen onnellisuutta jonkinlaisena automaattisena kriteerinä, joka erottelee taiteen viihteestä: eli onnellinen loppu leimaisi teoksen suoralta kädeltä viihteeksi ja taiteen edellytyksenä taas olisi jotenkin monivivahteisempi ja epämääräisempi päätös. Ja vaikka viihteelle on varmasti tyypillisempää henkilöhahmojenkin yksioikoisuus ja jakaantuminen esimerkiksi selvästi pahoihin ja hyviin tyyppeihin, niin ei liene mahdottomuus sekään, että taiteessakin esiintyisi karikatyyrimäisiä pahiksia ja hyviksiä. Joskus kuitenkin tuntuu siltä, että vaikka joku kirjailija saattaa pakata kirjansa täyteen taideromaanille tyypillisempiä piirteitä ihan vain siksi, että hänen kirjaansa myös pidettäisiin taideromaanina – vaikkei hän ehkä onnistuisikaan hyödyntämään näitä taideromaanin tyyppipiirteitä niin kovin hyvin. Ja joskus sitten tuntuu myös siltä, että näitä ulkoisesti taideromaaneilta vaikuttavia – mutta tarkemmassa tarkastelussa toivomisen varaan jättäviä teoksia – myös asetetaan ehdolle ja palkitaankin näillä erilaisilla kirjallisuuspalkinnoilla. Palkitaan siis enemmän muotoa kuin sisältöä. Vastaavasti oletan, että on sitten myös niitä teoksia, joita hyljeksitään niiden pinnalta viihteeltä vaikuttavan sisällön vuoksi, vaikka kokonaisuutena ne olisivatkin paljon enemmän. Hyväksi taideromaaniksi voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, mikä pyrkii koko ajan haastamaan ja "harhauttamaan" lukijaa monilla, epäselvillä, vaihtuvilla ja poukkoilevilla aikatasoilla ja kertojahahmoilla. Huonoksi viihderomaaniksi taas voitaisiin automaattisesti luokitella vaikkapa sellainen teos, joka silittää lukijaa myötäkarvaan ainakin kronologisella etenemisellään ja yhdellä kertojallaan.
209: Anni Kytömäen Kultarinta taisi olla pullollaan taideromaanin tyyppipiirteitä, ja lukemista helpottavat vähän viihteellisemmät piirteet taas taisivat melkolailla puuttua. Ei siinä mitään, olen kai tällaisia aiemminkin lukenut – joitakin nautinnollakin. Tämä Kultarinta ei nyt kuitenkaan jostakin syystä onnistunut oikein missään vaiheessa sytyttämään, innostamaan ja vetämään mukanaan. Tekisi ehkä kovastikin mieli tuomita tämä teos ainakin jossain määrin tekotaiteeksi (heppoisempaa sisältöä koreissa taiteen ulkokuorissa?) – mutta epäröin kuitenkin suuresti tehdä sitä. Anni Kytömäki on kuitenkin saanut kaikilla teoksillaan poikkeuksellisen paljon kiitosta, suitsutusta ja huomiota niin kriitikoilta kuin rivilukijoiltakin. Olen siis avoin sille vaihtoehdolle, että vika onkin minussa itsessäni eikä tässä Kultarinnassa tai Anni Kytömäessä. Haluan antaa hänelle uuden mahdollisuuden – ja osana tätä Finlandia-projektiani pääsenkin sen tekemään lukemalla Finlandia-voittaja Margaritan. Melko massiivista Kultarintaa en välttämättä kuitenkaan lähde ainakaan ihan lähiaikoina kahlaamaan uudelleen.
210: Miehiä ja ihmisiä toi Olli Jaloselle neljännen Finlandia-ehdokkuuden (Johan ja Johan 1989, Isäksi ja tyttäreksi 1990, 14 solmua Greenwichiin 2008). Tätä voisi varmaankin kutsua ihan vain kunnon lukuromaaniksi. Romaania oli erityisen virkistävää lukea melko raskaalta tuntuneen Kultarinnan jälkeen (ja ennen ehkä vieläkin raskaampaa Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää). Olli Jalonen on kaiketi saavuttanut sellaisen aseman, että hän voi kirjoittaa tällaisen pakottamattoman lineaarisen romaanin yhden henkilön näkökulmasta (ja vieläpä onnellisella lopulla!) ilman pelkoa siitä, että hänen taiteensa luokiteltaisiin (väärin) kevyemmäksi viihteeksi.
211: Heidi Jaatisen romaania Kaksi viatonta päivää lukiessani mietin kyllä, että kirjasta olisi voinut tulla parempi, jos se olisi riisuttu kaikista taideromaanin hehkua tuovista piirteistä – ja kerrottu yksinkertaisempana tarina. Tuntui, ettei noita taideromaanin tyyppipiirteitä oltu oikein osattu käyttää sellaisella tavalla, että ne olisivat nostaneet teoksen arvoa – vaan ne pikemminkin laskivat sitä.
212: Panu Rajalan Intoilijakin tuntui virkistävältä. Ihan kunnon korkeakirjallisuutta ilman korkeakirjallisuuden aiheetonta raskautta. Finlandia-ehdokkaissa on runsaamminkin näitä teoksia, jotka kertovat fiktiivisesti oikeasti eläneistä suurmiehistä. Panu Rajalan Intoilija on mielestäni – ainakin Erik Wahlströmin romaanin Den dansande prästen (Tanssiva pappi) ohella – näiden teosten parhaimmistoa. Vaikka olen sen periaatteessa tiennytkin, että Panu Rajala on ihan oikea kirjailijakin, on hän itselleni ollut aiemmin tuttu lähinnä monista turhanpäiväisistä otsikoista ja lööpeistä. Että sikälikin oli Intoilijan lukeminen virkistävää, että nyt tiedän hänen kirjailijuutensa myös käytännössä.
213: Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät oli runsaamminkin noita siirtymiä eri aikatasojen ja kertoja-/näkökulmahahmojen välillä. Mistään itsetarkoituksellisesta harhauttelusta ei tuntunut kuitenkaan olevan kysymys – ja romaanin juonta olikin melko helppo seurata. Suurimpana ongelmana itselläni tämän romaanin kanssa oli se, että se tuntui epäuskottavalta niin joissakin pienemmissä kuin suuremmissakin asioissa. Jos kirja oli uskottava, niin kirjailija ei sitten vain onnistunut myymään tarinaansa minulle. Vaikka vaikkapa siinä olikin jotakin virkistävää, miten kirjan amerikkalainen hahmo roimi suomalaista yliopistomaailmaa, niin kaikissa sanoissaan ja tuntemuksissaan tuo amerikkalainen ei kuitenkaan tuntunut ainakaan minusta täysin amerikkalaiselta.
214: Graniittimies toi Sirpa Kähköselle toisen hänen Finlandia-ehdokkuuksistaan (ensimmäinen tuli romaanilla Lakanasiivet 2007). Siinä missä Lakanasiivet ei vedonnut itseeni sitten ollenkaan, tämä Graniittimies vetosi – ainakin alkuosaltaan. Romaani taisi alkaa enemmän lineaarisena ja yksinkertaisena kertomuksena, kun taas loppuosassa tavoiteltiin "taiteellisempaa" ilmaisua. Hallitsisiko Kähkönen kuitenkin edeltävän paremmin kuin jälkimmäisen?
215: Tommi Kinnusen Neljäntienristeys olisi siis ollut minun Finlandia-voittajani – ja vieläpä melko selvästi. Kirjan alun lyhyt muutaman sivun alkuluku oli silkkaa taideromaanin hämmentämistä. Jotain siitä tajusi lukemalla ensin takakannen "vihjetekstin". Mutta kun sivut luki uudelleen koko romaanin lukemisen jälkeen, olikin kaikki päivänselvää. Kirjan neljä pääosaa on kerrottu kukin yhden henkilön näkökulmasta. Nämä henkilöt kuuluvat eri sukupolviin. Kirjan keskiössä on se tukahdettu salaisuus, joka yhdellä näistä henkilöistä on – ja joka vaikuttaa muihinkin. Tuon salaisuuden kyllä arvaa, vaikka siitä pitkään vain vihjaillaankin. Lopullisesti tuo salaisuus sitten paljastuu vasta tuon henkilön silmin kerrotussa neljännessä luvussa. Kronologisesti tuota henkilöä käsittelevä luku kuuluisi keskemmälle kirjaa, mutta salaisuuden paljastumisen pitkittämiseksi – ja draaman lisäämiseksi – se on taitavasti sijoitettu loppuun. En ole välttämättä samaa mieltä siitä sanomasta, jonka Tommi Kinnunen haluaa tällä kirjallaan välittää, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että hän tekee sen pirun taitavasti.
216: Markku Pääskynen sai romaanillaan Sielut toisen Finlandia-ehdokkuutensa (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Vihan päivä 2006). Kirjan alussa tyttö katoaa ja lopussa sitten löytyy. Tuo on kuitenkin vain kehyskertomus – ja kehysten välissä on monenmoista pohdintaa. Oliko nimi Sielut vähän kryptinen? Enemmän taideromaanin tyyppipiirteitä – ei kuitenkaan mitenkään erityisen haastava. Tuskin luen uudelleen.
217: Selja Ahavan romaani Taivaalta tippuvat asiat oli kerrassaan upea ja hurmaava – ja olin jo täysin valmistautunut jakamaan oman varjo-Finlandiani tälle teokselle (mutta sitten ilmaantui – jos mahdollista – jotakin vieläkin upeampaa). Tytön äiti kuolee lentokoneesta putoavaan siniseen jäähän, tytön täti voittaa lotossa ensin tuplajättipotin ja sitten vielä toisen päävoiton päälle ja vielä kirjan hahmoihin kuuluu mies, johon salama iskee viisi kertaa. Kuulostaa ehkä huonolta farssilta, mutta kaikkea muuta! Romaani on lopulta vakava kirja vakavista asioista (ainakin vanhemman kuoleman vaikutuksesta lapseen?) – ja näiden vakavampien teemojen käsittelyä vain tietty omituisuus ja huumori parantavat.
218: Henkireikä toi Kari Hotakaiselle peräti hänen viidennen Finlandia-ehdokkuutensa (Klassikko 1997, Juoksuhaudantie 2002, Huolimattomat 2006, Ihmisen osa 2009). Helppolukuista, tasaista ja varmaa. Mitään kirjallisia harhautuskeinoja ei juuri käytetä. Suomen ensimmäisen Pirkka-kirjailijan titteli sopii varmasti Hotakaiselle enemmän kuin hyvin. Onko hän samalla kuitenkin myös suomalaisen kirjallisuuden pahimpia alisuorittajia? Pitäisikö välillä rohjeta kokeilla jotakin muutakin – mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolellekin? (Riskinä tietysti on, että tuolloin saattaa Pirkka-taso alittua, mutta mahdollisuutena Pirkka-riman roima ylitys.)
219: Pertti Lassilan romaanissa Armain aika äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Huipentumana pidin lukua 13 (s. 87-101), jossa kerrotaan Lapin sodassa kuolleesta Arvosta – eli äidin toisesta miehestä ja pojan isästä. Kirja oli kokonaisuutena ehkä kuitenkin vähän epätasaisempi kuin tuo luku.
220: Laura Lindstedtin Oneiron toi hänelle toisen Finlandia-ehdokkuuden (ensimmäinen ehdokkuus tuli romaanilla Sakset 2007). Saksia pidin "vain" taitavana. Oneroinissa oli taitoa vieläkin enemmän – ja sen lisäksi muutakin (ainakin sitä kaipaamaani tunnetta). Tämä oli taideromaani – kuitenkin ilman itsetarkoituksellista taideromaanille tyypillisten piirteiden viljelyä. Seitsemän eri ikäistä, eri taustaista ja eri maista tulevaa naista kohtaa valkoisessa tyhjässä tilassa, joka sitten osoittautuu kuolemanjälkeiseksi välitilaksi. Vähittäisin askelin he vaipuvat tuosta välitilasta olemattomuuteen(?). Yksi naisista on New Yorkin juutalainen performanssitaiteilija Shlomith, joka on tehnyt anoreksiastaan keskeisen osan taidettaan. Hän nousee kirjan keskushenkilöksi, sillä kuudesta muusta kerrotaan huomattavasti vähemmän. Yhtenä kirjan huipentumana pidin Shlomithin pitämää performanssiluentoa siitä, mitkä piirteet juutalaisuudessa saattavat altistaa naiset syömishäiriöille. Tuon luennon päättely tuntuu uskottavalta. Lähdeviitteineen ja kaikkineen täyttänee yliopistoluennon kriteerit? Laura Lindstedt on varmaankin tehnyt kotiläksynsä hyvin. Uskoin, että romaanihenkilö todella voisi olla newyorkilainen ja juutalainen (ja vielä nainen ja performanssitaiteilijakin). Haluaisin kuitenkin kuulla tästä vielä jonkun aivan oikean newyorkis-juutalaisen naisen valistuneen mielipiteen (performanssitaiteilija hänen ei sentään tarvitsisi olla, ettei tehdä asiasta liian vaikeaa). Teoksessaan Lindstedt yhdistelee hienosti, taitavasti ja saumattomasti eri kirjallisuuden lajeja. Luettuani 220 Finlandia-ehdotettua teosta Oneiron on vasta toinen – ja ensimmäinen romaani –, jolle annan täydet viisi tähteä (ja Oneiron menee minun listallani Markku Envallin Samurai nukkuu -aforismikokoelmankin (1989) edelle).
April 16, 2016
Odotukset olivat korkealla, mutta en onnistunut pitämään kirjasta, vaikka kuinka yritin. Vaikeasti hahmottuvaa tekstiä, joka sortui mielestäni tekotaiteellisuuden puolelle. Pidän yleensä kirjallisuudessa oudoista henkilöhahmoista ja sävyistä, mutta nämä omituiset henkilöt tuntuivat lähinnä rasittaville. Pääskysen kirjoista minulla on jo aiemminkin ristiriitaisia kokemuksia, tämä lisäsi niitä.
February 8, 2020
Alussa oli lyhyitä lauseita ja kappaleita, mutta lauseiden ja kappaleiden pituudet kasvoivat tarinan edetessä. Kohtaamisia sellaisten ihmisten kanssa, joista ajatellaan hyvin ennakkoluuloisesti ja kapea-alaisesti, kuten juoppo ja mielisairaalan potilas. Tekstissä he saivat sympaattiset hahmot ja järkevät puheet. Historian tapahtumat, Tsernobyl ja Mikkelin panttivankidraama, tulivat mieleen kirjaa lukiessa, samoin kuin ylipäätänsä 1980-luvun elämänmeno . Schubertin säveltämä Erlkönig alkoi myös soida päässä (mikä onneksi vei mennessään aikaisemman korvamadon: Gustav Holstin In the Bleak Midwinter).
April 23, 2016
2,5 tähteä. Pääskysen ympäristönkuvaus on onnistunutta tässä kirjassa. Samoin 20 ensimmäistä ja 20 viimeistä sivua on vahvaa tekstiä. Tuntuukin, että kirjoittajalla on ollut aika selkeä kuva alusta ja lopusta ja mitä hän haluaa niissä ilmaista, mutta väliin jääkin sitten 200 sivua aika tympäännyttävää jaarittelua. Tämän alun ja lopun välissä olevan jaarittelun tarkoitus on ilmeisesti kuvata sitä, miten pitkältä aika tuntuu kun joku on kadoksissa. Osio myös tarjoaa kirjailijalle tilaisuuden kehitellä ja näyttää hahmojen sielunelämää, esitellä lyriikan taitojaan ja syvällisempiä ajatuksia elämästä. Nämä edellämainitut asiat eivät omasta mielestäni oikein onnistu näillä 200 sivulla. Syvälliset ajatukset tuntuvat jotenkin irrallisilta ja väkisin yritetyiltä, jolloin ne alkavat olla latteita. Samoin hahmot eivät eriydy omiksi "sieluiksi" ;) vaan lähes jokaisen päänsisäinen puhe kuulostaa samalta (pientä erottelua lasten ja aikuisten välillä). Tyylikeinona käytetään luettelointia aivan väsymiseen asti...jokainen tämän kaupungin asukas ajattelee ja puhuu luetteloita: lapsesta vaariin, keskiluokkaisesta rappioalkoholistiin.
January 3, 2016
Kurtistin kulmiani muutamille arvioille, joiden mukaan Pääskysen romaani oli älytön tai roskaa. Näihin arvioihin on vaikea tarttua. Sielut ei ole helppo romaani. Se, millä sitä markkinoidaan, lapsen katoamisella, on jokseenkin vähäisin osa kertomusta. Lapsen sijainnin arvasi ensimmäisen 50 sivun aikana. Mielenkiintoisempaa olikin sivuhenkilöiden kavalkadi ja heidän pohdintansa päivästä, elämästä, tulevasta, menneestä ja todellisuudesta. Sielut herätti enemmän kysymyksiä kuin mitä antoi vastauksia, alkaen jo nimestään ja siihen liittyvistä toteamuksista 12 gramman keveistä sieluista. Sijoittuminen jonnekin 80-luvulle (?), pikkukaupunki, pölyisen kuuma lopputoukokuun päivä, Hiililät, hullut sisarukset, Tiina, Lasse, Taito&Ilari, venäläinen siemenlaatikko, pankkiryöstäjä. Mitä kaikkea romaaniin sisältyi, mikä aukeaisi toisilla tai kolmansilla lukukerroilla? Vielä ei ihan, jätti vain kutkuttamaan aivoja.
November 29, 2015
Sielut on poikkeuksellisen tunteva romaani, joka päästää lukijan syvälle ytimeensä osaksi kertomusta.
Siinä välittyy kasvavan tarinan kaari, syvältä vihlaiseva jännite.
Kehittyvä aihe alkaa rakentua faktoista, hahmottua loogisena ajatuskulkuna tajunnassa, perheenjäsenten saadessa terävöittyvät piirteensä roolien paikoittuessa kohdalleen.
Muodollisesti etsitään selitystä lapsen katoamiseen aistimusten noustessa inhimillisen keskiöön.
Emme oli irrallisia, muodostumme toistemme osiksi tukirakenteina, teksti hienovaraisesti näyttää.
Markku Pääskynen editoi kieltään taitavasti, olematta liian monisanainen tai mutkainen, myös sortumatta yliyrittämisen sokkeloihin.
Niinpä ihailtavan helpon tuntuisesti aiheesta kehittyy sisään, ulos virtaava, koskettava elämän kudelma.
Parhaimmillaan Pääskynen palauttaa romanissaan ihmisyyden vahvasti juurilleen.
Siinä välittyy kasvavan tarinan kaari, syvältä vihlaiseva jännite.
Kehittyvä aihe alkaa rakentua faktoista, hahmottua loogisena ajatuskulkuna tajunnassa, perheenjäsenten saadessa terävöittyvät piirteensä roolien paikoittuessa kohdalleen.
Muodollisesti etsitään selitystä lapsen katoamiseen aistimusten noustessa inhimillisen keskiöön.
Emme oli irrallisia, muodostumme toistemme osiksi tukirakenteina, teksti hienovaraisesti näyttää.
Markku Pääskynen editoi kieltään taitavasti, olematta liian monisanainen tai mutkainen, myös sortumatta yliyrittämisen sokkeloihin.
Niinpä ihailtavan helpon tuntuisesti aiheesta kehittyy sisään, ulos virtaava, koskettava elämän kudelma.
Parhaimmillaan Pääskynen palauttaa romanissaan ihmisyyden vahvasti juurilleen.
December 1, 2015
Kerrassaan upea kirja, mutta hankala. Kehyskertomus on jokseenkin typerä, varsinainen pihvi on Pääskysen kirjailijantaidoissa ja filosofisessa pohdinnassa, joka ulottuu - jos lukija sallii - syvimpiin ikuisuuskysymyksiin vapaasta tahdosta, maailmassaolosta, objektiivisuudesta, subjektiivisuudesta ja sen sellaisesta. Pääskynen oli minulle uusi kirjailijatuttavuus, täytyy lukea lisää hänen tuotantoaan. Näinköhän hän on kuitenkaan parhaimmissa mahdollisissa käsissä nykyisessä kustantamossaan? Jotenkin oli nyt rima jätetty turhan alas, kirjan ulkoasua myöten.
April 12, 2016
Tartuin kirjaan odottaen traagista, jännittävää katoamistarinaa. Lopulta katoaminen on varsin pieni osa juonta: enemmän keskitytään sivuhenkilöiden runsaaseen kavalkadiin sekä heidän pohdintoihiinsa elämästä, kuolemasta, tulevasta.
Vavisuttavan todentuntuinen kirja kuvauksineen kesäpäivän kuumuudesta, tukahduttavista metsiköistä ja pikkukaupungista.
Kaiken kaikkiaan kirja sisälsi hyvin paljon monimutkaistakin psykologista pohdintaa, joka aukeaa varmasti useamman lukukerran jälkeen vielä uusilla tasoilla.
Vavisuttavan todentuntuinen kirja kuvauksineen kesäpäivän kuumuudesta, tukahduttavista metsiköistä ja pikkukaupungista.
Kaiken kaikkiaan kirja sisälsi hyvin paljon monimutkaistakin psykologista pohdintaa, joka aukeaa varmasti useamman lukukerran jälkeen vielä uusilla tasoilla.
February 15, 2016
Ei alkuunkaan minun juttuni tämä kirja. Ei sytyttänyt, vaikka kuinka yritin. Jaarittelua ja turhaa runoilua. Ymmärsin, että halutaan kuvata tunteita tapahtumien sijaan mutta minusta senkin voi tehdä monella tapaa.
"Tämä oli se kaikkeus, joka laajenisi tiettyyn ikään saakka, kunnes se alkaisi supistua, kaventua ja kutistua kohti alkupistettään, omaa ruumista joka lopulta kaikkeuden liukenisi ja sulautuisi." Ei mun mielestä kovin osuvaa lapsuuden kuvausta.
"Tämä oli se kaikkeus, joka laajenisi tiettyyn ikään saakka, kunnes se alkaisi supistua, kaventua ja kutistua kohti alkupistettään, omaa ruumista joka lopulta kaikkeuden liukenisi ja sulautuisi." Ei mun mielestä kovin osuvaa lapsuuden kuvausta.
October 21, 2016
Finlandia-ehdokkaana ollut yhden päivän romaani 1980-luvun Mikkelistä. Koululainen Maija katoaa, ja etsintöjen täyttämän päivän kulkua kerrotaan monen eri henkilön kantilta. Pääosissa ovat pojat Taito ja Ilari. Itse tarina oli kiinnostava, ja Pääskysen kieli on hyvää. Mutta kokonaisuuteen sisältyi niin paljon elementtejä, että minä en saanut niistä kaikista kiinni. Ne tuntuivat paikoin liian irrallisilta eivätkä nivoutuneet tarinaan.
January 23, 2017
Merkillinen kirja! Ahdistavasta aiheesta on kirjoitettu tavalla, joka saa suurimmalta osin ahdistuksen katoamaan. Kirjassa mainittu rikos tuntuu aivan epärelevantilta, jäin ihmettelemään, miksi se yleensäkään on mukana. Eniten kummastutti se, ettei kirjassa aina käytetty pilkkuja lainkaan - ainoastaan pisteitä. Oliko tarkoitus kuvata siten lasten ajatuksen virtaa, vai mitä?
April 21, 2017
Harmi, etten pistänyt ylös sitä sivua, jolla tajusin missä tyttö on. Muistelisin sen olleen melko alussa. Lapsen katoaminen on ahdistava aihe, mutta kirjan lukeminen ei ollut ahdistavaa. Se on kirjoitettu jotenkin niin hitaan tylsähkösti.
January 10, 2016
Pidin Pääskysen tavasta kirjoittaa ilmiöistä, aukaista tunteiden taustaa ja pukea tunteita sanoiksi. Itse juoni ei ollut kummoinen eikä henkilöhahmotkaan. Mutta kerronnasta tykkäsin ja pohdinnasta, jolla Pääskynen haastaa lukijansa.
July 26, 2016
Luin yhdeltä istumalta. Ihan ookoo, mietin vaan, että jos loppuratkaisu on odotetunlainen, onko kirja vähän tusinatavaraa. Pitkään meni hahmottaa, mitä aikaa kirjassa eletään. Ehkä se oli tarkoituskin. Ja samoin mietin, mihin kaupunkiin tapahtumat sijoittuvat. Ei ehkä mieleenpainuvin teos.
December 2, 2015
Osin kirja, pääosin kuitenkin roskaa. Huhhuh.
November 29, 2015
Aivan älytön kirja. Joitain kauniita hetkiä, mutta enimmäkseen aivan älytön.
December 25, 2015
Kaunista kieltä, oikeaa taideproosaa mutta melko raskas lukea.
January 27, 2016
Kirjan alku ja loppu viehättivät ja puhuttelivat, mutta varsinainen sisältö toisti itseään ja tuntui paikoin yhdentekevältä. Jatkuva asioiden luetteloiminen ei toiminut, vaan suorastaan ärsytti.
August 18, 2016
Upea kirja, varsinainen taideteos.
Displaying 1 - 20 of 20 reviews