Muodollisesti pätevä, kekseliäs uusinta klassikosta sytytti, liekehti mielessä yli puolen välin, kunnes tarinan lento hiipui itseään toistavaksi sählingiksi.
Päässä alkoi pyöriä kysymys: Miksi vauhdin otto Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä? Täysin itsenäisen romaanin ainekset olisivat, pienin kehittelyin, helposti Riina Katajavuoren ulotuvilla.
Nyt syntyi väistämätöntä ristiriitaa. Miten kansalliskirjailijan pääteosta voi sivuta lähdettä kohtaamatta, ohittaen?
Mielestäni kokeileville uusinnoille löytyy avointa tilaa. Niitä pitäisi tehdä sekä kustantaa rohkeammin siitä huolimatta, että lähtöasetelma helposti ajaa erimielisyyteen tai hienoiseen epäonnistumiseen.
Satun pitämään Aleksis Kiven kuvailevista analyyseistä, läsnä olevasta omasta muotokielestä, vahvasti vedetyistä luonteista ja alkuperäisen teoksen verevyydestä.
Kiven tuotannon innoituksesta syntyi suomalaisen kertomakirjallisuuden tajunnanvirta eli seuraava genere Volter Kilven Alastalon sali-romaanissa.
Uuden polven kerrontaan nytkin ylletään, aidon tuntuisesti, ei - jos vertaus sallitaan - mestarillisesti.
Vaikka Riina Katajavuori tarjoaa ajan tyyppi-gallerian, kahlaa Wenla Männistössä läpi muutoksen levottomista mielenliikkeistä, asenteista, luonnehäiriöistä tunnepohjaisiin valintoihin ja kokemuksiin, jäävät henkilökuvat hehkutuksen keskellä luonnosmaisiksi.
Ehkei ole tarkoitus nyt lävistää ihmissieluja, mutta silti olisin toivonut terävämpiä kohdistuksia tai syviä käyntejä pinnan alle.