Kuuntelin tämän. Se oli kaikkein vaikeinta. Lukijana oli Ritva-Liisa Elivuo ja hänen fraseerauksensa teki kokemuksesta lähes sietämättömän. Kuulosti kuin tallenne olisi äänitetty joskus 1940-luvulla ja lukija olisi kuulijaan sydänjuuriaan myöten pettynyt ja loukkaantunut. (Mutta ei, äänikirja on julkaistu vuonna 2015.) Jokainen lause, painotettuna tällä tavalla, kuulostaa kömpelön ylinäytellyltä torulta. Se vei huomion itse tekstistä ja teki kuuntelemisesta mielenlujuuden kestävyystaiston. Kuuntelin kiukulla loppuun. Muistuttakaa minua, etten kuuntele enempää hänen lukemanaan.
Muuten Maria Jotunin novellit olivat ihan hyviä ja saivat ajattelemaan, ettei rakkauselämä ja ihminen rakastavana olentona ole varsinaisesti muuttunut sadassa vuodessa. Ihmissuhteiden kiemurat ovat edelleen samaistuttavissa. Toki yhteiskunnan siveysnormit ja yhteydenpitokeinot ovat muuttuneet, mutta tunteet eivät.
Varsinkin lopun Kirjeitä (1–9) ja Päiväkirjasta (1–4) voisivat hyvin sijoittua nykypäiväänkin, jos vain kirjeiden kirjoittaminen vaihdettaisiin johonkin pikaviestiin. No joo, ehkä nykyään olisi hankalampaa väittää lapsen isäksi toista kuin se on. Mutta ihmissuhteiden osalta tarina on melko ajaton. Mielenkiintoista. Kokoelma on julkaistu vuonna 1907.
Tarinoissa käy tosin ilmi se, että vuosisadan vaihteessa avioliittoja solmittiin paljon myös järki- ja taloudellisin perustein. Se johti osaksi etäisiin kumppanuusliittoihin ja osin pettyneisiin naisiin, joita kokoelmassa riittää.
Kirjeitä oli tämän kokoelman parasta antia, ja sitä jopa uppotui seuraamaan lukijasta huolimatta.