Wurlitzer on lahjakkaan nuoren esikoiskirjailijan nykyromaani seksuaalisuudesta ja monikasvoisesta rakkaudesta, jota on joskus mahdotonta selittää; tarpeesta löytää seuraava perhe. Wurlitzer on jukeboksi, joka soittaa ihanan ja pelottavan sävelmän neljästä ihmisestä ja yhdestä haurasluisesta tiikeristä vuosituhannen alun Helsingissä.
”Poika katsoi, miten mies tunki tiikerin viimeiset raidat suunsa varjoihin. Eläin katosi hampaiden taakse, valkoisten hampaiden, ja hän mietti millainen tuntuma tuon miehen hampailla oli tähän maailmaan. Miten ne asettuisivat häneen, missä kulmassa ja kuinka terävinä.”
Otto Lehtisen esikoisteos Wurlizer on kertomus rakkauden etsimisestä, sen tavoittelusta ja haaveilusta. Kirjan kuvioissa miehet haluavat muita miehiä, poikia, nuorukaiset nuorukaisia ja miehiä. Kirjassa on kuitenkin Nastassja, joka haluaa muuttua naiseksi sekä Nastassjan äiti, joka yrittää olla tyttärensä tukena, mutta lähettää tämän pois, koska heidän välillään ei ole sidettä, ainakin he molemmat luulevat niin. Kirjan nimi on hyvä. Kirjassa on musiikilla iso merkitys muutenkin, yksi henkilöistä juttelee ajatuksissaan jopa Mendelssohnin kanssa. Sitten minulle välähti John Irvingin kirjat, joissa myös on rakkaudella suuri merkitys, samoin erilaisuudella, mutta kuitenkin seksuaalisuus on tärkeimmässä osassa. Kirjaa oli todella helppo lukea ja pidin kovasti lyhyistä kappaleista. Loppua kohden henkilöiden tarinat yhdistyivät ja punainen lanka alkoi kehittyä juonen ympärille. Todella mielenkiintoinen esikoisteos.
Taitavasti kirjoitettu teos aikuistumisesta, itsensä etsimisestä, seksuaalisuudesta, kuolemasta, rakkaudesta, muistamisesta ja musiikista. Teos ei ole aivan helppo, koska vertauskuvia, henkilöitä, ajallisia tasoja ja mystisiä elementtejä on paljon. Ja silti tämä on hyvin todentuntuinen, ymmärrettävä romaani.
Ylen Aamun kirja -ohjelmassa kirjailija Lehtiseltä kysyttiin, mistä hän oli saanut idean Nastasjasta, joka on miehen kehoon syntynyt nainen. "Halusin tutustua sellaiseen ihmiseen", hän vastasi. Se vastaus jäi mieleeni poikkeuksellisen viisaana. Se kuvaa hyvin tämän kirjan ihmiskuvaa. Mukana on monenlaisia henkilöitä ja heitä kaikkia katsotaan läheltä ja kaukaa, uteliaasti ja sovinnollisesti.
Emt. Hahmoissa on paljon potentiaalia, koen niistä tosi monet erittäin mielenkiintosiksi (etenkin Nastassja, Mies, Poika), mutta jotenkin jään kaipaamaan enemmän niiltä. Ehkä tämä johtuu siitä, että kirjassa seurataan niin montaa hahmoa, että kokonaisuus jää hieman hajanaiseksi (?). Lisäksi loppu oli mulle aika iso pettymys ja siitä jäi hirveen pessimistinen, tyytymätön fiilis (+ tiikerikakkunälkä). Olisin halunnut enemmän tarinalta/juonelta.
MUTTA parasta on erittäin rikkaasti kuvaillut aistikokemukset. Ne on tosi upeesti ja yksityiskohtaisesti kirjoitettu. Koko kirja on muutenkin tosi kiinnostunut ruumiillisuudesta, mistä tykkään.
Pitkän aikaa olin antamassa neljää tähteä, mutta päädyin lopulta kolmeen.
Lehtinen kertoo henkilöhahmoista ja näiden sisäisestä kokemuksesta herkkyydellä ja koskettavasti. Lisäksi päähenkilöiden (kolmen homon ja yhden transsukupuolisen) kautta sukupuoli ja seksuaalisuus ilmenevät moninaisina, ei typistettyinä yksinkertaistuksina eikä niin, että hahmot olisivat vain seksuaalisuutensa/sukupuolensa. Henkilöhahmot ovat uskottavasti ja tarkkanäköisesti kuvattu kokonaisvaltaisina ihmisinä, jotka kamppailevat identiteettinsä ja minänsä kanssa.
Vaikka ajoittain tekstistä jäi vaikutelma hienoisesta yliyrittämisestä, kokonaisuutena Wurlitzer on kielellisesti hieno teos. Sen kieli on rikasta, vetävää ja virkistävää, siinä on oivaltavia kieli- ja vertauskuvia sekä tuoreita tapoja kuvata arkisiakin asioita. Esim. syöpäsairas nainen kokee sairauden rusentaman ruumiinsa pullataikinaksi, johon haluaisi upottaa nyrkkinsä ja jota toivoisi voivansa hakata ja vaivata. Lopulta taikinan syömäkelvottomuutta korostaakseen nainen kuulee lääkärin vertaavan syöpäpesäkkeitä rusinoihin ("Onpas aika paljon rusinoita yhdessä pullassa") - mikä hienointa, rusinat pullassa nähdään kielteisessä valossa.
Kaiken yllä kirjoitetun jälkeen saattaa tuntua kummalta, että annan vain kolme tähteä, mutta jokin tästä jäi kuitenkin puuttumaan. Romaanissa musiikki kulkee tekstin mukana niin merkittävässä roolissa, että kirjan ensisivuilla on luettelo artisteista ja kappaleista sekä sivunumerot, joilla nämä ovat oleellisesti läsnä. Kun katsoin artisti- ja biisilistaa ja näin siellä mm. liudan Kate Bushin ja Joni Mitchellin kappaleita, odotukseni ja toiveeni nousivat korkeuksiin.
Halusin siis pitää enemmän, mutta hento tyytymättömyys jäi kaiken kaikkiaan vaivaamaan. Hyvä ja lupaava esikoisromaani, mutta ei niin vahva kuin sellaiset esikoisteokset kuin Neljäntienristeys tai Kissani Jugoslavia. Tarinana Wurlitzer ei ehkä ollut niin vetävä kuin olisin toivonut, se jäi jotenkin irralliseksi. Tunsin ajoittain jopa lievää välinpitämättömyyttä.
Sen verran kuitenkin vakuutuin Lehtisen kyvyistä, että jos hän joskus (toivottavasti) julkaisee toisen romaaninsa, annan sille takuulla mahdollisuuden.
PS. Ihan pienenä sivuhuomiona: tällä kirjalla on muuten mielettömän upea kansi.
Lukuhaasteen 2016 ilmestynyttä kirjaa varten katselin kevään uutuuskirjoja ja kiinnitin Gummeruksen luettelossa huomion tämän huikean väriseen kanteen. Kirja alkaa lupaavasti "soittolistalla" sivunumeroineen. Tämä on musiikkifanin mieleen, kun kuuntelen usein luureista kirjojen tunnelmaan sopivaa musiikkia.
Kirjasta jäi kuitenkin kovin ristiriitaiset fiilikset. Ensinnä kieli, se on runollista ja kuvailevaa. Äänet, maut ja hajut tulevat ihan iholle, niin lähelle että välillä ällöttää. Hetkittäin huomaan kuitenkin palaavani lauseisiin ja lukevani niitä uudestaan, paikoin taas puuduttaa.
Toiseksi henkilöt ovat aika kaukana omasta maailmastani. Se ei aina ole huono juttu, mutta tässä romaanissa ainoastaan Nastassjan / Nikolain hahmosta löytyy minusta tarpeeksi särmää. Mies joka haluaa olla nainen, eikä sittenkään halua. Hänen tuskansa on aitoa ja kuvaa täydentävät myös äidin puheenvuorot. Muista tyypeistä on vaikeampi löytää tarttumapintaa, ja erityisesti Henryk:in alusta lähtien läsnä oleva teinimäinen haikailu saavuttamattoman rakkauden perään alkaa jossain vaiheessa ärsyttää.
Homo- ja transseksuaalisuus tuo eri näkökulmaa muuten vähän kliseiseen tarinaan identiteetin etsimisestä ja vaikeasta rakkaudesta. Tässä on kuitenkin omat hetkensä, joten toivon kyllä että Otto Lehtinen kirjoittaa vielä muutakin.