Jarkko Sipilän luottopoliisit Suhonen ja Takamäki vedetään entistä syvemmälle poliisiorganisaatioiden väliseen sotaan, kun Krp:n kaiken nähnyt peitetoimintamies löytyy raa'asti tapettuna.
Prostituoitu puukotetaan asunnossa Helsingin Vuosaaressa. Kaksi miestä ammutaan autoon Vanhankaupunginlahden hiljaisella parkkipaikalla. Molemmat jutut lankeavat komisario Takamäen murharyhmälle. Tutkinta sähköistyy, kun yksi uhreista paljastuu Keskusrikospoliisin peitepoliisiksi.
Jarkko Sipilän Valheen kasvot on takuuvarma klassinen poliisiromaani. Rikostoimittaja ja -kirjailija Jarkko Sipilä kuvaa 16. Takamäki-dekkarissaan poliisin työtä arkisen tarkasti, uskottavalla ja realistisella tyylillään – vieläpä hämmästyttävän ajankohtaisesti.
Kirja on taattua Sipilää, jossa Helsingin ja helsinkiläisten kuvaus on kohdallaan. Tarina ei ole kovin monimutkainen, mutta siinä on tiettyä realistisuutta. Mukavaa lomalukemista. Pisteet 7,5/10.
Tyypillinen Sipilän dekkari, joissa parasta on uskottavat tarinat. Tälläkään kertaa siinä suhteessa ei tarvitse pettyä. Sipilän pitkä kokemus rikostoimittajana näkyy siinä kuinka aidosti hän osaa kuvata poliisitutkintaa ja toisaalta rikollisten toimintaa ja ajatusmaailmaa. Hienosti on myös kuvattu paikallispoliisin ja KRP:n suhteita. Tässäkin tarinassa on suhteellisen monimutkainen kuvio, joka lopulta muotoutuu loogiseksi jatkumoksi. Tämäkin Takamäki-dekkari on dekkarien ystävälle varma valinta.
Syrjäisellä parkkipaikalla löytyy autosta kaksi ammuttua miestä. Melko nopeasti selviää, että toinen heistä oli KRP:n palkkalistoilla ollut poliisi, joka tehtävä oli ollut matalahkon tason peitetoiminta, mutta joka oli alkoholiongelmien vuoksi siirretty toimistotöihin. Toinen kuollut mies oli tapetun poliisin vinkkimies. Mitä oikein oli tapahtunut? Oliko jokin operaatio mennyt pieleen – mutta mikä ihmeen operaatio, sillä toimistotöihin siirretyllä miehellä ei olisi pitänyt olla menossa mitään varsinaista kenttätoimintaa. Samalla yritetään löytää miestä, joka lähes puukotti prostituoidun kuolleeksi – ilmeisesti vahingossa, kun nähtävästi itse soitti ambulanssin ennen häipymistään paikalta. Kun osoittautuu, että prostituoitu oli vankilassa olevan rikollispomon kovin rakas tytär, niin syntyy kisa siitä kuka oikein puukottajan ensin löytää. Keskitason paremmalla puolella sarjassaan, tällä kertaa kirjassa oli juonen mutkia, joita ei todella osannut ennakoida. Osittain jopa aika järkyttäviäkin.
Olihan tämä kait ihan Sipilän parhaimpia, ehkä lähempänä Remeksen tarinoita. Mutta toisaalta ei ihan mahdoton. Tutut peruskomponentit on taustalla, mutta juoni hieman erilainen, niin kuvio ei ole niin ennalta arvattava.
Lukija Veikko Honkanen kyllä tekee näistä miellyttäviä kuunnella. Hän eläytyy osin tarinaan, ei kuitenkaan liiottele, jolloin mukaan tulee tunnelmaa. Kun ääni on Lars Svedbergin tyyliin selkeä, tumma ja tarpeeksi hidas se lisää tarinan uskottavutta.
Kuuntelin tämän äänikirjana ja tämä oli kotimaisten dekkarien joukossa todella positiivinen yllätys! Olin aiemmin lukenut yhden Jarkko Sipilän dekkarin, mutta tämä oli kyllä aiemmin luettua parempi. Mielenkiintoa lisää myös se, kun liikutaan tutuissa paikoissa, tässä jopa omalla asuinpaikkakunnallanikin.
Näppärästi kokoonpantu juoni, missä yllätyksellisiä käänteitä. Kerronta on realistista, ainakin maallikon silmin poliisin arki vaikuttaa hyvin todelliselta: paljon rutiinityötä, peitetoimintaa, tietolähteitä, kovat paineet johdon ja julkisuuden tahoilta. Pienenä yksityiskohtana ovat tapahtumien tarkat paikalliskuvaukset Helsingin alueelta.
Sipilä kirjoittaa perusvarmaa kotimaista dekkaria, Matti Yrjänä Joensuun ja Henning Mankellin tyyliä, jossa poliisi on ihminen (tarkemmin ottaen keski-ikäinen mies), ja jossa yhteiskunnan laajemmat ongelmat muovautuvat selvitettäviksi rikoksiksi. Sipilä on tosi piirin, pari viihteellisempi ja toiminnallisempi kuin kaksi mainittua herraa teoksissaan.
Tämä oli Sipilää paremmasta päästä, sillä tapaus pysyi kotimaan rajojen sisäpuolella (melkein), mikä paransi tarinan uskottavuutta. Jäin heilumaan kahden ja kolmen tähden rajamaille lähinnä siksi, etten pitänyt tapauksen selviämistä uskottavana. Vaikka itse asiassa tosielämässä asia menee useinkin ehkä juuri niin, että yksi ihminen miettii, miten palat sopisivat toisiinsa ja oivaltaa kaiken datan takaa, mistä voisi olla kysymys. Kirjassa tämä tuntui hirveän keksityltä keinolta. Annoin kutienkin kolme tähteä loppujen lopuksi, sillä kirja sai minut kyyneliin.
Taattua Sipilää. Ei ehkä nouse ihan huippukirjojen joukkoon, mutta jotenkin tuli olo, että tässä on palattu hieman vanhempien Takamäki-dekkareiden tyyliin.
Kirja vei mukanaan, kuten Takamäki-sarjat yleensäkin. Kerronta on yhtäaikaa uskottavaa ja viihdyttävää. Hyvät henkilöhahmot ja mehevät juonikuviot takaavat lukunautinnon. Odotan jo seuravaa kirjaa.