Vetävä nuortenromaani jalkapallosta ja ystävyydestä niin pelikentillä kuin sen laidoillakin.
Karrin pellavapään ilmestyessä jalkapallokentälle heilahtaa usein tuomarin keltainen kortti, tosin niin heilahtaa maaliverkkokin. Karri on vertaansa vailla oleva pelaajalahjakkuus, jota kaupungin kovimpien seurojen valmentajat houkuttelevat riveihinsä, mutta yhtäkkiä maalitykki ilmoittaa lopettavansa. Arsa on hänen paras kaverinsa, joka pelaa puolustajan paikkaa hiipuvassa joukkueessa. Uuden jengin perustaminen voisi olla ratkaisu poikien ongelmiin. Vaan mikä kääntäisi Karrin pään takaisin pelikentille?
Arsa ja Karri ovat parhaat ystävät, eikä Karrin siirtyminen toiseen jalkapallojoukkueeseen ole muuttanut tätä ystävyyttä. Molempien poikien suhtautuminen jalkapalloon on kuitenkin vaarassa muuttua. Arsan joukkue ei toimi enää yhdessä hyvin ja treenit ovat pakkopullaa kun taas Karri kokee painostusta oman joukkueensa taholta. Asiaa ei auta se, että Karrin kotona asiat eivät ole mallillaan, ja se mietityttää tietenkin Karria.
Karri alkaa puhua jalkapallon pelaamisen lopettamisesta, koska se ei huvita häntä enää. Jalkapallon tilalle hän pyytää Arsaa opettamaan hänelle rumpujen soittoa, ja Arsa suostuu. Samalla Arsa kuitenkin pohtii, mitä Karrille voisi sanoa, ettei hän lopettaisi pelaamista. Voiko todellakin käydä niin, koko seudun lahjakkain maalintekijä lopettaa noin vain?
Onneksi asiat saavat uuden käänteen, kun Arsan isä saa idean. Koska muutkin pojat Arsan joukkueessa tuntuvat viihtyvän huonosti nykyisissä treeneissä, Arsan isä kokoaa poikien vanhemmat yhteen ja he päättävät perustaa kokonaan uuden joukkueen. Joukkueen valmentajaksi saadaan Karrin ja Arsan joukkueen edellinen valmentaja, jonka valmennustyylistä kaikki pitävät. Ainoa este tiellä joukkueen syntymiseen on Karrin osallistuminen. Se on kriittisin tekijä koko joukkueen syntymiselle. Onneksi Arsa oli tajunnut luvata Karrille rumputunteja niin, että Karrin on suostuttava hänen ehdottamaansa palvelukseen. Tässä tapauksessa Karrin on siis luvattava liittyä joukkueeseen. Onneksi Karri lupaa ja uusi joukkue on valmis. Vihdoinkin asiat alkavat sujua ja harjoituksetkin maistua entiseen malliin.
Meidän jengin Zlatan on rehellinen urheilukirja, joka keskittyy oikeasti jalkapalloon ja sen pelaamiseen. Muita elämään kuuluvia asioita sivutaan, mutta niihin ei takerruta sen enempää. Nuorten elämää kuvataan rehellisesti ja aidon oloisesti, ja teksti on helppolukuista. Kirja on nopeatempoinen, mutta tapahtumia on helppo seurata. Tällaisia aidosti urheiluun keskittyviä kirjoja on ilo saada nuortenkirjavalikoimaan, sillä niitä on helppo suositella eteenpäin lajista kiinnostuneille nuorille lukijoille. Lisäksi teoksen kielen helppous tekee teoksesta sopivan myös niille, joilla on hankaluuksia lukemisessa.
Jaahas, tämä tosiaan oli jalkapallokirja. Jotenkin hämäännyin että tässä käsiteltäisiin jotain muutakin ja enemmänkin ja petyin. Sitten kun kirja oli luettu, tajusin, että ei kirjassa mitään vikaa. Minä vaan luin sitä ihan väärin. Eli hyvä jalkapalloaiheinen kirja. Kyllä. Tarpeeseen tulee. Mitä sitä niitä muita juttuja liikaa siihen säätään hyvään ideaan.
Perusok tarina Karrista, jonka futisura vetelee viimeisiään ja elämässä on muutakii pientä vekkiä. Vähän hahmoton ja muodoton stoori ilman sen kummempaa juonta -uponnee parhaiten niihin, jotka jaksavat lukea käänteistä futiskentältä. Miulla meni pikalukaisuna sen kummempaa jälkeä jättämättä.
Tässä kirjassa oli (hyvän ja tärkeän aiheen eli jalkapallon lisäksi) mainio esimerkki siitä, miten kaverin vanhemmat ja joukkueen aikuiset tulivat tueksi nuorelle ja perheelle ja uskalsivat puuttua, kun kotona oli ongelmia juomisen, väkivallan ja rahavaikeuksien takia. Hurjan arvokasta se, kirjoissa ja elämässä.
Vähän sekava ja hahmoton, mutta uponnee hyvin kohderyhmälle. Pidin siitä, että päähenkilö on hyvintoimeentulevan maahanmuuttajaperheen lapsi eikä siitä tehty mitään numeroa.
KIRJA SISÄLTÄÄ USKOTTAVAN MÄÄRÄN JALKAPALLO-NIMISTÄ URHEILUA!
Paljon muuta siitä onkaan turha hakea, mikä on ihan hemmetin loistavaa. Perheongelmaa pikkuisen, bänditouhuja ja rumpalointia kohtuullisesti, mutta kaikki ja koko elämä keskittyy pelikentälle ja joukkupolitiikkaan.
Ensin pelataan futista ja sitten pelataan futista. Perheet ovat olemassa vain, jotta saadaan huoltajia ja valkkuja. Jos tykkäät futiksesta, niin tämähän on vain hyvä juttu, mutta itse olisin kaivannut jotain hieman enemmän. Mutta futisdiggareille tämä uponnee kuin zlatanin saksipotku.