Säkeilyvaara – Runouden käyttöopas on runokirja lukupiiriläisille sekä kaikille, jotka kummastuvat, turhautuvat, lumoutuvat ja ihmettelevät runouden äärellä. Teos sisältää n. 45–50 suomalaista runoa ja laulutekstiä sekä niistä kirjoitettuja pienoisesseitä, joiden tarkoitus on innostaa tavallista lukijaa runouden pariin ja virittää keskustelua. Esseet eivät pyri akateemiseen analyysiin vaan voivat olla hyvinkin vapaamuotoisia ja omakohtaisia.
Runot valitaan sekä perinteisen että nykyrunouden piiristä, räppiä ja muuta laululyriikkaa unohtamatta. Kirjoittajat edustavat erilaisia lukijoita mutta ovat työnsä puolesta tekemisissä kirjoittamisen, kulttuurin ja kirjallisuuden kanssa.
Monenkirjavia pienoisesseitä monenkirjavista runoista - aina Aleksis Kiven Oravaisesta Asan raplyriikkaan. Kevyt, parhaimmillaan kiinnostava ja runojen äärelle houkutteleva tekstikokoelma, joka ei ota itseään tai runon tulkintaa liian norminmukaisesti tai akateemisesti. Kokonaisuus jäi kuitenkin jotenkin sekavaksi. Takakannen luettuani innostuin, mutta luettuani osittain petyin. En oikein tiedä tarkalleen, miksi. Ehkä sisältö jäi vähän liiankin kevyeksi ja siten vähän hankalasti hahmotettavaksi ja tavoitettavaksi...?
Asioita joista on vaikea puhua: runot. Ja jos niitä alkaa selittää, aivot nyrjähtää. Voin puhua runoistani mutta en voi lukea, kun niistä puhutaan. Sekavaa? Kyllä. Mutta tästä kirjasta en saanut otetta. Ollenkaan.
Runouden ja kirjallisuuden ammattilaiset ja moniosaajat tulkitsevat valitsemiaan runoja. Joukossa on helmiä ja akanoita, ja mikä on mikä riippuu siitä, mistä pidät. Mukaan on otettu myös lyriikkaa musiikista, mm. Asan Murheen musta mieli, Tapio Rautavaaran Juokse sinä humma, sekä Mammat riivaa Ruudolfilta ja Karri Koiralta.
Itselleni heräsi into lukea Saarikoskea luettuani Pauli Tapion tekstin Hämärän tansseista. Uutena tuttavuutena Aura Nurmen runo Laamapaita jätti violetin mustelman. Tapani Kinnusen runo Tappajamummo sekä Vilja-Tuulia Huotarisen tulkinta siitä oli innostava!
Tämä teos sopisi oivasti lukion kirjallisuuskurssin lukemiseksi. Teos näyttää, miten eri tavoin runoja voi lukea. Kirjaa on mukava lukea makupaloina, kuin hienoja suklaakonvehteja ruuan päätteeksi ennen kuin palaa taas arjen puuhiin. Itse luin tätä työmatkoilla ja päivä alkoi ja päättyi mukavasti teoksen parissa.
Välillä tekee mieli lukea vähän runoanalyysia, mutta toisaalta läpikotaisin pureskeltuja tulkintoja ei silloin aina kaipaa. Tästä irtoaa monipuolisella otannalla klassikoita, klassikon klassikoita, nykyrunoutta ja raplyriikkaa sekä niiden ympärille rakennettuja kevyen pohdiskelevia miniesseitä ilman, että menee överiksi. Nimen "käyttöopas" on hyvällä tavalla harhaanjohtava: kirjoittajat eivät opeta tai selitä, kunhan ääneenajattelevat.
Pieniä esseitä. Osa kevyitä, osa raskaita, osa meni ohi ja osa ihan kivoja. Runoudesta voi kirjoittaa monella tapaa ja aina sen ei tarvitse olla vakavaa ja akateemista. Omakohtaisuus. Aika kiva.