Rikosylikonstaapeli Janne Rautakorpi on jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle Porin poliisista mielenterveysongelmien vuoksi. Vanhempi konstaapeli Liisa Sarasoja sekä muut väkivaltayksikön työntekijät tekevät pitkää päivää paikatakseen Rautakorven jättämän aukon.
Erityisesti poliisia kuormittaa pääkaupunkiseudulta Poriin siirtynyt, itseään Veljeskunnaksi kutsuva uusi rikollisjärjestö sekä raiskausten sarja, jossa kaikki ei tunnu olevan kohdillaan. Henkilöstövaje näyttää helpottuvan hetkeksi, kun Rautakorven tilalle palkataan omalaatuinen ylikonstaapeli Ilari Strand.
Yllättäen tapahtuu koko Suomea ravisuttava, ennennäkemättömän julma rikos, joka tempaa omaa toipumisprosessiaan läpikäyvän Rautakorven jälleen osaksi tutkintaa. Mutta seuraako rikollisten jäljillä joku muukin?
Murtumispiste kertoo tarinaa kahdessa tasossa ja vie lukijan Porin kaduilta Atlantin valtamerelle, sieltä aavikon kuumuuteen ja aina viidakon kosteuteen Afrikan omituisten tähtien alle.
Pidin tästäkin osasta Labyrintti- sarjaa. Kirjoittajan tyyli kirjoittaa on mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava. Jollain tavoin tämän sarjan osat ovat rönsyilevämpiä kuin kirjailijan toinen kirjasarja. Voi olla että siitä syystä juuri minuun uppoaakin se sarja paremmin kuin tämä, vaikkei se tähdityksessä näykään. Tässä hyvää oli ehdottomasti laajempi alue jolle tapahtumat sijoittuivat. Jopa ihan vieraisiin maihin asti. Tässäkin osassa, kuten Muistilabyrintissakin, oli useampi tutkintalinja - ja hyvää oli ehdottomasti se, että suurin osa niistä yhdistyi lopussa liittymään yhteen yhdeksi rikosvyyhdiksi. Kaiken kaikkiaan tämäkin sarja vakuuttaa ja luen mielelläni lisää.
Kylläpä tämä piti otteessaan. Kirjahan on dekkari, minä en sitä jotenkin dekkarina osannut lukea, vaikka tietysti siinä oli ne poliisit ja murhat ym. Mutta minusta nuo henkilöt olivat niin vahvoja, että sillä tutkinnalla ei sinänsä ollut niin väliä, kun pääsi henkilöiden elämään mukaan. No, en olekaan mikään dekkarinahmija, joten luen kai tällaisiakin siksi eri tavalla.
Edelleen, kuten ensimmäisen osankin kanssa, pohdin, miltä tämä kirja tuntuu, jos ei ole porilainen. Koska porilaiselle tässä on sitä jotain kotipaikan tuomaa tuttuutta, paikkoja ja sellainen olo, että kun aamulla töihin mennessä näki poliisiauton niin automaattisesti pohti, että jokohan siellä olo rauhoittunut.
Eräs ihmissuhdekuvio jäi kyllä kaivelemaan. Siitä tässä ei sen enempää etten spoilaa.
Edit. Luettu uudelleen eli ahmittu kesälomalla 2018. Eka mietin, mentiinkö tässä liikaa ulos Porista mutta eihän tässä menty. Pidin edelleen.
Mitä tämä on?? Paljon ylistäviä arvosteluja löytyy netistä, vai ovatko ne satiiria? En käsitä! Olipa yllätys, sillä odotukset olivat kovat. Minuun nimittäin ne "arvostelut" menivät täydestä. Tämä "labyrintti-sarja" on juuri niin huono, kuin Petri Lahesmaa kertoo täällä Goodreads:ssa arvostellessaan Arttu Tuomisen ensimmäisen kirjan, Muistilabyrintin.
Huhhuh! Jos sarjan avausosa lähti vähän keulimaan, niin nyt painettiin kyllä täysillä ohi parodiahorisontin. Tuominen on saanut koottua tähän dekkariin liivijengit, perheväkivallan, raiskaukset, muukalaislegioonan, ja poliisien ihmissuhdesotkutkin vielä. Ja kaikki tämä tapahtuu Suomen Porissa!
Väkivallan kuvaukset ovat erittäin graafisia (ja jostain syystä niitä osui kohdalle aina kun luin ruokapöydässä), parisuhdekuvaukset kömpelöitä ja eräänlaisen päähenkilön ex-komisario Rautakorven elämä edelleenkin täysi mysteeri. Olisin halunnut antaa vain yhden tähden suivaantuneena siitä, että näin paljon väkivaltaromantiikan kliseitä on tungettu yhteen opukseen, mutta pakko antaa toinen tunnustuksena sille, että Tuominen kirjoittaa todella sujuvaa, jopa mielenkiintoista kieltä.
Pidin Muistilabyrintistä ja tämä sarjan toinen osa oli vielä huikeampi - se nosti Tuomisen kotimaisten dekkaristisuosikkieni kärkikaartiin. Murtumispiste oli astetta raaempi ja väkivaltaisempi kuin sarjan avausosa. Jouduin aina välillä vilkaisemaan etuliepeessä oleva kirjailijan hyvin kiltiltä vaikuttavaa kuvaa - voiko tämä mies kirjoittaa jotain näin hurjaa ja raadollista? Tuomisen hahmot ovat onnistuneita ja juonenkuljetus toimii. Taustatyö on tehty niin perusteellisesti, että voisi kuvitella kirjailijan itsensä kuuluneen muukalaislegioonaan tai rikollisjärjestö Veljeskuntaan ja asuneen Porin lisäksi Afrikassa. Ei epäilystäkään siitä, ettenkö jatkaisi pian sarjan seuraavaan osaan!
Murtumispiste on vielä edeltäjäänsä, Muistilabyrinttia parempi. Mennään syvemmälle hahmoihin, jotka saavat erittäin kiinnostavia ja hienoja piirteitä. Jännitystä, eri aikatasoja, kiinnostavia henkilöhahmoja. Vau! <3
Tuominen onnistuu luomaan tapahtumaketjuja, joita on onnistunut näkemään lähinnä Remekseltä tai ruotsalaisilta tähdiltä. Monitasoinen tarina piti otteessaan.
Tässä oli kyllä aikamoisia tarinallisia sfäärejä eikä omasta mielestäni pelkästään positiivisessa mielessä. Jättäisin yliluonnolliset ihan muihin kirjoihin - dekkaristinahan Tuominen on ykkösluokkaa!
Arttu Tuominen ei petä. Tässä tarinassa oli monta erilaista suuntausta ja ihmetytti aluksi miten dekkarista saadaan näin pitkä kirja. Mutta hyvin saatiin ja mielenkiintoinen kirja olikin.
Kirjassa tapahtui paljon ja siihen piti keskittyä kunnolla. Välillä oli tosin vaikea pysyä mukana missä aikatasossa mennään, kaikki ratkesi kuitenkin loppua kohden.
Arttu Tuominen on kieltämättä hyvä kirjoittamaan. hänen dekkarinsa ovat ainoat, joita luen. tämä meni kuitenkin jotenkin vähän yli hilseen korkealentoisen juonen vuoksi.
Monisyinen- ja useassa tasossa kulkeva tarina. Mukana on sekä julmuuksia että kauneutta. Tuoksuja ja tunnelmia. Tunteet vaihtelivat lukiessa taajaan eikä kirjaa malttanut laskea alas. Täydet pisteet!