Lumoava runokokoelma, jossa painovoima ja painottomuus vaihtelevat vuoroveden tavoin
Mantereet, meri, maapallon liike - koko kosmos avautuu kaikessa kauneudessaan ja haavoittuvuudessaan. Missä on maailman ääri, mistä alkaa ääretön? Ovatko nämä todelliset lopun ajat, mistä tiedämme kun aika on kypsä? Onnellisten saari, uusi maailma, on jossain kaiken ulkopuolella, mutta kaipuu tähän planeettaan, sen painovoimaan ja ytimeen, on suuri.
Yön pimetessä ilma ohenee ja taivas nousee tasolle jossa se viettää yön,/ uutta ilmaa virtaa tilalle, ilman solut jakautuvat ja uusiutuvat./ Turkkinen, sileä, vedessä elävä nisäkäs mutkittelee/ läpinäkyvänä huoneesta toiseen.
Pauliina Haasjoki syntyi vuonna 1976 Ulvilassa ja opiskeli kirjallisuutta Turussa. Nykyisin hän asuu Helsingissä. Haasjoki julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1999.
Haasjoki on kirjoittanut myös runodialogin Kolmosten talo yhdessä Reetta Niemelän kanssa. Vuosien 2005 ja 2010 välillä hän julkaisi runoutta ja pienoisesseistiikkaa Olo ja muoto -runoblogissaan. Hänen runojaan on ilmestynyt italiaksi, unkariksi, ruotsiksi ja englanniksi ja käännetty lisäksi saksan, puolan ja viron kielille.
Haasjoki on osallistunut keskusteluun kirjallisuudesta ja kulttuurista kirjoittamalla esseitä ja runokritiikkiä sekä toimimalla Nuoren Voiman Liitossa ja Osuuskunta Poesiassa. Hän on julkaissut useita kirjallisuustieteellisiä artikkeleita ja viimeistelee niistä koostuvaa väitöskirjaansa. Hänet palkittiin artikkelinkirjoittajana Koneen Säätiön Vuoden kynä -palkinnolla vuonna 2010.
Kyllä on lumoava paikka tämä planeettamme maa. Se on hieno paikka esteetikoille ja melankolikoille. Niille, jotka voivat katsoa tähtitaivaan tai verenrajaisen pienempiä ja suurempia ihmeitä. Niiden hiljaisuutta - ja huomaakin näkevänsä jotain suunnatonta.
Tunnustan: Minuun vetoaa.
Tuntuu tosi tyhjältä kirjoittaa Haasjoen runoista ja asioista mitään. Pitää lukea toiseen ja kolmanteen ja varmasti useampaankin kertaan.
Se, että haluaa omistaa jonkun kirja ja lukea sitä useaan kertaan on nykyään paras kunnianosoitus tekstille kuin tekstille.
Sanomalehti tuli naisen luokse syrjäisessä mökissä metsässä, järven rannalla. Rullattu sanomalehti kädessään hän löi häntä lähestyvät uutiset takaisin vetäsi oven raosta lämpimän ilman takaisin mökkiin.
Jouduin lukemaan tämän vähän turhan kiireellä parissa päivässä, vaikka nämä olisivat vaatineet rauhaa ja makustelua, siksi ensimmäisen lukukerran jälkeen neutraalit kolme tähteä.
Osa runoista tuntui vähän turhan kikkailluilta, mutta teokseen mahtuu todellisia helmiä. Suosikkini oli ehkä teoksen kolmas runo, joka alkaa Ei ole niin kovin monia tapoja liikkua veden halki ja sisältää kuvausta joka meinaa tukahduttaa, niin liki se tulee.
Ihan kiva! En vain meinannut jaksaa runojen arvoituksellisuutta. Merkitykset oli piilotettu, ehkä näkösälle, mutta minun silmäni eivät jaksaneet tarkentaa niihin. Harvemmin muutenkaan innostun proosarunoudesta, jota tässä kokoelmassa oli paljon.
Tämä teos tarjosi muutamia kirkkaita, ihastuttavia oivalluksia, mutta kokonaisuus tuntui silti vähän raskaalta ja tekniseltä. Pidin eniten veden kuvauksista, vesilohkaretta väistävästä hylkeestä ja mustekalasta, joka etsii vedestä kiemurtelevia reittejä lonkeroilleen. Tätä kirjoittaessa on varmasti katseltu maailmaa hetki jos toinenkin.
Kaunis kokoelma luonnon ja olevaisen ihmettelystä. Ihmisen ajallinen ja tilallinen rajallisuus kohtaa äärettömän Maan, johon olemme kuitenkin lajina sidottu.