Axel Munthe, Ruotsin kuningattaren uskottu, on saapunut Pariisiin. Lääkäri ja maailmanmies vetää ihmisiä puoleensa kuin magneetti. Hänen vaikutuspiiriinsä joutuu myös nuori Victoria Faure, jonka heräilevän ruumiin Munthe laittaa vallan sekaisin. Munthe esittelee Victorialle Jean-Martin Charcot'n teatterin, aikansa edistyksellisimmän hoitolaitoksen, jonka naishysteerikkoja hoidetaan myös julkisesti, yleisön edessä.
Victoria ei saa Charcot'n teatteria mielestään, ei ehkä ruumiistaankaan. Hän päätyy itsekin hoitamaan hysteerikoita, ja päättää lopulta pelastaa erään nuoren potilaan laitoksesta. Hänen suunnitelmansa ei kuitenkaan toteudu aivan aiotulla tavalla, koska, niin, Munthe.
Victorian tarinan rinnalla Ruotsin kuningatar kertoo kohtaamisistaan Axel Munthen kanssa – ja rakkaudestaan tähän, ja pettymyksestään.
Rosa Meriläisen toinen romaani Osteri on tarina kehollisuudesta ja katsomisesta, katseiden alla olemisesta. Kirjan salavihkaisen taitavasti rakennettu kertoja näyttää Axel Munthen kuin katalyyttinä, joka avaa aikakautensa hoivan, vallan ja seksuaalisuuden ulottuvuudet.
Olkoon kolme tähteä. Mutta ei tämä nyt oikein auennut. Idea ihan hyvä, mielenkiintoinenkin mutta joten kovin kevyesti meni ja tuntui ettei tämä nyt oikein pitänyt otteessaan. Vähän liikaa höttöä. Herättänee mielenkiintoa ja sopivaa (haluttua) pahennusta.
Mulla on hämmentyny olo. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, saati oliko kirja hyvä vai huono. Kesti todella kauan päästä juoneen kiinni, oli koko ajan sellainen olo että jotain jäi tajuamatta. En oikein osaa pisteyttää, joten jätän tähdet antamatta.
Ainiin. Häiritsevää oli se, että kirja oli täynnä kirjoitusvirheitä.
Kieli on erittäin kaunista ja juoni kiinnostava, mutta valitettavasti taas tuntui siltä, että yhteen kirjaan on tungettu liian paljon kaikkea. Aihe ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mikä toisaalta ehkä teki lukemisesta helpompaa, mutta olisin kaivannut vähän syvempää kuvausta näistä teemoista. Kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen!
Odotin koko ajan, että milloin kertomus alkaa oikein kunnolla, mutta mikään ei alkanut edes silloin kun kaikki loppui. Sisältöä ei riittänyt tarpeeksi siihen, että sivut olisivat kääntyneet innolla. Sekä päähenkilöön että Axeliin oli vaikea samaistua ja vaikka paikkojen kuvauksien kieli oli taidokasta, jotenkin kirjan maailmaan oli vaikeaa sukeltaa kunnolla.
Loppua kohden lisääntyneet kirjoitusvirheet alkoivat viedä tarinalta voimaa. Epätasainen toimitustyö häiritsi, kuten myös ajanjaksoon sopimattomat sanat; 'allit' ja 'naama' eivät istu 1800-luvun lopun puhetapaan. Liekö Alli Paasikivi ollut tuolloin edes tuikkeena isänsä silmäkulmassa.