What do you think?
Rate this book
Seutu joka ei ole paikka
Maailman katsominen vanhojen instituutioiden ja arvoiksi luutuneiden käsitteiden takaa vie meiltä kyvyn hahmottaa maailmaa ja kyvyn toimia. Seutu joka ei ole paikka työstää käsitteitä, jotka avaavat ikkunan nykykapitalismiin, sen vaikutuksiin aivoissa ja ruumiissa, tilassa ja ajassa, tiedon muodoissa ja toiminnan mahdollisuuksissa. Ennen kaikkea ne pyrkivät avaamaan mahdollisuuksia kapitalismin vastaisille kamppailuille globaalistuneen työn ja tuotannon avoimessa tilassa metropolissa seutuna.
Seutu ei ole paikka, mutta ei myöskään pelkkää eetteriä vailla ruumiita, vailla konflikteja ja voimien yhteentörmäyksiä. Seutu on kuin eksoduksen ilmestysmaja, rajoiltaan pakeneva ja eri ajoissa liikkuva asumus työvoimalle, ihmisen ruumiin ja aivojen kokonaisuudelle voimana, joka ei ole kokonaan suljettavissa erityisiin tiloihin kuten tehtaaseen tai toimistoon. Tämä tabernaakkeli rakentuu, hajoaa ja pystytetään uudestaan pakomatkalla ulos teollisesta kapitalismista. Liian usein sitä kuitenkin tarkastellaan joko vanhasta vankeuden ajasta tai haaveissa siintävästä tulevasta temppelistä käsin. Siksi kirja on myös barbaarista pöydän puhtaaksi pyyhkimistä vanhoista arvoista, tilan raivaamista tulevalle.
Seutu ei ole paikka, mutta ei myöskään pelkkää eetteriä vailla ruumiita, vailla konflikteja ja voimien yhteentörmäyksiä. Seutu on kuin eksoduksen ilmestysmaja, rajoiltaan pakeneva ja eri ajoissa liikkuva asumus työvoimalle, ihmisen ruumiin ja aivojen kokonaisuudelle voimana, joka ei ole kokonaan suljettavissa erityisiin tiloihin kuten tehtaaseen tai toimistoon. Tämä tabernaakkeli rakentuu, hajoaa ja pystytetään uudestaan pakomatkalla ulos teollisesta kapitalismista. Liian usein sitä kuitenkin tarkastellaan joko vanhasta vankeuden ajasta tai haaveissa siintävästä tulevasta temppelistä käsin. Siksi kirja on myös barbaarista pöydän puhtaaksi pyyhkimistä vanhoista arvoista, tilan raivaamista tulevalle.
386 pages, Paperback
Published January 1, 2015
5 people are currently reading
137 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 of 1 review
November 29, 2025
Vähän kuin Raamattua lukisi.
Sellaiset vibat tuli Seudusta, joka ei ole paikka. Olen kuullut tähän viitattavan lukemattomia kertoja, viitannut siihen itsekin useasti, vähän tapaillut alkusivuja muutamaan otteeseen, olihan tämä kuuminta kamaa silloin kun itse aloitin opiskeluita.
Teos myös tapailee hyvin montaa eri tematiikkaa vaikka sen ytimessä onkin urbaani olemisen tapa – siis kaupunkielämä. Runsaudensarvi on vähän lattea sana, mutta sellainen tämä on. Ja ihan turhaan olen pelännyt tämän lukemista kaikki nämä vuodet. Kirjan lukemista auttaa toki huomattavasti etenkin se, että on perustiedot Deleuzesta ja Guattarista, koska nuotitus kulkee monessa kohtaa Anti-Oidipuksen partituurissa. Tämä ei kuitenkaan ole mitään uudelleenlämmittelyä vaan syötettä tulee D&G:n lisäksi vasemmiston vanhoilta lempiajattelijoilta (Marx, Benjamin, Fanon...) ja modernimmilta tienraivaajilta (Federici, Virno, Graeber...). Saavatpahan tässä osansa myös itselleni rakkaat beat-kirjailijat ja jopa wanha kunnon William James saa synninpäästön pragmatismin libismaineesta.
Okei, no joo, ehkä vähän pelottava lista nimiä. Kirja ei kuitenkaan ole läheskään niin raskasta luettavaa kuin voisi odottaa. Kaikki kaupungissa eläneet (tai edes käyneet) voivat tarttua kysymyksiin kaupunkitilan järjestämisestä tai asuntopolitiikan seurauksiin. Lisäksi tämä on välillä ihan hulvaton, kukapa voisi unohtaa savannin Petri Nygårdin siemailemassa Jägermaisteria kookospähkinästä.
Mennään sisältöön vähän tarkemmin. Seutu joka ei ole paikka maalaa kuvan metropolista modernin ajan kohtalon kysymyksenä. Siinä tulee lihaksi, sähkökaapeleiksi, bussilinjoiksi, betoniseiniksi ja toreiksi globaali kapitalismi. V&V esittävät esimerkiksi, että globaalin epätasa-arvon rajalinjat kulkevat, eivät niinkään enää Pohjoisen ja Etelän välillä vaan metropolien sisällä. Luandassa tai Riossa on valtavaa varautta ja samaan aikaan hökkelikyliä. Toisaalta esimerkiksi favelat ovat esimerkki kapitalismin syrjäseudulla liikkuvasta omaehtoisesta tilan ja merkityksen rakentumisesta (jota pääoma luonnollisesti pyrkii hyödyntämään vaikkapa Rio vaarallisen kuuman imagon luomisessa). Tämä ei ole kovin kaukana myöskään Helsingistä, jos on alati kasvava uusi alaluokka, jonka juuret ovat pitkälti globaalissa etelässä. Aihe Teittisen Tieto-Finlandia-voiton jälkeen terveellä tavalla täälläkin tapetilla. Ja löytyyhän kirjasta anekdootti siitä, miten eurooppalaiset kaupunkihefet käyvät Afrikan metropoleissa tutustumassa siihen miten asiat on järjestetty, kun kaikki infastruktuuri on tuhottu niillä samoilla rakennesopeutuksilla, jotka nyt ovat meidän osanamme.
Espoolaisena yksi kirjan kiinnostavimmista puolista liittyi kaupunkisuunnitteluun. Erityisesti eroon kortteli-korttelilta ja alue-alueelta rakentamiseen. Suomessahan olemme erinomaisia jälkimmäisessä, tämä on lähiöiden luvattu maa: toisiksi suurin ”kaupunkimme” on vain sarja löyhästi toisiinsa liittyviä lähiöitä, joista suunta on aina Helsinkiin. Viren ja Vähämäki toteavat, että Suomessa rakennetaan grynderien voitonkiilto silmissä kaikenlaisille joutomaille (mainittakoon kotoisasti esimerkiksi Espoon Suurpelto), josta voidaan nostaa sijoittajille kovia tuloja, mutta jotka jäävät auttamatta erilliseksi saarekeiksi, joissa ei ole kaupunkielämän yhteentörmäyttävää potentiaalia. William Jamesia seuraillen V&V valoittava sitä miten ihminen on tietyllä tavoin avoin kokonaisuus, pala palalta syntyvä, yhteisiä reittejä konjuktioiden ja disjunktioiden verkossa etsivä. Lähiö on sulkeva kokonaisuus, eristää ihmiset pieniksi kokonaisuuksiksi, joiden välillä kulkee vain heikkoja yhteyksiä ja signaaleja. Sieltä yksinkertaisesti puuttuu sellaista elämää ja omaehtoista järjestäytymistä, joka on ominaista tiiviimälle kaupunkirakenteelle. Korttelikaupunki ei tietenkään ole itsessään mikään vapauden ja riemun temppeli, koska nykytilanteessa markkinavoimien moninaisten hallintatekniikoiden leikkikenttä (missä saa olla ilman rahaa, millä tavoin yhteisen rakentaminen on mahdollista, miten paikasta paikkaan pääseen liikkumaan). Yleistä ”tuotamatonta” tilaa ei kannata rakentaa, parkkipaikkoja sen sijaan kyllä. Tiivis kaupunki kuitenkin mahdollistaa erilaisia asioita, vetäytymisiä ja kamppailuja. Miten onkaan, että Pariisin koukeroiset kadut ovat muuttuneet valtaväyliksi, joille ei voi rakentaa barrikaadeja?
Yksi kirjan keskeisistä kysymyksistä liittyy siihen miten tällaisessa tilanteessa voi kamppailla kapitalismia vastaan. Elämme kuitenkin fundamentaalisesti erilaisessa todellisuudessa (teollisuuskapitalismi vs. finanssikapitalismi) kuin vaikkapa ne, jotka ovat Suomessa saaneet aikaan kahdeksan tunnin työpäivän. Miten edes tehtäisiin ”metropolilakko”? Vähämäki ja Viren suhtautuvat sangen kriittisesti siihen millaista vaikutusta nykyisillä lakoilla tai mielenosoituksilla on. Ne eivät osu sinne minne sattuu, siis häiritsemään pääoman virtauksia. Ympäristöliikkeen puolelta voidaan toki löytää myös tällaista toimintaa erilaisten blokkausten muodossa. Jos kuitenkin mietitään vaikka liki perinteeksi muodostunutta Elokapinan Manskun katkaisua niin sekin on kuitenkin luonnoltaan enemmän huomion hakemista (ihan hyvä sekin) kuin varsinainen häiriötä (jos siis verrataan esimerkiksi tehtaan pysäyttävään lakkoon). Virenin ja Vähämäen mukaan mikään määrä kapitalista hallintaa ei kuitenkaan voi peittää perustavan laatuista ristiriitaa elävän työläisen ja pääoman välillä. Tämä liittyy erityisesti ajan (kuinka paljon työaikaa on velkaa kapitalistille) ja kaupungissa erityisesti tilaan. Vastarinnan olisi siis oltava monitahoista ja monimuotoista – vetäytymistä, järjestäytymistä, valtaamista, häiritsemistä, liittoutumista; siis pääoman intresseistä irrallista olemista, ajattelua ja toimintaa, tilan ja ajan raivaamista.
Seutu joka ei ole paikka haluaakin pohjimmiltaan raivata tilaa, pyyhkiä pöydän vanhoista luutuneista asenteista, tavoista ja ajatuksista. Demaritie on katsottu loppuun, ara-asunnot ovat kiva ajatus, mutta niistäkin on pohjimmiltaan eniten hyötyä grynderille. Pitäisi päästä eroon sellaisista sanoista kuin ”Kulttuuri”, ”Ihminen”, Järki”, ”Historia” ja ”Työ”, juosta raiteiden yli betoniviidaakkoon ja alkaa barbaariksi. Kuten Walter Benjamin kirjoittaa:
”Barbariaa? Tosiaankin. Sanomme näin tuottaaksemme uuden positiviisen barbarian käsitteen. Sillä mihin kokemuksen köyhyys yllyttää barbaarit? Se yllyttää heideät aloittamaan alusta, lähtemään uudestaan alusta liikkeelle, tulemaan vähällä toimeen, rakentamaan vähistä aineksista jotakin uutta ja olemaan katsomatta sen enempää vasemmalla kuin oikealla.”
Joku näitä meitsin raapustuksia lueskellut voisi kysyä ”Eikö toi sama espoolaisjuppi just kirjottanut siitä miten tärkeää sivistys on?” Toki. Ensinnäkin ”Johdonmukaisuus on pienten sielujen kotitonttu” kuten Emerson kirjoittaa. Toisenakin, ajattelen edelleen, että huolimatta juuristaan porvarien bildungissa ja Ateenan vapaiden miesten läyhäämisessä, sivistyksen käsitteen voi hyvin rehabilitoida. Huolimatta tietystä ihan aidosti ongelmallisesta elitismistä akateemisessa elämänavassa on jotain puolustamisen arvoista. Eikö sivitys lopulta kuitenkin ole avoimuutta erilaisille syöteille ja kytkennöille, halua testata enemmin kuin olettaa ja juuri sellaista syvällistä tarkastelua, jota Vähämäki ja Viren harrastavat? Ehkä voin kannattaa barbaarista sivistystä, bricolagea ja barrikaadeja?
Lyhyenä henkilökohtaisena sivuhuomiona ennen crescendoa, pitää sanoa, että kirja sai myös miettimään omaa suhdettani materialismiin. Teologia on saattanut tehdä aivoistani jonkinlaista jeesusmuhjua, mutta en ole ihan vielä täysin ostanut materialismia (vs. idealismi) ajattelun pohjaksi. Toki tämä on asia, jonka kanssa olen leikkinyt hippaa jo kymmenen vuotta, ehkä kohta olisi aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös.
Mutta siirrytään tämän kirjan loppuun. Viimeiseksi evästykseksi Viren ja Vähämäki antavat slaavilaisten kansantarujen Baba Yagan esimerkin: ”Baba Yaga on aina kaksiselitteinen hahmo, ei toisen poskensa pahalle kääntävä kristitty. Hän voi muuttaa vihollisensa kiveksi tai lähettää heidät harhailemaan ikuisiksi ajoiksi metsän pimentoon. Hän ei edusta universaalia hyvää ja moraalisista puhtautta vaan taistelua ruumiiden ja aivojen todellisen vapauden ja hyvinvoinnin puolesta. Raivoa kaikkia riistoa ja alistamista kohtaan, ilo uuden syntymästä ja kaiken elollisen hoivaamisesta
Hän on leppymätön kuin kuolema niille, jotka ryöstävät yhteistä maailmaamme. Mutta jokaisen globaalin kapitalismin yössä taistelevan prekaarin tietä hän valaisee vuolaasti ja lempästi kuin kuu.”
Siis mitkä lopetussanat. Kirjahan kannattaa lukea ihan vain tämän sykähdytävän filosofisen proosan takia. Lainattavia kohtiahan olisi vaikka kuinka, mutta ehkä tyydyn vielä tähän lainaukseen toiseksi viimeisen luvun lopusta, jossa Walter Benjamin (jota pidän kaikkien meidän akateemisten hulttioiden suojeluspyhimyksenä) ajattelua tulee yhteen 1600-luvun lopussa kirjoittaneen meksikolaisrunoilija Sor Juannan ”Primera Sueno” -kanssa:
”On siis luovuttava toivosta, mutta ei ajattelusta, eikä kyvystä ja kamppailusta. Emme voi odottaa, ett Jumala pitää meistä huolen kuin pienistä linnuista. Kun emme enää odota kenenkään muun pelastavan meitä, oma kykymme muuttaa maailmaa lisääntyy. Kun emme enää jaksa odottaa pelastusta, meitä on paljon vaikeampi alistaa. Tässä kohden myös Sor Juana muistuttaa pikemminkin kärsimättömiä barbaareita kuin Kristuksen tulemista kärsivällisesti odottavaa kristittyä. Juanan ”Primero Sueno” päättyykin kohtaukseen, jossa Venus aamun koittaessa manaa raunioista tuulen siipiinsä ja käy – aivan kuin Benjaminin historian enkeli - kamppailuun riistääkseen kruunun yön voimilta”
Vuoden paras kirja. Marx/5
Sellaiset vibat tuli Seudusta, joka ei ole paikka. Olen kuullut tähän viitattavan lukemattomia kertoja, viitannut siihen itsekin useasti, vähän tapaillut alkusivuja muutamaan otteeseen, olihan tämä kuuminta kamaa silloin kun itse aloitin opiskeluita.
Teos myös tapailee hyvin montaa eri tematiikkaa vaikka sen ytimessä onkin urbaani olemisen tapa – siis kaupunkielämä. Runsaudensarvi on vähän lattea sana, mutta sellainen tämä on. Ja ihan turhaan olen pelännyt tämän lukemista kaikki nämä vuodet. Kirjan lukemista auttaa toki huomattavasti etenkin se, että on perustiedot Deleuzesta ja Guattarista, koska nuotitus kulkee monessa kohtaa Anti-Oidipuksen partituurissa. Tämä ei kuitenkaan ole mitään uudelleenlämmittelyä vaan syötettä tulee D&G:n lisäksi vasemmiston vanhoilta lempiajattelijoilta (Marx, Benjamin, Fanon...) ja modernimmilta tienraivaajilta (Federici, Virno, Graeber...). Saavatpahan tässä osansa myös itselleni rakkaat beat-kirjailijat ja jopa wanha kunnon William James saa synninpäästön pragmatismin libismaineesta.
Okei, no joo, ehkä vähän pelottava lista nimiä. Kirja ei kuitenkaan ole läheskään niin raskasta luettavaa kuin voisi odottaa. Kaikki kaupungissa eläneet (tai edes käyneet) voivat tarttua kysymyksiin kaupunkitilan järjestämisestä tai asuntopolitiikan seurauksiin. Lisäksi tämä on välillä ihan hulvaton, kukapa voisi unohtaa savannin Petri Nygårdin siemailemassa Jägermaisteria kookospähkinästä.
Mennään sisältöön vähän tarkemmin. Seutu joka ei ole paikka maalaa kuvan metropolista modernin ajan kohtalon kysymyksenä. Siinä tulee lihaksi, sähkökaapeleiksi, bussilinjoiksi, betoniseiniksi ja toreiksi globaali kapitalismi. V&V esittävät esimerkiksi, että globaalin epätasa-arvon rajalinjat kulkevat, eivät niinkään enää Pohjoisen ja Etelän välillä vaan metropolien sisällä. Luandassa tai Riossa on valtavaa varautta ja samaan aikaan hökkelikyliä. Toisaalta esimerkiksi favelat ovat esimerkki kapitalismin syrjäseudulla liikkuvasta omaehtoisesta tilan ja merkityksen rakentumisesta (jota pääoma luonnollisesti pyrkii hyödyntämään vaikkapa Rio vaarallisen kuuman imagon luomisessa). Tämä ei ole kovin kaukana myöskään Helsingistä, jos on alati kasvava uusi alaluokka, jonka juuret ovat pitkälti globaalissa etelässä. Aihe Teittisen Tieto-Finlandia-voiton jälkeen terveellä tavalla täälläkin tapetilla. Ja löytyyhän kirjasta anekdootti siitä, miten eurooppalaiset kaupunkihefet käyvät Afrikan metropoleissa tutustumassa siihen miten asiat on järjestetty, kun kaikki infastruktuuri on tuhottu niillä samoilla rakennesopeutuksilla, jotka nyt ovat meidän osanamme.
Espoolaisena yksi kirjan kiinnostavimmista puolista liittyi kaupunkisuunnitteluun. Erityisesti eroon kortteli-korttelilta ja alue-alueelta rakentamiseen. Suomessahan olemme erinomaisia jälkimmäisessä, tämä on lähiöiden luvattu maa: toisiksi suurin ”kaupunkimme” on vain sarja löyhästi toisiinsa liittyviä lähiöitä, joista suunta on aina Helsinkiin. Viren ja Vähämäki toteavat, että Suomessa rakennetaan grynderien voitonkiilto silmissä kaikenlaisille joutomaille (mainittakoon kotoisasti esimerkiksi Espoon Suurpelto), josta voidaan nostaa sijoittajille kovia tuloja, mutta jotka jäävät auttamatta erilliseksi saarekeiksi, joissa ei ole kaupunkielämän yhteentörmäyttävää potentiaalia. William Jamesia seuraillen V&V valoittava sitä miten ihminen on tietyllä tavoin avoin kokonaisuus, pala palalta syntyvä, yhteisiä reittejä konjuktioiden ja disjunktioiden verkossa etsivä. Lähiö on sulkeva kokonaisuus, eristää ihmiset pieniksi kokonaisuuksiksi, joiden välillä kulkee vain heikkoja yhteyksiä ja signaaleja. Sieltä yksinkertaisesti puuttuu sellaista elämää ja omaehtoista järjestäytymistä, joka on ominaista tiiviimälle kaupunkirakenteelle. Korttelikaupunki ei tietenkään ole itsessään mikään vapauden ja riemun temppeli, koska nykytilanteessa markkinavoimien moninaisten hallintatekniikoiden leikkikenttä (missä saa olla ilman rahaa, millä tavoin yhteisen rakentaminen on mahdollista, miten paikasta paikkaan pääseen liikkumaan). Yleistä ”tuotamatonta” tilaa ei kannata rakentaa, parkkipaikkoja sen sijaan kyllä. Tiivis kaupunki kuitenkin mahdollistaa erilaisia asioita, vetäytymisiä ja kamppailuja. Miten onkaan, että Pariisin koukeroiset kadut ovat muuttuneet valtaväyliksi, joille ei voi rakentaa barrikaadeja?
Yksi kirjan keskeisistä kysymyksistä liittyy siihen miten tällaisessa tilanteessa voi kamppailla kapitalismia vastaan. Elämme kuitenkin fundamentaalisesti erilaisessa todellisuudessa (teollisuuskapitalismi vs. finanssikapitalismi) kuin vaikkapa ne, jotka ovat Suomessa saaneet aikaan kahdeksan tunnin työpäivän. Miten edes tehtäisiin ”metropolilakko”? Vähämäki ja Viren suhtautuvat sangen kriittisesti siihen millaista vaikutusta nykyisillä lakoilla tai mielenosoituksilla on. Ne eivät osu sinne minne sattuu, siis häiritsemään pääoman virtauksia. Ympäristöliikkeen puolelta voidaan toki löytää myös tällaista toimintaa erilaisten blokkausten muodossa. Jos kuitenkin mietitään vaikka liki perinteeksi muodostunutta Elokapinan Manskun katkaisua niin sekin on kuitenkin luonnoltaan enemmän huomion hakemista (ihan hyvä sekin) kuin varsinainen häiriötä (jos siis verrataan esimerkiksi tehtaan pysäyttävään lakkoon). Virenin ja Vähämäen mukaan mikään määrä kapitalista hallintaa ei kuitenkaan voi peittää perustavan laatuista ristiriitaa elävän työläisen ja pääoman välillä. Tämä liittyy erityisesti ajan (kuinka paljon työaikaa on velkaa kapitalistille) ja kaupungissa erityisesti tilaan. Vastarinnan olisi siis oltava monitahoista ja monimuotoista – vetäytymistä, järjestäytymistä, valtaamista, häiritsemistä, liittoutumista; siis pääoman intresseistä irrallista olemista, ajattelua ja toimintaa, tilan ja ajan raivaamista.
Seutu joka ei ole paikka haluaakin pohjimmiltaan raivata tilaa, pyyhkiä pöydän vanhoista luutuneista asenteista, tavoista ja ajatuksista. Demaritie on katsottu loppuun, ara-asunnot ovat kiva ajatus, mutta niistäkin on pohjimmiltaan eniten hyötyä grynderille. Pitäisi päästä eroon sellaisista sanoista kuin ”Kulttuuri”, ”Ihminen”, Järki”, ”Historia” ja ”Työ”, juosta raiteiden yli betoniviidaakkoon ja alkaa barbaariksi. Kuten Walter Benjamin kirjoittaa:
”Barbariaa? Tosiaankin. Sanomme näin tuottaaksemme uuden positiviisen barbarian käsitteen. Sillä mihin kokemuksen köyhyys yllyttää barbaarit? Se yllyttää heideät aloittamaan alusta, lähtemään uudestaan alusta liikkeelle, tulemaan vähällä toimeen, rakentamaan vähistä aineksista jotakin uutta ja olemaan katsomatta sen enempää vasemmalla kuin oikealla.”
Joku näitä meitsin raapustuksia lueskellut voisi kysyä ”Eikö toi sama espoolaisjuppi just kirjottanut siitä miten tärkeää sivistys on?” Toki. Ensinnäkin ”Johdonmukaisuus on pienten sielujen kotitonttu” kuten Emerson kirjoittaa. Toisenakin, ajattelen edelleen, että huolimatta juuristaan porvarien bildungissa ja Ateenan vapaiden miesten läyhäämisessä, sivistyksen käsitteen voi hyvin rehabilitoida. Huolimatta tietystä ihan aidosti ongelmallisesta elitismistä akateemisessa elämänavassa on jotain puolustamisen arvoista. Eikö sivitys lopulta kuitenkin ole avoimuutta erilaisille syöteille ja kytkennöille, halua testata enemmin kuin olettaa ja juuri sellaista syvällistä tarkastelua, jota Vähämäki ja Viren harrastavat? Ehkä voin kannattaa barbaarista sivistystä, bricolagea ja barrikaadeja?
Lyhyenä henkilökohtaisena sivuhuomiona ennen crescendoa, pitää sanoa, että kirja sai myös miettimään omaa suhdettani materialismiin. Teologia on saattanut tehdä aivoistani jonkinlaista jeesusmuhjua, mutta en ole ihan vielä täysin ostanut materialismia (vs. idealismi) ajattelun pohjaksi. Toki tämä on asia, jonka kanssa olen leikkinyt hippaa jo kymmenen vuotta, ehkä kohta olisi aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös.
Mutta siirrytään tämän kirjan loppuun. Viimeiseksi evästykseksi Viren ja Vähämäki antavat slaavilaisten kansantarujen Baba Yagan esimerkin: ”Baba Yaga on aina kaksiselitteinen hahmo, ei toisen poskensa pahalle kääntävä kristitty. Hän voi muuttaa vihollisensa kiveksi tai lähettää heidät harhailemaan ikuisiksi ajoiksi metsän pimentoon. Hän ei edusta universaalia hyvää ja moraalisista puhtautta vaan taistelua ruumiiden ja aivojen todellisen vapauden ja hyvinvoinnin puolesta. Raivoa kaikkia riistoa ja alistamista kohtaan, ilo uuden syntymästä ja kaiken elollisen hoivaamisesta
Hän on leppymätön kuin kuolema niille, jotka ryöstävät yhteistä maailmaamme. Mutta jokaisen globaalin kapitalismin yössä taistelevan prekaarin tietä hän valaisee vuolaasti ja lempästi kuin kuu.”
Siis mitkä lopetussanat. Kirjahan kannattaa lukea ihan vain tämän sykähdytävän filosofisen proosan takia. Lainattavia kohtiahan olisi vaikka kuinka, mutta ehkä tyydyn vielä tähän lainaukseen toiseksi viimeisen luvun lopusta, jossa Walter Benjamin (jota pidän kaikkien meidän akateemisten hulttioiden suojeluspyhimyksenä) ajattelua tulee yhteen 1600-luvun lopussa kirjoittaneen meksikolaisrunoilija Sor Juannan ”Primera Sueno” -kanssa:
”On siis luovuttava toivosta, mutta ei ajattelusta, eikä kyvystä ja kamppailusta. Emme voi odottaa, ett Jumala pitää meistä huolen kuin pienistä linnuista. Kun emme enää odota kenenkään muun pelastavan meitä, oma kykymme muuttaa maailmaa lisääntyy. Kun emme enää jaksa odottaa pelastusta, meitä on paljon vaikeampi alistaa. Tässä kohden myös Sor Juana muistuttaa pikemminkin kärsimättömiä barbaareita kuin Kristuksen tulemista kärsivällisesti odottavaa kristittyä. Juanan ”Primero Sueno” päättyykin kohtaukseen, jossa Venus aamun koittaessa manaa raunioista tuulen siipiinsä ja käy – aivan kuin Benjaminin historian enkeli - kamppailuun riistääkseen kruunun yön voimilta”
Vuoden paras kirja. Marx/5
Displaying 1 of 1 review