Teatteritapaus Kaspar Hauserin käsikirjoittajan vikuroiva esikoisromaani nuoresta toimittajasta, joka etsii rakkautta nettimaailman naamioiden keskellä.
Joona on menettänyt niin palstatilansa kuin luottotietonsa ja muuttanut isänsä luokse Kirkkonummelle. Ainoa hänelle merkityksellinen ihmiskontakti on mystinen Sadgirl, jonka kanssa hän käy päivittäin nettikeskusteluja. Kun kustantamo ehdottaa Joonalle romaanin kirjoittamista, hän päättää kostaa isälleen, joka on kohonnut omaelämäkerrallaan Suomen Knausgårdiksi ja paljastanut kiusallisia asioita pojastaan. Joona alkaa kerätä materiaalia äänittämällä salaa keskustelujaan läheistensä kanssa.
Tykkäsin tästä niinku tosi paljon, vähän yllättävänkin. Kesti aika kauan et pääsin jotenki siihen imuun, ja puolivälin paikkeilla olin vähän et hitto tää on raskas, mut se meni sit kuitenkin ohi. Tää oli parhaimmillaan diippi ja filosofinen, mut silti jotenki nii mageesti kii tässä päivässä, et oisin voinu vaa jatkaa ja jatkaa tän lukemista.
Ekaks mä aattelin, että en kyl lue ku liika hehkutus. Sit mä aattelin, että pakko lukee, ku kaikki muutki, ku kuulemma sukupolvikokemus.
Ekaks mä olin että mitä hittoa. Sit mä olin että hei toi jätkä (eli kirjailija) on nero. Sit mä olin et ei kyl tuu kantaa tää muoto, että mä puudun pystyyn. Sit mä olin et hei toi jätkä on nero. Tää (siis tää luovan alan elämä ja kolmekymppisyys ja sellane) on just näin. Mutta ei tää kyl mikään sukupolvikokemus oo, kuplakokemus tää on. Sit mä olin et voisko toi päähenkilö välillä vaieta. Sit mä tajusin, et toi kirjailija on huima. Ja feministi. Ja et tää on aika kuul masennusahdistussukupolviromahdus-kuvaus.
Mut vieläkään mä en tiedä, että oliko tää hienointa aikalaisartsuu vai onnistunut puhallus. Mut nyt mä sit vähän pelkään että se kirjailija kirjotti tähän nyt kaiken mitä kellään voi olla sanottavaa (koska mulla ei olis enää enempää sanottavaa paitsi ehkä rescue-koirista), että mitä jos se ei enää koskaan kirjotakaan mitää. Koska se olis kyl sääli ja dorkaa, kun olihan tää nyt kaikessa puuduttavuudessa, besserwisseriydessään, yli menevässä (itse)ironiassaan ja mielettömässä huolellisuudessaan ihan mahtava.
tää on just sellanen kirja joka on cool ja hauska ja ajankohtanen ehkä 20 minuutin ajan ja sit läpät alkaa vanhentua ja unohtua ja tuntua kuolleeks hakatuilta. mutta nää kakskyt minuuttia tää on cool ja hauska ja ajankohtainen, joten neljä tähteä.
Mä yhdistin kirjan keskustelut vahvasti siihen 80-luvun loppupuolella syntyneeseen joukkoon, jotka työskentelee löyhästi sanottuna kulttuurin parissa eikä oikein (tää ei oo ilkeydellä meitä kasareita kohtaan sanottu) kasva aikuisiksi.
Itse kun on aina ollut vähän ulkopuolinen ja ryhmiä ulkoapäin seuraava ernu, en voi sanoa että olisin samaistunut kirjassa varsinaisesti kehenkään paitsi Joonaan niissä puhtaan angstisimmissa hetkissä. Tykkäsin myös Joonan isäsuhteen käsittelystä ja kehittymisestä. Kaikista eniten niistä kirkkaista selkeyden hetkistä, jota kaikissa keskusteluissa tuli ilmi aina ehkä lukijalle itselleenkö vain, mutta kuitenkin.
Nauratti, sai ottamaan sivuista valokuvia, ajamaan pysäkin ohi ja lukemaan ääneen. Hyvä oli.
2,5 tähteä. Moraaliton meininki, päähenkilö todella raskas, mutta naishahmot (vai oikeat ihmiset?) oli ihania ja ansaitsi parempaa. Hyvä esimerkki siitä miten mies luulee tekevänsä jotain hienoa taidetta, mut todellisuudessa on vaan väkivaltainen. Taas vaihteeksi. Huoh.
Älyttömän virkistävä jotenkin. Sellasta minän kokemuksellisuuden dramatisointia. Että ollaan kulutettu paljon teoriaa, wikipediaa ja somee aika moni tässä kirjassa, ja sit linkitetty se tyyppien kolmekymppiseen elämään.
Joona on nexti Ruben Stiller - jos annan sulle neuvon niin takas radioon siitä. Mies osaa selostaa ja näköjään moni jaksaa kuunnella. Hän on minusta tosin aika pateettinen ja kauheen kiinnostunut määrittämään itseään muiden kaa pl. isä identiteettivaras se ei oo sun oikeus.
Niinku on hyvä lisäys kirjan nimeen kun tässä kirjassa nämä tyypit yrittää sanallistaa tilannettaan ja valintojaan ja joutuu jotenkin selittelemään. Mut eksyksissä voi olla myös tahallaan, koska jos on liian mukavaa se on pelottavan epämukavaa!
Episodit ovat jännä tyylikeino. Onko fragmentaarisuus statement, että tätä autofiktion jälkeen? Että kuka sua nyt nauhottaa? Meniskö liian pitkälle?
Ei tää nyt mikään universumin diipein kirja ollu, mut toimi. Veikkaan kyllä, et 10 v päästä hyvinkin passee mut just nyt tää muoto ja kerronta representoi tätä aikaa älyttömän hyvin.
Luulen etten olisi oma-aloitteisesti tarttunut tähän kirjaan, mutta luettuani Helsingin Sanomien kiittävän arvion jossa suorastaan suositeltiin kaikkia lukemaan tämä, minä kuitenkin tartuin tähän enkä pettynyt. Rakkaus niinku on erittäin ajankohtainen, ja tätä lukiessa lukijasta irtoaa ajatuksia ja naurua.
Häpesin ja nautin yhtäaikaisesti niin paljon, että ehkä en tästä sano sen enempää. Tai no, sen verran kuitenkin, että olen joko a) ollut mukana tai b) ollut syyllinen varmasti ainakin puoleen kirjan keskusteluista. Ahdisti, hihitytti ja lisänä tirkistelyn ja esineiden Internetin kaikki kammottavat puolet :D!
Tätä kirjaa on luettu satiirina ja ironisena kommenttina ajastamme. Minulle kirja aukeni terävänä markkinatalouden kritiikkinä ja toki myös olemassaolon pohdintana. Runsas, hauska teos on lähestulkoon kokonaan dialogin muodossa. Olin jo päässyt yli siitä, etten koskaan nähnyt Q-teatterin Kaspar Hauseria. Tämän jälkeen harmittaa jälleen. Minusta tuli kertaheitolla Ekholm-fani.
Kadehdittavan toimivaa dialogia ja tätä aikaa hyvin purkavaa keskustelua. Kieltäydyn puhumasta sukupolven äänestä, mutta johonkin syvälle hermoon tämä uppoaa. Ja tökkii siellä. Ytimessä asti.
Kuusi vuotta julkaisun jälkeen luettuna tää oli aika retro! Ihan hauska/megaraskas katsaus tietyn y-sukupolven sosioekonomisen ryhmän maailmaan, kirjallisuustekniseltä muodoltaan kiinnostavampi kuin muut itselle tutut "aikalaisautofiktiot". Ilmestymisensä aikaan tässä on varmaan ollut tosi paljon uutta ajateltavaa, nyt tuntui kuin pikakahvimemegirl ja Työstäkieltäytyjän käsikirja (jota Ekholm toki oli mukana tekemässä) olisi laitettu tehosekoittimeen.
"Haluun vaan olla vapaa ja saada siitä rahaa (s. 232/ Ruger Hauer - Typerykset jotka polttavat pilveä avoautoissa)", kirjan päähenkilö Joona toteaa SAD91RL:lle nettikeskustelussa, johon tämä vastaa "raha pilaa kaiken". Tämä muun muassa on yksi Rakkaus niinku -romaanin pääteemoja: miten olla sekä vapaa että tulla taloudellisesti toimeen, ja pilaako raha kaiken? Katsos kun Joonalla on liikaa aikaa pohtia näitä kysymyksiä, sillä hän on työtön, veloissa ja asuu isänsä luona, ja hän on kaiken lisäksi valkoihoinen cisheteromies, jolla on ollut taloudelliset edellytykset tavoitella unelmiaan (tässä tosin herää kysymys, onko kyse kuitenkin kirjailijaisän unelmista). Mutta Joona ei halua tehdä töitä kapitalistisille tahoille, vaan haluaa kirjoittaa juuri niistä asioista, joiden kokee olevan merkityksellisiä. Joten Joona istuu huoneessaan kirjoittamassa kirjaa tai keskustelee tuntemattoman oletusarvoisesti naishenkilön kanssa chatissa asioista, joihin jokainen 20-30-vuotias luovuutta edes joskus puhkunut lukija voi samastua. Toisinaan Joona tapaa ystäväänsä, ex-tyttöystäväänsä tai keskustelee kirjailijaisänsä kanssa erityisesti sukupolvien välisestä kuilusta ja perheen menneisyydestä.
Ensinnäkin Rakkaus niinku pureutuu todella ytimekkäästi niihin aiheisiin, joihin ei ole yksiselitteistä vastausta. Se saa pohtimaan omaa moraalista pohjaa sille, mitä haluaa työkseen tehdä, miten kohdella muita ihmisiä ja ennen kaikkea: miten ylipäänsä olla tässä absurdissa ja jokseenkin epäoikeudenmukaisessa maailmassa, jossa raha aika usein tuppaa pilaamaan asioita ja ollakseen vapaa, on myytävä itsensä. Olisi liian mustavalkoista kirjoittaa, että juuri meitä 80-90-luvulla syntyneitä kiinnostaa olemassaolon tapa - siis se miten brändätä itsensä. Se olisi mustavalkoista, sillä kuten keskusteluissa Joonan ja tämän isän välillä, 'brändäys' on ollut osa myös aikaisempia sukupolvia, mutta se ei ole ollut yhtä ilmeistä kuin tänä päivänä, kun käytössä on mm. Facebook, Twitter, LinkedIn, Instagram, sekä tietoa on saatavilla nopeammin kuin sen ehtii omaksumaan. Joona siis haluaa olla in, mutta samalla out, eikä oikein tiedä miten päin olisi. Ennen kaikkea Joona on kuitenkin mielestäni masentunut ja uupunut ja siten liiaksi oman päänsä sisällä. Mutta tämä on vaihe, jonka jokaisen on käytävä läpi, kun on tehnyt liian kauan asioita vain miellyttääkseen muita.
Ymmärrettävästi teoksen tyylin ollessa kokeileva, näkökulman erittäin individualistinen ja päähenkilön suurimmaksi osaksi suorastaan ärsyttävä, Rakkaus niinku on monille enemmän luotaantyöntävä kuin vaikuttava. Itse kuitenkin nautin kirjasta kovasti ja koin sen erittäin samastuttavana näin nuorena tietynlaisessa kuplassa elävänä päkaupunkilaisena. Kirjan dialogi osuu paikoitellen todella naulankantaan kuvatessaan sitä, mikä tässä maailmassa on pielessä. Mutta myönnettäköön: päähenkilö voisi opetella näkemään älypuhelintaan pidemmälle.
I min förra recension nämnde jag att jag ... starkt ogillar... dialekt i böcker. Nu är min mormor från Vasa, så finlandsvenska borde inte vara alltför långt borta i hjärnan - men det känns ändå som att jag måste översätta meningarna till uttalade ord i huvudet för att riktigt hänga med. Det tar på krafterna. Och då har vi inte ens kommit till Ekholms innehåll... Det är som att någon (nej, jag tänker inte säga "en man", boken spelar redan på stereotyper där) som läst liiite för många fristående kurser i kulturanalys/media-kommunikation/genusteori/filosofi/litteraturvetenskap/younameit har tagit utvalda delar av sina c-uppsatser och gjort om till "dialog" (människor jag känner pratar inte så här). Först suckar jag djupt över det pretentiösa anslaget. Sedan glimtar en metanivå fram - och det är ju också rätt pretentiöst... men också mer självmedvetet. Någonstans där har jag också kommit in i textmassorna, flyter med och hittar intressanta tankar här och var. Men "här och var" är lite grejen - det här lösryckta, "dialog"-drivna upplägget fångar mig aldrig riktigt. Kanske är jag för gammal? Boken sägs handla om generation Y (där jag ligger kring gränsen för att ingå), och vara en "vass skildring" (gah! förlagsblaj) av manlighet. Jag kanske bara känner en annan sorts män...? Eller människor? Hela autofiktionsdiskussionen känns också rätt gjord. Utan att ha läst en rad Knausgård* är man trött på Knausgård liksom. Här blir "rätten till mina minnen" och arv/miljö-babblet bara tröttsamt (läs just "Arv och Miljö" istället vettja!). Nåja. Man kan ju inte låta bli att bli lite imponerad ändå. Orka klippa ihop c-uppsatser, liksom. Eller skriva dem till att börja med. Ekholm både tänker och skriver mycket. Jag är inte säker på om skönlitteratur är det bästa formatet, men jag gillar folk som tänker och skriver.
Ganska träffsäker "generationsskildring" om man nu begränsar en hel generation till typ 30-årig kreativ medelklass (HEHE).
Huvudkaraktären Joona är en vit cis-man som får hjälp med att inse sina privilegier och kämpar konstant med känslor av ångest och meningslöshet som bottnar i att leva i ett kapitalistiskt samhälle.
Stora delar av boken består av att Joona i form av messenger-konversationer med ”Sad91rl” pratar om stora existentiella frågor. Det blir lätt irriterande när karaktärerna sällan bemödar sig med att besvara varandras tankar, utan istället brådskar med att få ventilera en annan, egen tanke. Kanske bottnar min irritation i att det ofta är exakt så den här typen av konversationer utspelar sig i mitt liv också.
Genom karaktärerna presenteras många snabba frågor om den enstaka människans plats och betydelse i en nyliberal värld, om att hela tiden behöva betrakta sig själv som ett personligt varumärke, och så vidare. Men svaren är få. Istället presenteras många olika synsätt, varav de flesta visar sig intressanta, men en drös är också ganska svårbegripliga.
Språket är ändå genuint och tidsenligt, humorn träffande, och genomgående känns det som att konversationerna i boken är läskigt lika konversationer jag haft med mina vänner. Men det innebär - tyvärr - också att det här är en bok som redan om 5 år kommer kännas föråldrad.
Jotenkin vaan rakastin tätä! Tuli sellainen oivallus/tuntuma/joku, että postmoderneja purkuromaaneja tämä maailma nyt tarvitsee. Tässä purettiin monia kuluneita rakenteita ja trooppeja, ilahduttavalla tavalla. Tällä hetkellä kiinnostaa (tai siis inhottaa) erityisesti manic pixie dream girl -arkkityyppi, ja oli kutkuttavaa ikään kuin tirkistellä sivusta, miten päähenkilö yritti koko ajan tehdä sadgirlistä moista.
Joo, tämä oli sellaista riemastuttavaa purkua ja tirkistelyä. Tuntui jotenkin tosi intiimiltä. Kiinnostava havainto oli myös se, että näin vahvan visuaalisesti kaikki tapahtumamiljööt ja henkilöt, vaikka kirja rakentuu pelkän dialogin (ja tsättilogin) varaan. Tämä sai pohtimaan, kuinka oleellista ~kuvailu~ oikeastaan on, mitä kirjallisuus on, jne.
En oikein tiedä mitä tästä ajattelen. Ajoittain kirjoitustyyli uuvutti ja ärsytti, ajoittain teksti taas tuntui erittäin tärkeältä ja oivaltavalta. Parasta antia kirjassa ovat Joonan chatit Sad91rlin kanssa, irl-dialogit taas eivät tuntuneet kovin aidoilta (mutta tietysti tähänkin on puolustelu metatason kikkailussa). Sinänsä pidin, mutta miksi tämä tuntuu kuitenkin lopulta post-postmodernien vaatteidensa alla aika perinteiseltä Bildungs-romaanilta? Vaikka varmaan Joona on vastannut tähänkin syytökseen jo jollain sivulla. Kunnon ouroboros lukukokemuksena.
Edit: 3,5/5 tähteä, joten pyöristetään nyt sitten neljään.
Ensin olin että hehheh onpas hauskaa, mutta kun sama veivaus jatkui vielä neljänkymmenen sivun jälkeenkin, niin lähinnä rasituin. Idea kirjasta, joka koostuu pelkästään omien keskustelujen litteroinnista, on toki hauska, ja herättää ajatuksia kirjailijan vallasta (otinko oikeasti kaiken mukaan - mitä editoin) ja ylipäänsä kirjallisuuden mahdollisuuksista todellisuuden kuvaajana, mutta luettavana se on pääosin puuduttavaa. Varsinkin päähenkilön monologit kasvavat varsin paatoksellisiin mittoihin kun hän saarnaa työelämästä - ja etenkin itsestään.
Pidän kirjoista, joissa on dialogia, pidän kirjoista joissa on yhteiskunnallisuutta. Mutta tämä oli kuin ylipitkä näytelmä, johon pääsin sisään noin sivulla 280. Tunnistin päähenkilön maailmantuskan, joka johtaa masennukseen, täyteen passiivisuuteen ja siihen että on paska ihminen muita kohtaan. Tunnistin etsimisen ja katumuksen huonoista valinnoista. Pidin kirjan ironisuudesta - tämä koko kirja on vitsi - mutta tätä vitsiä oli harmillisesti venytetty kuin purukumia. Vihaan purukumia.
Hyvin kirjoitettu, mutta todella rasittava ja raskas. Tai siis tuntuu just siltä, että valkoinen cismies valittaa, kuinka sillä on vaikeeta. En tiedä, oliko se tarkoituskin, että tuntuu siltä, mutta mitä uutta siinä on? Tai mitä se antaa kenellekään? Me ollaan kyllä kuultu sitä? Olihan se ns. pinnalla, mukana jutuissa jne. mutta kuitenkin.
Olin jo antamassa neljä tähteä ja diggailin kovasti mutta sitten hyydyin. Hieman vähemmän olisi tästä lajista ollut nautittavampaa. Mutta erittäin tunnistettavaa, kirja joka pitää lukea juuri tänä syksynä, koska parin vuoden päästä ei voi enää tajuta mikä on pointti.
Hetkittäisestä sykkeessä mukanaolemisesta huolimatta Rakkaus niinku oli raskas lukukokemus. Ysäriin taipuva painotyyli ahdisti, oman navan intensiivinen ja pretentious kaivelu ahdisti, puhekieltä on puuduttavaa lukea. Tavallaan nostan hattua, sillä tunnistan paljon mutta vierastin enemmän.
planet fun funiin verrattuna (ja muutenki aika) tylsä, oli kiva lukkee mutta myös vähä rasittava (kuuluu toki asiaan), ois varmaa ollu hullua lukea tätä sillon 2016! Oli kyllä yhä paljon relevanttia asiaa... Onkohan näissä Johannes Ekholmin kirjoissa jatkossaki sitte niin että tuorein on aina paras ja kiinnostavin? Jään seuraamaan...
Kävin hakemassa kännykän siivouskomerosta ja latasin bookbeatin näin karanteenipäivien ratoksi ja jotenkin menin ihan sekasin siitä, että sieltähän pääsee tosi helposti käsiksi kaikkeen ajankohtaiseen suomalaiseen kirjallisuuteen, jota en ole jaksanut jonottaa kirjastosta. En tietystikään ole tän kohdeyleisöä ja siis tiedän että miesten pitää päästä keskenään purkamaan sitä niitten mieheyttä, mutta voi veljet, tää oli tosi epäkiitollinen ja raskas :D Rakkaus niinkussa tykkäsin kyllä kaikista esitetyistä ehdotuksista keinoiksi olla vapaa ja ilman työtä/työn uudelleenmäärittelystä, toisin sanoen romaanin naishahmojen suuhun kiteytetyistä erilaisten yhteiskunnallisten keskustelujen tiivistelmistä. Mutta tuli sellainen olo, että lukisin mieluummin pienen self-help-oppaan tai vuorostaan ne lähteet, joita Ekholm on itse lukenut (ärsyttää ettei ole lähteitä, ärsyttää epämääräinen namedroppailu, ärsyttää että omitaan eikä jaeta, mutta tämä tietysti liittyy omaan työhön). Mutta se mikä vaivaa on raskaus ja ahdistus. Ehkä kun on itse parantunut masennuksesta, on tullut allergiseksi ahdistuspuheelle koska pelottaa joutua takaisin sinne kierteeseen ja siksi on vaikea nähdä mitään erityistä arvoa oman ahdistuksen ja kivun kääntelemisessä ja kohottamisessa. Ei sieltä kivusta kukaan mitään saa. Ja nimenomaan tämän takia: en innostu mistään, en opi mitään, en tule onnelliseksi. Tämän vuoksi mun on myös vaikea nauttia kirjan muodollisista kokeiluista kun tuntuu, että mielikuvituksellinen ja leikkisä muoto ei palvele mielikuvituksellista sisältöä tai leikkimieltä.