El cantó de Guermantes II

by Marcel Proust

Després de Combray, Un amor d’en Swann, A l’ombra de les noies en flor I i II, el segon volum de la quarta part de la cèlebre «A la recerca del temps perdut».

La mort de l’àvia —sens dubte, un dels fragments més emocionants i brillants de tota l’obra de Proust— significa, de fet, el pas a l’edat adulta del narrador. Un cop refet del dolor de la pèrdua, aquest darrer rep, durant l’absència dels seus pares, una visita de l’Albertine, la jove que va conèixer en A l’ombra de les noies en flor, i hi inicia una relació tímida, que es revelarà amb tota la seva força en el volum següent, Sodoma i Gomorra.

Genres: Fiction, French Literature, Classics, Audiobook, France, Novels, Literature

346 pages, Paperback

First published January 1, 1921

About the author

Marcel Proust was a French novelist, best known for his 3000 page masterpiece À la recherche du temps perdu (Remembrance of Things Past or In Search of Lost Time), a pseudo-autobiographical novel told mostly in a stream-of-consciousness style.

Born in the first year of the Third Republic, the young Marcel, like his narrator, was a delicate child from a bourgeois family. He was active in Parisian high society during the 80s and 90s, welcomed in the most fashionable and exclusive salons of his day. However, his position there was also one of an outsider, due to his Jewishness and homosexuality. Towards the end of 1890s Proust began to withdraw more and more from society, and although he was never entirely reclusive, as is sometimes made out, he lapsed more completely into his lifelong tendency to sleep during the day and work at night. He was also plagued with severe asthma, which had troubled him intermittently since childhood, and a terror of his own death, especially in case it should come before his novel had been completed. The first volume, after some difficulty finding a publisher, came out in 1913, and Proust continued to work with an almost inhuman dedication on his masterpiece right up until his death in 1922, at the age of 51.

Today he is widely recognized as one of the greatest authors of the 20th Century, and À la recherche du temps perdu as one of the most dazzling and significant works of literature to be written in modern times.

Reviews

[Dream.M · Rating 5 out of 5]

شنیدن این جلد برای من چهار ماه طول کشید. علتش هم تمام اون مصیبتها بود، ولی بالاخره تمام شد. هربار بعد از تمام شدن یکی از کتابهای این مجموعه، خودم رو حساستر(نکته سنج‌تر) و زود رنج تر میبینم.
چشمها رو میبندم و سعی میکنم جزییات حوادث، رفتارها، حرکت ها ، هر اتفاق پیش پا افتاده ای رو توی ذهنم دوباره مرور کنم . چه رنجی میکشم اما دوستش دارم. تو چه نابغه‌ای بودی آقای پروست محترم، چه حافظه‌ی فوق العاده ای، چه نگاه ظریفی. حالا فقط باید روی حوصله‌ام کار کنم تا بتونم منهم برای یک اتفاق دو دقیقه‌ای، سی صفحه سیاه کنم. این ریز بینی رو مدیون تو هستم آقا❤

[Fionnuala]

À la recherche du temps perdu was divided into seven volumes (ten in my edition) by Proust’s publishers but it also falls more naturally into a long series of chapters, some of which overlap the volumes. In these chapters, the narrator focuses on a specific theme, a particular place, or an individual character. A few of these characters provide a strong link between all the chapters and seem to be essential elements in the overall plan of the work. Of this small group of characters, Charles Swann and the narrator’s grandmother stand out for me. They are amongst the most human as well as the most believable characters in the entire work; I would travel a long way to meet either of them.

Le Côté de Guermantes II is framed by these two characters; the beginning is devoted to the death of the beloved grandmother, an episode that is described in language that has to be the most moving and thought provoking of the work so far. The end of the book focuses briefly on Charles Swann, and while death is mentioned in relation to Swann and to a cousin of the Guermantes clan, the references are fleeting and bone-chilling, in quite startling contrast to the early passages relating to the grandmother's death.

I like the mirror aspect of this framing effect and although there are many other themes in this book, looking back now, six months after reading it, and having read the rest of the volumes in the meantime, it is this dual perspective on ‘death’ which characterises Le Côté de Guermantes II for me.

Proust writes about death in a way that may not be new but which I haven’t encountered before. He personifies it, and illness too, and makes a case for our bodies being separate from ourselves, for us being in a perpetual struggle with our own physical shell. And the struggle must be done unaccompanied, "chaque personne est bien seul,” he maintains. No matter how close the Narrator's family were to the grandmother, no matter how present they were by day and by night, she alone is dying and must die alone.

But for all the seriousness of the description of the grandmother’s death, there is a sense of absurdity present throughout this section. The Duc de Guermantes arrives to pay his respects and is about to make an elaborate bow to the Narrator’s mother but she is too caught up in her grief to welcome him and the duke is obliged to leave, his half-executed bow trapped in his body forever. An eminent doctor also pays a visit, and pockets his fee with the speed of a magician. A clerical cousin puts on a great display of piety and grief, his head buried in his hands, but the Narrator catches him peeping out from between his fingers. And Françoise, the housekeeper, can always be relied on for humour, even in the presence of the dying. She speaks of her grief as being like a weight on her stomach. The Narrator remarks that she uses similar words when she’s had too much cabbage soup.

But the final absurdity belongs to the Duchesse de Guermantes. Hearing at the end of the book that a good friend has been told he is dying, she is caught between a desire to stay and console her friend, and an equal desire to go to the ball. She chooses to deny that her friend is dying so that she can go to the ball untroubled. That attitude is very much in contrast to the way her good friend Swann might have behaved, 'le côté de chez Swann', if you will, and it sums up perfectly the more egocentric inclined 'côté de Guermantes'.

[Richard · Rating 4 out of 5]

I enjoyed the second half of Le Côté de Guermantes a bit more than the first, for some reason. It seemed to pull together the characters and the plot actually moved forward quite a lot.

The scene at the beginning, in which the illness of the narrator's grandmother proves to be more than just a case of nerves, is marvelously used by Proust to show that serious events bring out the best and the worst in people.

The duchesse de Guermantes, now that the narrator is not so besotted with her, suddenly takes an interest in him. This gives us a chance to have a good look at her household and her admirers. This is the salon of Mme Verdurin on a grander scale, with the same sort of toadying and display of vanity and snobbery. And yet, despite these faults, the duke and duchess have their good sides too. We see more of the the golden boy Robert de Saint-Loup, who doesn't really have the world by the tail as much as he wants everyone to believe. The inscrutable and irascible M. de Charlus forces his way onto the stage and chews the scenery--not literally, but almost! What really surprised me here, though, was the narrator's violent reaction to Charlus. I didn't expect it at all, and I would almost say it is out of character for him. And just when we least expect it, our old friend Charles Swann puts in an appearance and, echoes themes found earlier in Le Côté de Guermantes II. The curtain drops on a minor key.

[Miloš Lazarević · Rating 4 out of 5]

Daću 4, mada je za 3.5-3.8. Naravno, to ne umanjuje Prustovu objektivnu vrednost, a još manje vrednost Potrage, samo je na ocenu dosta uticalo poslednjih 50ak strana i beskrajne, repetitivne rasprave u salonima, pune rodoslovlja, atavizma, titula, otimanja titula i poseda, imena koja iskrsavaju i ponovo padaju u zaborav.
Stigao sam do polovine ( ko hoće neka čestita ), tako da planiram da napravim pauzu. Ruke su mi se malo umorile od veslanja po dubokim vodama pariskih salona, tako da ću na leđima malo posmatrati promenljivo nebo, a milom Prustu ću se vratiti, Bože zdravlja, u kasnu jesen.

P.S. opis razlike između Germantovih i Kurvoazjeovih je malo remek-delo za sebe.

[Kirstine · Rating 4 out of 5]

Marcels grandmother is dying. At the end of the last novel she had a stroke while her and Marcel were out walking and she’s now bedridden. This is the first death of the story, and as she lies in bed, slowly deteriorating, her body changing and turning into something unrecognizable, friends and acquaintances stop by to pay their respects. Her deathbed becomes a sort of salon on its own, continuing the theme of this particular segment of In Search of Lost Time, while also highlighting yet another one: the desire to go to a social gathering rather than visit or care for the sick. Death and society blends together in these scenes as well as in the end scene, where an ill Swann visits Mme and Monsieur Guermantes, who are too busy to get to their masquerade to stay and converse with the dying Swann. It’s as if the realities of life, the important parts; death, pain, compassion, sympathy, are shoved to the side to make way for entertainment, distraction and the shallowness of society.

The death of his grandmother does not yet have the effect it soon will, but it stands in stark contrast to the rest of the novel that primarily consists of a dinner with the Guermantes family. This dinner takes up about 150 pages and is a little rough to get through. And Marcel spends about 30-40 pages explaining the difference between the Guermantes and Courvoisiers family (it’s principally a difference in hand shakes). These longwinded dinner and salon descriptions pain me in another way; I never feel I quite understand the subtleties of them. I know Proust is a master at expressing everyone’s weaknesses, at putting everyone on display in these scenes, but I never feel quite observant enough to understand quite how and when it happens. I still appreciate the subtle humor, the keen descriptions, as well as the contradictions in character you slowly discover in various people.

It also introduces the ever illustrious Charlus for the second (really third) time. Leading to perhaps the funniest scene in all of this series; when Marcel goes to meet him after the dinner with the Guermantes, he’s late, something that causes Charlus to throw a hysterical fit and Marcel to retaliate by tearing apart Charlus’ hat.

This in turn leads to another, very different scene. Marcel receives an invitation to dine with Princess de Guermantes, and to verify the invitation is correct he visits Mme and Monsieur Guermantes leading to the scene with Swann. Bringing us from the ridiculous scene at Charlus’, to another slightly ridiculous, but serious scene at the Guermantes house. Death intermingles with the desire for society, and Monsieur Guermantes cannot leave his house soon enough, in order to avoid Swann, and avoid the news that a sick acquaintance of his has died, resulting in him having to stay home. The need for a ball outweighs compassion and sympathy. The whole scene with Swann, Marcel and the Guermantes is grotesque and ridiculous and incredible sad. The beginning and the end of part two of The Guermantes Way is what made this particular segment so worthwhile, the finality of death and the cursory quality of society. Poignant and moving.

[Kiana · Rating 4 out of 5]

بخش اولش فوق‌العاده‌ست، از اون چیزهاییه که به یه جایی از ذهن می‌چسبه و ناخواسته هی با خودت مرورش میکنی. قسمت عمده‌ی بخش دوم در محفلی اشرافی میگذره و به‌شدت حوصله‌سربره اما انگار به‌عمد هدف اینه که حوصله‌ی خواننده هم مثل راوی از دست اشراف و محافل اشرافی سر بره، همونطور که توی متن هم راوی اشاره‌ای مستقیم به ارتباط نگرفتنش با اشراف میکنه و کلافه‌ست.
خلاصه طرف گرمانت ۲ کاری رو که میخواد به بهترین نحو انجام میده!

[Rozhin Beigzadeh · Rating 2 out of 5]

به رغم همه‌ی ارادتی که به جناب پروست دارم، دقیق‌ترین تعریف برای این جلد کتاب «جستجو»، قلم فرسائیه
قلم فرسایی به معنای واقعی کلمه
اطناب و زیاده‌گویی که از حوصله خارجه
کسل کننده‌س
دیوانه‌کننده‌س
هر کتاب دیگه‌ای بود می‌بوسیدم میذاشتم کنار ولی این جلد وسط وسط رو نمی‌دونستم چکار کنم پس بالاجبار ادامه دادم

[Gerben · Rating 2 out of 5]

Waarom ben ik hier ooit aan begonnen

[Antti Värtö · Rating 4 out of 5]

Kertojan isoäiti kuolee. Tämän luulisi olevan koko kirjan pääteema, mutta mitä vielä: isoäidin kuolemaa mietitään noin sata sivua, sitten päähenkilö keskittyykin Pariisin hienostoseuraelämään. Tämä oli vähän yllättävää.

Guermantesin herttuattaren illalliset saavuttivat mittasuhteet, jotka toivat Alastalon salin vahvasti mieleen: illallisen kuvaus kestää 130 sivua! Tavalliseen tapaansa Proust näyttää ihmisten pikkumaisuuden ja sivistymättömyyden hyvin selkeästi lukijalle. Päähenkilö joutuu myös säälimättömän analyysin kohteeksi: hän on hömelön hurmaantunut aatelisten sukupuista ja kokee jatkuvaa pettymystä huomatessaan että nuo hienojen nimien takana olevat ihmiset ovatkin juoruilevia ja pahantahtoisia tyhjäntoimittajia.

[Liesa Caset · Rating 4 out of 5]

"J'aurais bien voulu ne pas répondre pour ne pas prolonger cet entretien, mais je sentis que je désobligerais le prince d'Agrigente, lequel avait fait semblant de savoir à merveille de qui était Salammbô et de me laisser par pur politesse le plaisir de le dire, mais qui était dans un cruel embarras.
- Flaubert, finis-je par dire, mais le signe d'assentiment que fit la tête du prince, étouffa le son de sa réponse, de sorte que mon interlocutrice ne sut pas exactement si j'avais dit Paul Bert ou Fulbert, noms qui ne lui donnèrent pas une entière satisfaction."

[Allan Schaufuss · Rating 5 out of 5]

Hvis mine venner, når jeg giver udtryk for glæderne ved min læseoplevelse af På sporet af den tabte tid, beder mig resumere handlingen, så de kunne få en forsmag, ville jeg komme til kort, for min læsnings glæder og refleksioner ville være for uhåndgribelige…
“…og umulige at beskrive for mine venner, fordi disse glæder for mig, uden jeg vidste af det, i langt højere grad var kendetegnet ved de rigt sammenvævede indtryk der orkestrerede dem, end ved de kendsgerninger jeg kunne have fortalt om.” s. 6.52

På sporet af den tabte tid handler for mig ikke om bogens konkrete handling, hvad der sker, men langt snarere om hvad der er sket i karakterernes indre, som udspiller sig imellem dem, og kommer til udtryk - mindre i deres dialoger og mere i refleksionerne over den sociale dynamik. Det er derfor en svært håndgribelig meta-oplevelse, der mere handler om hvad de er, end hvad de gør. Og hvordan de forsøger at iscenesætte, hvad de er, i virkeligheden.

“Man forfølger virkeligheden. Men fordi den hele tiden undslipper, ender man med at opdage at der gennem alle disse forgæves forsøg, hvor man intet har fundet, alligevel er noget der er blevet stående, og det er dét man har ledt efter.” s. 6.110

Det vi er, bliver således måske det vi iscenesætter, det vi udtrykker, det liv vi udfolder, det vi bliver i kraft af udfoldelsen. Der ‘er’ ikke noget, før det udfoldes. Der er højst et potentiale inden da. Og det udfoldede, livet, er mindre et udtryk for noget før- eller bagvedliggende, og måske mere noget der først bliver til, idet det udfoldes.

“En kunstner behøver ikke at udtrykke sine tanker direkte i et værk for at værket skal kunne afspejle deres kvaliteter; man har tilmed kunnet påstå at den højeste lovprisning af Gud findes i ateistens fornægtelse, fordi han anser skaberværket for at være så fuldendt at det ikke har brug for nogen skaber.” s. 6.151

At leve (udover den biologiske eksistens) er måske så ‘blot’ at skabe et livsudtryk, der netop giver sig til udtryk i den sociale dynamik og i refleksionerne over denne. Hvis det giver livet mening, hvad betyder det så konkret for hvordan jeg lever videre? Det ved jeg ikke, så jeg læser videre og ser om jeg bliver klogere På sporet af den tabte tid.

[Nene La Beet · Rating 4 out of 5]

Selvom store dele af dette bind af På Sporet var langsomme at komme igennem, fordi vi for det meste er til selskaber hos Guermantes-familien, hovedpersonens adelige naboer. Ved disse selskaber og i de samtaler, der føres, samt i de tanker hovedpersonen gør sig, nævnes der hundredvis af navne på adelspersoner, og jeg kan overhovedet ikke holde dem fra hinanden.

Men jeg har på ingen måde tabt modet, og jeg starter snart på bind syv, der angiveligt også foregår ved et selskab, denne gang blot hos nogle slægtninge til naboerne, der også hedder Guermantes. Her er der dog tale om fyrster, og ikke "kun" hertuger.

Det har slået mig, hvordan Dreyfus-affæren gennemsyrer bøgerne, og jeg læser mig til, at det tager til i næste bind. Der er tusind ting, det ville være godt at vide, hvis man vil have mest muligt ud af at læse På Sporet, og det kan man jo ikke alt sammen nå. Men foranlediget af andre ansporinger har jeg flere gange læst om affæren, og det er nok klogt at lige snuppe Wikipedia-artiklen, inden man kaster sig ud i Proust, for om man er "Dreyfusard" eller ikke, er helt afgørende for Prousts vurdering af sine karakterer. Uadskilleligt fra Dreyfus-affæren er antisemitismen, der gennemsyrede den franske overklasse (og muligvis også andre klasser). Det er ret rystende at læse – vi er ca. 40 år før Anden Verdenskrig og i Paris, ikke Berlin.

Nå men, tilbage til bind seks. Jeg har sat tusind gule sedler ved særligt sjove eller bemærkelsesværdige sætninger, og jeg kan jo ikke citere det hele! Men denne beskrivelse af et møde med Swann, som han ikke havde set meget længe, er sigende – om alt muligt. Swann hilser på ham med stor varme, og vores hovedperson er rørt og beæret over, at Swann kan huske ham. Men "længe efter fandt jeg ud af, at han først havde identificeret mig nogle minutter senere da han hørte mit navn blive nævnt. Men der var ingen som helst forandring i hans ansigt, ordvalg eller i de ting, han fortalte mig, der røbede den opdagelse som en bemærkning fra monsieur de Guermantes havde ført ham til at gøre, i dén grad mestrede han med usvigelig sikkerhed det mondæne livs spil."

Proust har, som det nok vil være de fleste bekendt, et ret besynderligt syn på og forhold til kvinder. Denne sidebemærkning i starten af bogen viser det:
"På dette sted skal jeg kun beklage at jeg ikke var forstandig nok til ganske enkelt at have opbygget mig en samling af kvinder, ligesom man har en samling gamle teaterkikkerter, der aldrig kan blive for talrige bag en glasrude, hvor der altid er en tom plads der venter på en ny og mere sjælden teaterkikkert."

Og i øvrigt syntes Proust, at Kronborg skuffer fælt, hvis man ankommer dertil efter at have læst eller set Hamlet... (s. 320).

[Anthony Lacroix · Rating 5 out of 5]

lecture 23 de ∞

je ne veux pas faire de poésie d’idée
je ne veux pas écrire de la fiction qui fait réfléchir

je ne pense pas quand j’écris
j’essaie seulement d’être honnête
j’essaie de ne pas me perdre dans le style

je sais que je n’y arrive pas toujours
je sais où je commets des erreurs mais je ne sais pas comment les réparer

je ne suis pas objectif envers moi-même
il me faudrait ton opinion
avant que nous apprenions à trop se connaître
avant que ce ne soit plus franc comme relation

je voudrais que tu me juges sur ma fiction
et non sur mes actes

c’est peut-être beaucoup te demander
c’est peut-être trop difficile de départager l’un de l’autre

j’ai plus d’empathie pour les personnages de Proust
que pour les gens que je connais

ce n’est pas vrai
je n’apprécie pas tous les personnages de Proust
certains sont ennuyants
certains sont prétentieux

mais d’autres valent la peine de supporter les scènes de salon
ils valent la peine qu’on arrête un peu notre lecture pour être triste

en ce moment je termine le quatrième tome de À la recherche du temps perdu
en ce moment je lis les quelques dernières lignes

en ce moment le narrateur sort de chez les Guermantes

il est accompagné de Basin duc de Guermantes et d’Oriane duchesse de Guermantes

Charles Swann aussi est là

malgré sa grande sa fatigue
malgré son visage changé par la maladie

il faut dire qu’il n’a plus que quelques mois à vivre

le livre se termine sur Swann qui avoue sa mort prochaine

comme s’il saluait le lecteur une dernière fois

je l’imagine faire une révérence avec son chapeau doublé de cuir vert puis sortir en coulisse de l’histoire

Swann va mourir et je ne comprends pourquoi tout le monde s’en fou

[Frederik · Rating 2 out of 5]

Puha, det er tungt Proust-rugbrød, der bliver disket op med her i den sidste bog i første halvdel af verdensklassikeren. Scenen er sat: snobbede og smålige, diskussioner i det aristokratiske, parisermiljø i fin-de-siècle perioden, udstilling af overklassens kedsommelige tomme tilværelse, eller som Margaret Thatcher ville sige: "They just don't know what life is like, they haven't been through it"! Nuvel, det blev for langtrukkent til sidst, og nu skal der holdes en lang Proust-pause før anden halvdel, som skulle være bedre en del bedre, påbegyndes.

[Mahdifazl · Rating 3 out of 5]

کی گفته رمان جستجو رو از هر جایی میشه باز کرد و خوند. همین طرف گرمانت ۲ پره از ارجاعات به دوشیزگان شکوفا و سوان و غیره، ...

[Melika · Rating 3 out of 5]

و من در پاگرد مادربزرگم را نگاه می‌کردم که از دست رفته بود. هر آدمی یکسره تنهاست. راهی خانه شدیم...

[Victoria Foote-Blackman · Rating 4 out of 5]

Somewhat less mesmerizing than the first and especially second volumes, as the Narrator ("N") spends most of the hundreds of pages mostly as a fly on the wall, a fly much sought after--one of the Proustian mysteries-- in which we meet the creme de la creme of French aristocracy. N's fairytale fantasies of all the dukes and princes are relentlessly and excruciatingly slowly eroded until this companion-reader was desperate to leave yet one more endless soiree or tea or dinner at the Marquis de Machin-Truc. begging "N, please, get your coat and let's get out of here," only for him to be detained by one of the few marvelously complex characters, Duchesse Oriane de Guermantes, and later by her brother-inlaw, the infamous Baron de Charlus. One redeeming highlight is the perverse dog-and-pony show of the Duchess and Duc de Guermantes; few novels have ever delineated such an intricate co-dependence of a pair of spouses. And the Duchess joins a very small coterie of truly three-dimensional women characters in the history of male-created fiction.

This reader's perseverance was finally rewarded by a final scene--also long-winded, but redolent with social satire, hilarity, and a sudden twist that veers at last to the bite that emerges from the subtle treatment of an impractical tragedy.

[Hami · Rating 2 out of 5]

مارسل جان! حالا بزرگتر و پادرازتر هم شده‌ای و نه تنها خودت راه به راه به مهمانی‌های اشرافی و سطح بالا میروی؛ بلکه ما را هم کشان‌کشان با خودت می‌بری (تورو خدا دست بکش من برعکس تو هیچ از اوریان خوشم نمی‌آید. از آن حالت مهربانی اشرافی که گفتی آدم های خیلی سطح بالا با واضع در برابر افراد سطح پایین تر نشان میدهند تا ثابت کنند چقدر بالاترند؛ از این تناقض عجیب ترسیدم.) اگر سن لو در مهمانی ها بود باز یک چیزی یا اگر بیشتر درمورد دریفوس حرف می‌زدید برایمان جذاب بود؛چون میدیدیم این دوگانگی‌ها و خودی ناخودی بازی ها از کی و در چه سطحی همیشه همه جا وجود داشته.
اما راستش خیلی هم بد نگذشت؛ اینکه کنار بنشینیم و جوری ذره ذره روابط آدم‌ها را ببینیم که بی‌شک اگر آنجا هم بودیم به این دقت نمی‌توانستیم ببینیم؛ موهبتی است که تنها به لطف تو شامل حال‌مان شده.

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Nyt on kymmenkuukautinen Kadonnutta aikaa etsimässä -projekti jo yli puolen välin! Guermantesin tien toisessa jatketaan siitä, mihin edellinen jäi: isoäitihän sairastui aivan edellisen osan lopussa ja nyt kuolee, jättäen kertojan menetyksen äärelle. Kovin pitkällisesti tätä tärkeän isoäidin menetystä ei kuitenkaan surra, kun huomio jo keskittyy seurapiireihin. Kertoja onnistuu pääsemään sisään Guermantesien maailmaan eli Pariisin seurapiirien kovaan ytimeen, ja Proust pääsee alleviivaamaan näiden seurapiirien sisäistä tyhjyyttä.

Kaksi minuuttia aikaisemmin olisin tyrmistynyt, jos joku olisi sanonut minulle, että Madame de Guermantes pyytäisi minua käymään luonaan tai kerrassaan kutsuisi minut päivälliselle. Vaikka varsin hyvin tiesin, että Guermantesien salonkiin ei voinut liittyä niitä erikoisominaisuuksia jotka olin sen nimestä löytänyt, jo se että minulta oli sinne pääsy kielletty, niin että minun oli pakko ajatella sitä samalla tavalla kuin salonkeja, joista olemme nähneet unta tai lukeneet kuvauksen jostain romaanista, sai aikaan sen, että silloinkin kun tajusin sen kaikkien muitten salonkien kaltaiseksi, kuvittelin sen täysin erilaiseksi: meidän välillämme kohosi se raja, mihin todellisuus päättyy.

Kutsu de Guermanteseille kuitenkin tulee, kun madame de Guermantes ja kertoja kohtaavat madame de Villeparisis’n salongissa. Kertoja luvataan esitellä Parman prinsessallekin, joka osoittautuu vähän yksinkertaiseksi, mutta kovin sympaattiseksi. Tästä alkaa varsinainen seurapiirinousukiito, illallinen Guermantesien herttuaparin luona on todellinen käännekohta, vaikka suurin ihastus herttuatarta kohtaan onkin jo sulanut pois.

Kertoja saa oppia kaikenlaista uutta Guermanteseista ja heidän sukupiirteistään. Vertailukohdaksi asettuvat Courvoisierit, Guermantesien vähemmän hienostuneet serkut. Kaikenlaista seurapiirijuoruilua tarjoillaan runsaasti, ajankohtaista politiikkaa ja Dreyfusin tapausta onneksi vähemmän. Mielenkiintoisia ovat myös näkökulmat nuorten aatelisherrojen kaksijakoiseen elämään: toisaalta herrat ovat korviaan myöten veloissa ja varattomia, toisaalta arvostettuja naimakauppojen kohteita.

Myös lemmenelämää on tekeillä. Kertoja tapaa kypsyneen Albertinen ja pääsee kähmimään ja suukottelemaan tätä. Mielenkiinto on kuitenkin muualla: Saint-Loup on lähestynyt kirjeellä Marokosta, jossa kertoo, että nuori rouva de Stermaria on hiljattain eronnut ja tätä kannattaisi lähestyä. Saint-Loup kirjoittaa, että jos kertoja vie rouva de Stermarian illalliselle, “te tulette kyllä erinomaisesti toimeen keskenänne, ja olen jo etukäteen varma siitä, että iltasi tulee olemaan oikein onnistunut”. Näin suora lupaus seksistä houkuttelevan naisen kanssa saa kertojan vallan pyörälle päästään.

Romaanin lopettaa kiehtova kohtaus, jossa kertoja vierailee Guermantesien herttuaparin luona varmistamassa, onko hän todella saanut kutsun Guermantesin ruhtinattaren luokse. Siellä hän tapaa myös Swannin. Kohtaukseen sisältyy ensinnäkin melkoista komediaa, kun eräs Guermantesien sukulaisista on kuolemassa, mutta herttua haluaa olla tietämättä asiasta mitään ja valmistautuu sen sijaan juhliin. Jos suruviesti ehtii tavoittaa herttuaparin ennen juhliin lähtöä, suruaika alkaa ja herttuapari joutuu jättämään väliin illallisen, naamiaiset ja herttuan kohtaamisen uuden rakastajattarensa kanssa. Sukulaisen on parasta olla kuolematta! Guermantesin herttuan käytös on tässä kohtauksessa kuin parhaasta sketsiviihteestä. Swann kääntää kuitenkin kohtauksen sävyn aivan toiseen suuntaan.

Guermantesin tie, molempine osineen, on ollut tähän asti suosikkini koko kirjasarjasta. Se on ollut Proustin tekstiksi varsin sujuvaa luettavaa ja on tarjonnut todella mielenkiintoisen näkökulman vuosisadan vaihteen aatelisiin seurapiireihin Pariisissa. Kuten moderni lukija tietää, edessä on pian ensimmäinen maailmansota, joka tulee omalla tavallaan olemaan yksi naula aateliston arkkuun – Proust kuvaa tässä katoamassa olevaa maailmaa, Belle Èpoquen loppua.

---

The ten-month project of reading "In Search of Lost Time" is now past the halfway point! "The Guermantes Way, Part II" picks up where the previous part left off: the narrator’s grandmother, who fell ill at the end of the last volume, now dies, leaving the narrator in mourning. However, this loss is quickly overshadowed by the focus on high society. The narrator gains entry into the Guermantes’ world, the core of Parisian society, and Proust highlights its superficiality.

After meeting Madame de Guermantes at Madame de Villeparisis’s salon, the narrator receives an invitation to the Guermantes and is promised an introduction to the somewhat simple yet sympathetic Princess of Parma. This marks the start of the narrator’s social ascent, with a pivotal dinner at the Duke and Duchess of Guermantes' home, even though his infatuation with the Duchess has waned.

The narrator learns much about the Guermantes and their characteristics, contrasting them with their less refined cousins, the Courvoisiers. The book is rich with social gossip and notably less about contemporary politics and the Dreyfus Affair. It also delves into the dual lives of young noblemen, who are simultaneously debt-ridden and sought after in marriage.

Romantic entanglements are also brewing. The narrator reunites with the now-mature Albertine, sharing intimate moments with her. However, his interest shifts when he receives a letter from Saint-Loup in Morocco, suggesting the newly divorced Madame de Stermaria is a potential romantic interest. This promise of an assured, successful evening with an attractive woman excites the narrator.

The novel concludes with a fascinating scene where the narrator visits the Duke and Duchess of Guermantes to confirm an invitation to the Princess of Guermantes’s event. Here, he also meets Swann. The scene is comedic, with a dying relative of the Guermantes being ignored by the Duke, who is focused on attending a party instead. If the mourning period starts before the event, the Duke and Duchess must miss the dinner, masquerade, and the Duke’s rendezvous with his new lover. The relative must not die! The Duke’s behaviour is reminiscent of a comedy sketch, but Swann's presence shifts the tone dramatically.

"The Guermantes Way" has been my favourite part of the series so far. It’s relatively easy to read for Proust and offers a fascinating insight into the Parisian aristocracy at the turn of the century. As modern readers know, the looming First World War will soon seal the aristocracy's fate. Proust captures a vanishing world, the end of the Belle Époque.

[Hope · Rating 4 out of 5]

In my opinion, this is the most difficult volume in La Recherche so far: the narrator shows that he doesn't believe in friendship, lets us peek through his latent class biases (while ridiculing the same), and describes a very long and boring party at the Duchess of Guermantes'. It took me quite a while to get through it.

Still there are some gems, ("A change in the weather sometimes suffices to create the world and ourselves anew" - my rough translation). Proust's writing continues to be full of simple truths, beautiful descriptions, and colorful characters (we see less of Saint-Loup than I would like, but are accorded a brilliant scene with the Baron de Charlus, who's totally nuts. I hope we'll see more of him!).

[Heather Denkmire · Rating 4 out of 5]

Over and over again I kept feeling like he was detailing secrets (social rules) that either shouldn't be spoken, or that were so restrictive I felt I couldn't breathe.

I'm amazed he can focus in so tightly while the overall story is so grand.

[Michel Van Goethem · Rating 5 out of 5]

Le Côté des Guermantes II
by Marcel Proust

[Markku · Rating 5 out of 5]

Harvemmin sattuu vastaan kirjoja joissa yhden herttupariskunnan illallinen viihdyttää lähes kolmesataa sivua.

[Henrik Jespersen · Rating 4 out of 5]

Marcel is 🔥
"And in this place I must only regret that I was not sensible enough to have simply built up a collection of women, just as one has a collection of old theater glasses that can never be too numerous behind a glass window where there is always an empty space that awaits a new and rarer theater scope.” 🤣🤣🤣

Finally he kisses:
"The very moment I had laid Albertine down on the bed and had begun to caress her, she had acquired an expression which I had not seen in her before, an expression of docile benevolence, of an almost childlike simplicity. The moment that precedes pleasure, and which in that respect corresponds to that which follows death…”

Interesting explanations:
"...and which in itself constitutes one of those strange contradictions for which an explanation will be found later in this work."

We are approaching:
"The women who surrounded me, all of them deeply delineated (their flesh appeared on both sides of a twisted mimosa branch or under the large petals of a rose), could not greet me without at the same time sending me long caressing looks, as if it were only shyness that kept them from kissing me.”

The story is primarily about the so-called salons, where the main character tells in incredible detail about the bony floors and the snobbery, but also a dialogue at the fine dinners filled with humor and jealousy between the countesses and the princes.

Damn funny written 🤣🇩🇰
“Each dinner guest had—by endowing the enigmatic name, which was the only thing about him I had remotely known and dreamed of, with a body and mind of the same type as that of all others I knew, or even lower in rank—given to me the same impression of flat vulgarity as entering the Danish port city of Helsingør must give any ardent admirer of Hamlet.”

Templars:
"But as soon as Swann's studies of the Templars (for it is unheard of how fiercely people from one religion can study another) led him to the story of the Knights of Rhodes - the heirs of the Templars..."

All in all, another great story well told
….
Marcel er 🔥
“Og på dette sted skal jeg kun beklage at jeg ikke var forstandig nok til ganske enkelt at have opbygget mig en samling af kvinder, ligesom man har en samling gamle teaterkikkerter, der aldrig kan blive for talrige bag en glasrude hvor der altid er en tom plads der venter på en ny og mere sjælden teaterkikkert.” 🤣🤣🤣

Endelig kysser han:
“Allerede i det øjeblik jeg havde lagt Albertine ned på sengen og var begyndt at kærtegne hende, havde hun fået et udtryk som jeg ikke havde set hos hende før, et udtryk af føjelig velvilje, af en næsten barnlig enkelhed. Det øjeblik der går forud for nydelsen, og som i så henseende svarer til det som følger efter døden…”

Spændende forklaringer:
“…og som i sig selv udgør en af disse mærkelige selvmodsigelser som man vil finde en forklaring på senere i dette værk.”

Vi nærmer os:
“De kvinder som omgav mig, alle sammen dybt udringede (deres kød kom til syne på begge sider af en slynget mimosegren eller under en roses store kronblade), kunne ikke hilse uden samtidig at sende mig lange kælne blikke, som om det kun var genertheden der afholdt dem fra at kysse mig.”

Historien handler primært om de såkaldte saloner hvor hovedpersonen fortæller utroligt detaljeret om de bonede gulve og snopperiet, men også en dialog til de fine middage fyldt med humor og jalousi mellem grevinderne og fyrsterne.

Fandme sjovt skrevet 🤣🇩🇰
“Hver eneste middagsgæst havde – ved at udstyre det gådefulde navn, som var det eneste ved vedkommende jeg havde kendt og drømt om på afstand, med et legeme og en forstand af samme type som hos alle andre jeg kendte, eller endnu lavere rangerende – givet mig samme indtryk af plat vulgaritet som indsejlingen i den danske havneby Helsingør må give enhver glødende beundrer af Hamlet.”

Tempelherrerne:
“Men så snart Swanns studier i tempelherrerne (for det er uhørt hvor indædt folk fra én religion kan studere en anden) førte ham til historien om Ridderne på Rhodos – tempelherrernes arvtagere…”

Alt i alt endnu en fantastisk velfortalt historie

[Adrien Belkin · Rating 4 out of 5]

Honnêtement, si c'était pas de la partie de 80 pages où il décrit la différence entre les Guermantes et les Courvoisier (c'était vraiment sans fin), j'aurais aimé le livre en entier. Y a fallu que je bingeread ce party aristocratique. Mais en même temps...

Donc Marcel est allé à une soirée chez les Guermantes malgré le fait qu'à 23h, il avait rendez-vous avec Charlus. Tout le long de la soirée, les gens déblatérent sur l'aristocratie, parlent de généalogie, et c'est vraiment emmerdant. Mais ça m'a fait penser à ces soirées où je veux parfois partie et que j'attends le bon moment pour dire que je dois partir, les gens parlent, on n'écoute plus vraiment, on attend juste le bon moment pour dire qu'on doit y aller sans offusquer personne.

Lors de cette soirée, Marcel a voulu dire à un moment donné qu'il devait partir bientôt mais s'est retenu. Puis ça a continué sur 50 pages de personnages qui parlent de généalogie. Incroyable.

Sinon les quelques vingt dernières pages étaient vraiment bonnes. La relation et la complicité entre M. et Mme Guermantes était drôle.

[Juuso · Rating 3 out of 5]

Arvio Guermantesin tie I ja II:sta yhdessä.

Mitä vanhemmaksi Marcel kasvaa, sitä vähemmän hänestä pidän.

Kertojan kuvaukset seuraelämästä saivat minut kylläkin lähinnä kokemaan halveksunnan ja säälin eri tunteita. Aristokraatit käyttävät elämänsä jauhaessaan mitä turhimmista aiheista, vailla mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskuntaan, jonka kontrollin he ovat menettäneet typeryyttään. Mutta silti he näkevät Faubourg-Saint-Germainin huoneistoissaan vietetyissä illoissa hohtoa.

Tässä suhteessa kuvaava kohtaus oli II-osan loppupuolella Proustin kuvaillessa henkilöitä, jotka olivat luopuneet urastaan voidakseen näyttää paremmalta Guermantesin herttuattaren silmissä. Kuinka säälittävän ratkaisun voi elämässään tehdä. On mahdotonta olla ajattelematta, että Fabourg Saint-Germainin herrasto on verrattavissa Platonin luolan asukkeihin, jotka halveksuvat valon nähneitä ulkomaailman asukkeja.

Toinen huomioitava asia on antisemitismi. Vaikka Proust on oikeassa, että Swannin väite, että Guermantesien vastustus Dreyfusia kohtaan, johtuu siitä, että he ovat ovat antisemiittejä, sillä he vastustavat Dreyfusia on ympyräpäätelmä, se on myös totta. Yläluokan suhtautuminen rotukysymykseen on kuvottavaa ja se vain lisää halveksuntaani Proustin kuvailemaan ympäristöön.

Huomasin myös ajattelevani miten oudolta Proustin nousu seurapiireihin vaikuttaa hänen kertomana. Hän ei kerro syitä sille, miksi hän on päässyt seurapiireihin, miksi kukaan haluaisi viettää aikaa hänen kanssaan, miksi kukaan kuuntelisi hänen sanomisiaan. Kuulemme niin vähän hänestä itsestään, ja mitä kuulemme hänestä ei ole kovin vaikuttavaa, että tuntuu oudolta miksi hänellä on pääsy seurapiireihin.

Proustin teksti on kuten aiemmissa osissa kaunista. Hän osaa kirjoittaa kauniisti ja koukeroisesti. Liekö kyseessä ollut oma tottumiseni tekstiin reilun 500-sivun jälkeen vai muutos tekstissä, mutta teksti tuntui helpommalta toisen osan loppua kohden.

[joacoo · Rating 5 out of 5]

un poco tedioso los momentos del salón de los guermantes perooo esa conclusión del final justifica absolutamente todo
me parece re interesante como se ve entrando de a poquito la homosexualidad y un poco la caída de la aristocracia (tanto para el narrador como para francia)
todo sobre los nombres fue fascinante
se nota un poco que funciona como puente entre los volúmenes anteriores y los posteriores, es, por sobre todas las cosas, el pasaje a la adultez y el momento de inserción del narrador en el mundo (swann-infancia, fleurs-adolescencia), me gusta como no se da solo con la experiencia (la muerte y la sexualidad, las invitaciones a salones) sino a través de las decepciones frente a los nombres
muchas citas que me gustaría poner pero deje el libro lejos y no quiero salir de la cama, así que parafraseo/traduzco: tenía la impresión que besando las mejillas de Albertond estaría besando toda la costa de Balbec

[اشکان نیری · Rating 4 out of 5]

در پایان جلد اول گرمانت فکر می‌کردم قلق این رمان بلند دستم اومده اما اواسط این رمان، وقتی راوی درباره‌ی آداب و رسوم گرمانت‌ها مو را از ماست می‌کشید به زور خودم را جلو می‌کشیدم. داشت شبیه موبی‌دیک می‌شد با آن همه طول و تفصیل درباره‌ی آداب وال‌گیری. نمی‌فهمیدم چرا باید این همه جزئیات درباره‌ی اشراف فرانسه که حالا بیشتر از یک قرن از انقراضشان می‌گذرد بخوانیم. اما دندان روی جگر گذاشتم و هر جور بود خواندم و رسیدم به انتهای این مهمانی شام لعنتی که شاید طولانی‌ترین مهمانی شام عمرم بود. و در نهایت خوشحالم که تمام شد! از اوریان و آن همه چرت و پرت گفتن‌هایش خوشم آمد و او هم رفت جزو شخصیت‌هایی که اگر بدون این همه مقدمه و روده‌درازی در یک صحنه‌ی داستانی حرف بزنند من با اشتیاق دنبالش می‌کنم چون مبتذل و بامزه و دوست‌داشتنی‌ست، مثل بلوک احمق! یا حتی مثل سوان عاشق بیچاره! ادامه بدیم ببینیم پروست دیگه چی می‌خواد از آستینش در بیاره برای ادامه!

[Jussi · Rating 4 out of 5]

Huh, melkein voiton puolella jo (kai?) 😅
Edellisen osan lukemisesta oli sen verran aikaa, että olin totaalisesti unohtunut mihin osaan jäin, kirjan ’tapahtumista’ puhumattakaan. Ehdin aloittaa jo uudestaan edellisen osan ennen kuin jossain vaiheessa tajusin, että tämähän tuntuu hämärästi tutulta...
Tauon pitäminen ja äänikirjaformaattiin (loistavana lukijana Erja Manto) vaihtaminen tekivät tosi hyvää ja vähensivät ryppyotsaisuutta.
Aiemmin olin jo ehtinyt kypsyä aristokraattien sisäsiittoisten salonkien kuvailuun toinen toistaan krumeluureimmissa lauserakenteissa. Nyt löysin kirjasta kuitenkin aiempaa enemmän huumoria ja pistävää kritiikkiä koko aristokratiaa kohtaan, mikä loi kiinnostavaa jännitettä kaiken De Hippêlisnìppelisnâppelis-herttuatarshmerttuatar-fiilistelyn kanssa

[Teaandbooksplease · Rating 4 out of 5]

In my opinion, this is the most difficult volume in La Recherche so far: the narrator shows that he doesn't believe in friendship, lets us peek through his latent class biases (while ridiculing the same), and describes a very long and boring party at the Duchess of Guermantes'. It took me quite a while to get through it.

Still there are some gems, ("A change in the weather sometimes suffices to create the world and ourselves anew" - my rough translation). Proust's writing continues to be full of simple truths, beautiful descriptions, and colorful characters (we see less of Saint-Loup than I would like, but are accorded a brilliant scene with the Baron de Charlus, who's totally nuts. I hope we'll see more of him!).